X
Tämä armeliaan valheen hyve, se on lääkärille ammatin alkeita. Siihen me kaikki nuoret opiskelijat harjoittaudumme sairaaloissa heti ensi oleskelustamme lähtien. Sairaitten suhteen sitä on helppo toteuttaa käytännössä. Heidän itsesäilytysvaistonsa liittoutuu meidän kanssamme heidän pettämisekseen. Niihin nähden, jotka kuuluvat heidän ympäristöönsä ja rakastavat heitä, käy tehtävä vaikeammaksi, varsinkin jos on vainuttava naisen levottomuutta. Äideillä, puolisoilla, tyttärillä, sisarilla on aavistava aisti, jonka avulla he mitä luonnollisimmin esittämistämme puheista pääsevät salaamamme perille ja saavat särökohdan selville mitä avonaisimman katseemme pohjista. Silloin he eivät enää kysele suoraan, he tekevät huomioitaan, he vakoilevat. Syntyy kaksintaistelu väijymysten välillä, heidän ja meidän. Ei sitä elettämme, ei sitä äänensävyä, ei sitä kasvonpoimua, jota he eivät tutkisi, jolla heidän levottomuutensa ei tulkitsisi olevan juuri sitä merkitystä, josta tahdomme heidän mielensä kääntää pois. Tätä kaksintaistelua odotin nyt omalle kohdallenikin. Se alkoikin samasta hetkestä, jolloin uudelleen näin rouva Ortèguen puolituntia sen jälkeen, kun olen eronnut professorista. "Ovelinta on olla näyttelemättä levollista", olin sanonut itselleni. Niinpä luulinkin hänen ensimmäiseen kysymykseensä: "Oletteko puhutellut miestäni?" vastanneeni varsin osaavasti:
"Olen häntä puhutellut. Olen häneltä kysellyt Hän ei puolustautunut. Hän jopa salli minun tutkiakin itseään. Pysyn yhä sanoissani: epäilemättä huolestuttavaa liikarasitusta, varsinkin kun tietää hänen ikänsä. Mutta ei minkäänlaista vammaa, ei ainakaan huomattavampaa."
"Entä tuo keltataudinkohtaus muutama kuukausi sitten uusiintumisineen?"
"Aivan tavallinen keltatauti, jolle en anna mitään merkitystä."
"Ettekö mitään merkitystä?" hän virkkoi tarttuen sanoihini. Tästä huomautuksesta ymmärsin hänen tietävän asiasta enemmän kuin ilmaisi. Hän pani minulle ansan. "Miksi sitten Dieulafoy kirjoittaa Patologia'ssaan: 'Keltataudin oireisiin nähden on aina oltava varuilla'? Miksi hän lisää: 'Keltatautia on aina pidettävä arveluttavana, kun siihen liittyy kuume, tai kun se puhkeaa heikkoudenoireitten yhteydessä?'… Osaan nämä rivit ulkoa, niin usein olen yhä uudelleen lukenut tuon luvun. Olen ottanut tämän kirjan mieheni kirjastosta, sekä muitakin, ja siitä lähtien…"
"Hyvä rouva", keskeytin hänet äänensävyllä, jolla lapsia nuhdellaan, mutta värisin ajatellessani tuossa samassa käsikirjassa olevia lauseita, jotka ilmoittavat lievän keltataudin haimasyövän enteeksi. "Hyvä rouva, olette lääkärin tytär ja lääkärin puoliso. Kuinka usein lienettekään kuullut sekä isänne että puolisonne Teille toistavan, että ammattimme vitsauksia ovat lääketieteellisiä kirjoja lukevat tietämättömät ihmiset? Sallikaa minun sanoa Teille: näin erikoisluontoisissa asioissa Tekin kuulutte noihin tietämättömiin. Toistan Teille, ettei tuonlaatuisella keltataudilla, ohimenevällä, pikimmältäisellä, ole merkitystä, ja pyydän Teitä, juuri miehenne rauhan nimessä, ettette enää avaa koko käsikirjaa ettekä liioin yhtäkään muutakaan. Jos uskoisin professorin olevan vaarassa, niin ensimmäisenä vaatisin häntä hoitamaan itseänsä."
