XI
Olin usein nähnyt Ortèguen tekevän leikkauksia. Olin alilääkärinä ollut osallisena noissa kirurgisissa voimannäytteissä, joita hän mielellään suoritti hämmästelevien kilpailijainsa nähden. "Ne eivät ole leikkauksia", sanoi eräänä päivänä Poncet, lyonilainen taituri, "ne ovat veikanlyöntiä." Ja Poncet lisäsi, suvaitsevainen hymynsä huulillaan: "Mutta hänpä ne kaikki voittaa!" Tämän miltei ihmeentekijä-ylemmyyden salaisuus piili tavattomassa anatomian tuntemuksessa, johon yhtyi yhtä harvinainen katseen tarkkuus ja sorminäppäryys. En ollut milloinkaan yhteisleikkauksissamme päässyt näkemään Ortèguea sen loistokkaampana, sen rohkeampana ja onnekkaampana leikkausveitsitaiturina kuin näiden ensimmäisten haavoittuneitten äärellä sekä niiden, joita heidän jälkeensä nopeasti tuli ylen suuret joukot. Viikko ensimmäisten saapumisen jälkeen olivat kaikki neljätoista vuodettamme käytännössä. Kuta lukuisammiksi kävivät esimerkit vammoista, jotka hänen taitoaan tottelivat, sitä enemmän elpyi kirurgi "isännässä". Hänen tieteellisen nuoruutensa into syttyi uudelleen tuossa kuolemaantuomitussa miehessä. Minua, joka tiesin totuuden, ei tämä ammatillisen innon uusi kevätaika alkavan voimattomuustilan ohessa päässyt pettämään. Morfiini alkoi työnsä, yhtä tuhoisan kuin syöpä. Tuo elpymys antoi leiman tälle ensimmäiselle myrkytyskaudelle. Mitä tuskallisinta oli todeta rouva Ortèguen levottomuuden heltiävän. Hän oli tietämätön turmiokkaasta tavasta, johon hänen onneton miehensä oli antaumassa. Hän näki hänen innostuvan erinomaisista tapauksista, kertovan niistä, väittelevän niistä. Hän saattoi päätellä parantumisen mahdolliseksi, jos tämä riutumus johtui pelkästään neurasteniasta, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun Ortèguen kaikissa sielunkyvyissä samalla tapahtui nousu, esimerkiksi hänen uhrautuvaisuudessaan. Hän oli aina tuhlannut alttiiksiantavaisuuttaan onnettomien palvelukseen. Kun hän pyysi Moreau-Janvillen tapaiselta mieheltä viisikymmentätuhatta frangia leikkauksestaan, hän lausui: "Rikkaat maksakoot köyhien puolesta!" Hänen suhteensa tuo lause piti tarkoin paikkansa. Hänen ilmaiset neuvonantonsa ja leikkauksensa olivat lukemattomat. Oli siksi johdonmukaista hänen luonteeseensa katsoen tuo, mitä hän toisti meille noina elokuun loppupuolen ja syyskuun alun aikoina:
"En tiedä mitä minusta olisi tullut, jollen olisi voinut olla hyödyksi tämän sodan kestäessä. Me siviili-ihmiset emme koskaan saa velkaamme sotilaille tarpeeksi maksetuksi. Nuo ihmiset kuolevat puolestamme, sitä ei saa lakata meille yhä uudelleen toistamasta — sinulle, Catherine, Teille, Marsal, ja minulle, Ortèguelle, itselleni. Eilen tuo mies, jolta vedin luodin pois korvan takaa ja joka jää eloon, kiitti minua kyynelin. 'Kiitokset, poikani, minä olen sinulle velkaa', vastasin hänelle. En lisännyt, että hänet oli onnekseen lähetetty tänne. Ihan kauhistaa mitä kaikkia tyhmyyksiä saan lääketieteellisistä lehdistä lukea hermokirurgiasta. Kunhan sota loppuu, niin saattepa nähdä, Marsal, minkä kirjan me kirjoitammekaan!"
Hän oli hyvässä luottamuksessa — oman diagnoosinsa jälkeenkin! Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo harhakuvitelmamme, joihin ymmärryksemme ei todellisuudessa yhdy, ja joista kuitenkin hetken puhumme, aivan kuin niihin uskoisimme! Muutoin eivät nämä vakuuttelut, niin oudot itseään niin ankarassa kurissa pitävän tiedemiehen ja niin riutuvan sairaan suusta, epäilemättä olleet muuta kuin uusia morfiinin vaikutuksia. Ei ollut kulunut kahtakaan viikkoa, kun tätä onnellista kautta seurasi rappeutumisen kausi. Joko Ortègue lisäsi annostaan tai taudinmyrkky alkoi yhtyä lääkemyrkkyyn — joka tapauksessa huomasin kauhukseni äkillisiä merkkejä hänen siveellisessä olemuksessaan tapahtuvasta tuskallisesta muutoksesta. Hänet, jonka aina olin tuntenut niin ankaraksi vähäisimmistäkin totuuden vääntelyistä, hänet yllätin valehtelemasta, ilmeisestä patoloogisesta valheesta. Hän sanoi esimerkiksi olleensa kävelemässä puutarhassa, kun olikin jäänyt toimistohuoneeseensa ja päinvastoin. Hän väitti lukeneensa sanomalehteä, jota ei ollut lukenut. Tähän vähäpätöiseen jutunkeksimiskiihkoon liittyi jo todellista tahdon herpaantumista, morfiinin levottomuutta herättävimmät poltinmerkit. Nykyään saattoi tapahtua, että hän aamulla puki ylleen työtakkinsa ja esiliinansa, mutta jäikin sohvalleen makaamaan sanoen minulle:
"Marsal, suorittakaa Te sairaskäynnit. Teette sitten minulle selkoa…"
Eikä hän edes puolustaunut väsymyksellään! Lakkaamatta hän, joka kymmenen, kaksitoista ensi päivää oli ollut niin toimelias, lausui nyt tapauksissa, jotka vaativat nopeaa leikkausta, aivan kuin laiska kirurgi aikaa voittaakseen: "Teemme leikkauksen huomenna." En yksin minä todennut näitä rappion oireita. Lyhyen helpoituksen-ajan jälkeen, josta huomautin, ilmeni rouva Ortèguen katseessa uudelleen entinen levottomuus, johon tuli lisäksi kummastus. Hän ei enää tuntenut tuota etevämmyyden miestä, jota hän oli ihaillen rakastanut. Enkä