Hän ei vastannut mitään. Olin valehdellut kehnosti. Sen tein itselleni selväksi. En yrittänyt jatkaa, en liioin uusia tätä liian vaarallista puhelua naisen kanssa, joka oli kasvanut lääketieteellisten keskustelujen ilmapiirissä ja kykeni saattamaan häpeään tavalliset juonemme. Hän itsekin pyrki sekä sinä päivänä että sittemminkin minua puhutellessaan välttämään vähintäkin viittausta levottomuuteen, joka yhä häntä kalvoi; aavistin sen hänen liikkeittensä automaattisuudesta hänen hoitaessaan järjestelyhommiamme. Tämä unissakävijöille luonteenomainen piirre kävi sitä selvemmin ilmi, kun koko hänen olennossaan tapahtui äkillinen herääminen, niin pian kuin hän joutui olemaan samassa huoneessa kuin miehensä. Mutta oliko vain yksi syy tähän sisäiseen levottomuuteen, jonka tunsin tuon tyynen ulkoasun takana häntä niin rajusti järkyttävän? Vaikken Le Gallicin käynnin jälkeen enää uusinutkaan alkuperäisiä epäilyksiäni, en voinut olla huomaamatta, että hänen levottomuutensa eneni toisin päivin ja juuri silloin, kun oli saapunut joku Ortèguen itsensä upseerilta pyytämistä postikorteista. Rintamalta tulleena ei tässä "sotilaspostissa" ollut mitään paikkoja mainittuna. Se oli pelkkä sovittu lyhyt elossaolon viesti. Että rouva Ortègue ei voinut liikutuksetta ottaa vastaan tätä nelisnurkkaista paperia, käden kyhäämää, joka ehkä jo oli kuolon kangistama hetkenä, jolloin kirje saapui vastaanottajalleen, se oli ylen luonnollista — ylen luonnollista oli, että vaara, jolle hänen läheinen sukulaisensa, lapsuus- ja nuoruustoverinsa oli alttiina, yhä enemmän järkytti hänen jo ennestään jännittyneitä hermojaan. Olin siitä vallan selvillä: ei ollut mitään romanttista tuossa aivan yksinkertaisessa, kokonaan inhimillisessä mielenliikutuksessa. Kuinka muutoin olisikaan tämä naissydän, niin lujasti, niin todellisesti elämän draaman ruuvipihtien puristamana, hetkeksikään antautunut kuviteltuihin tunneliikutuksiin?
Minuakin nämä rautapihdit pusersivat, yhä piukemmin joka päivä. Miten olisi minulta riittänytkään aikaa monimutkaisten tunnepunoutumain pohtimiseen, kun joka hetki kolhaisin itseni niin ankaraan todellisuuteen? Nuo elokuun viikot nousevat taas haudastaan, ja minä kärsin uudelleen niiden kuoleman tuskaa. Ensimmältä oli nyt ambulanssimme aineellista puolta tarkoittavien toimien ohella pitkiä kahdenpuheluita Ortèguen kanssa minun tutustamisekseni sairaalan vastaiseen hoitoon. Olin luonnollisesti suostunut lopullisesti hänen ehdotukseensa. Minun tuli käyttää ajatusvoimaani minulle tuntemattomien käsitteiden ja asiapaperien piirissä. Jokaiselta tuollaiselta yhteisistunnoltamme uusiutui minussa tunne tuosta patoloogisesta murhenäytelmästä, johon sattuma oli minutkin sekoittanut. Pääsin tarkemmin yksityiskohtaisesti perille siitä kauhistuttavasta työnpaljoudesta, jolla Ortègue oli itsensä loppuun kuluttanut, samoin kuin siitäkin elämän yltäkylläisyydestä, josta lähestyvä kuolema oli hänet tempaava. Varsinkin sain kerta kerralta — minun nähteni kärsiminen ei häntä enää kiusannut — olla toteamassa hävitystyötä, jota miltei hetkestä hetkeen suoritti häntä kalvava tauti sekä lääke, jota hän käytti sietämätöntä tuskaansa lievittääkseen. Hän vertasi itsekin alituista syhyämistä, joka häntä vaivasi, elävään jouhipaitaan, joka hetkittäin oli saattaa hänet hulluksi. Näin keltataudin uusiintuvan kämmenissä ja sidekudoksissa, valtaavan kasvot, syventyen paikka paikoin väriltään. Hänen ulkomuotonsa espanjalaisuutta yhä lisäsi tuo tummahkon viheriäksi painuminen, joka loi häneen eräänlaista peloittavaa, kaameaa kauneutta, ja tämä kaikki tapahtui tuon nuoren naisen yhä terävänäköisemmiksi käyvien silmäin edessä! Tämä tapahtui samoihin aikoihin ja yhtä rintaa sodan hädän kanssa, joka oli yhä kasvamassa Elsassissa ensimmältä saavutetun menestyksen luoman mielettömän toivehikkaisuuden jälkeen: ranskalaiset joukot työnnetty takaisin Nancyta kohti — belgialainen armeija umpikujassa Antwerpenissä — Namuria pommitetaan — taistelu alkanut Charleroin luona — Liège valloitettu — Dononista ja vuorensolista Saalen seuduilla luovuttu — vihollinen Péronnessa — Longwy vallattu, samoin Mabeuge — sitten peräytyminen — saksalaiset Compiégnessa, Senlisissa — hallitus siirtynyt Bordeaux'iin — Pariisi uhattuna — lopulta Joffren päiväkäsky, jonka sanamuoto ilmaisi vaaran vakavuuden: "Maksoi mitä maksoi, valloitettu alue pidettävä hallussa; paikalle kuoltava", — sitten odotusta — suunnaton toivo, johon emme rohjenneet uskoa — sitten Ourcq, Grand-Morin, Montmirail — vihollinen työnnetty takaisin — Lunéville, Saint-Dié, Raon, Pont-a-Mousson vapautettu — viimein Marnen voitto. Mikä ilo olisikaan tulvehtinut sieluuni jopa kuolevan Ortèguen nähden, jolleivät nuo vapautuksen päivät ja ensimmäisten haavoitettujemme saapuminen olisi sattuneet yhteen!
Eräänä tiistaina, syyskuun kahdeksantena, sotilashallinto heidät lähetti luoksemme. He olivat kaikki vioittuneet päähän tai selkäytimeen. Ortèguen erikoisala sai aikaan, että heihin nähden oli Val-de-Grâcessa tehty tällainen valikointi. Heidän tulonsa ilmoitti meille soittokello, joka oli vasituisesti tähän tarkoitukseen varattu. Kauan kaikui korvissani tuo ensi kutsu, nuo kolme kimeää, pitkitettyä pimpahdusta, jotka saivat meidät, Ortèguen ja minut, hypähtämään paikaltamme, vaikka puhelimitse jo olimme saaneet tiedon. Ja tuossa tuokiossa oli ambulanssin koko henkilökunta kadulla, hoitajat ja hoitajattaret ja rouva Ortègue heidän seurassaan. Kolme autoa oli pysähtynyt oven edustalle, kolme pitkänomaista harmaata vaunua, Punaisen ristin merkillä varustettuja ja vaatesuojuksen kattamia. Olemme sittemmin nähneet monien samanlaisten ajoneuvojen seisahtuvan ahtaalle Saint-Guillaume kadullemme surullisine kuormineen, mutta aina tunnen sisäistä väristystä tämän ensi tulon muiston palautuessa. Oli vielä niin lähellä elokuun alku, nuo hehkuvat päivät, jolloin Ranskan koko nuoriso, sen koko voima läksi matkaan, nauru ja viha huulillaan. Näimme kaikki itäisen ja pohjoisen suuren rautatieaseman tulivuoren lailla heittävän ihmislaavaa kohti rintamaa: lämpimimmän, parhaimman veremme. Näimme kukitettujen vaunujen lähtevän liikkeelle, kuulimme laulut, jotka veturin savun mukana kiitivät yli seutujen etelästä pohjoiseen saakka. Olin tuntenut tämän kaiken sitäkin vihlovammin, kun minun oli sillä ravittava silmiäni kiireimmiten sairaalatoimieni lomassa ja pakollisen joukostajäämiseni kaipuun kivistäessä. Olin myös nähnyt kauhun suurentamia naissilmiä, jotka, läpitunkevampina kuin miesten, ennakolta lukivat tuntemattomia kohtaloita. Vuodenaika ei ollut muuttunut. Kesäinen aurinko paistaa hellitti kirkkaalta taivaalta, mutta näköhäiriöisten silmien näyt olivat muuttuneet todellisuudeksi, veriseksi, välittömäksi, leppymättömäksi. Silmäini edessä veti parhaillaan pari mieshoitajaa vaunuista ulos paareja, joilla lepäsi jäykistynyt olio — sotilasviitta sininen, housut punaiset, pää käärittynä liinakääreisiin, jotka päästivät näkymään vain mullan väristen kasvojen alaosan, sinertävän suun ja kuivettuneitten hampaitten yli pingoittuneet huulet. Ja sitten toiset paarit ja sitten taas toiset. Yhdeksät niitä hoitajamme sijoittivat alakerran eteiseen. Ortègue ja minä toimitimme opiskelijamme avustamina haavoitettujen ensi tutkimuksen. Kiireellinen leikkaus saattoi käydä välttämättömäksi. Heidän äänettömyytensä kummastutti meitä. Tuntui kuin he olisivat liiaksi kärsineet ajaa jyryytettyään karjavaunuissa Charleroista asti pysähtymällä pikku-ambulansseihin, missä ei oltu uskallettu koskea moisiin haavoihin — liiaksi kärsineet halutakseen enää puhua! Heidän repaleisista, oljenkorsien peittämistä vaatteistaan läksi hien ja veren löyhkä. Heillä oli vielä jaloissa raskaat nauhakengät ja niissä kiinni-iskostunutta sotatanteren multaa. Totesimme kauhuksemme, että kaksi heistä oli sokeita, kolmas todella kykenemätön lausumaan sanaakaan, haavoittuma kun oli riistänyt hänellä puhekyvyn. Muut näkivät ja kuulivat, mutta heillä oli miltä käsivarsi, miltä sääri herpaantunut. Eräältä heistä, jo puolitajuttomaksi vaipuneelta, pääsi aika ajoin tuo aivokalvotulehdusta sairastavien kirkaus, jonka vihlovuutta et unohda sen kerta kuultuasi.
"Täydellinen näytekokoelma Jumalan hyvyydestä, johon pikkuserkkuni, Le Gallic, uskoo", sanoi Ortègue ja lisäsi, osoittaen sairainta koko joukosta, aivokalvotulehduspotilasta: "Jos on jotain heti tehtävissä, niin tämän miehen hyväksi on toimittava. Kantakaa hänet yläsaliin."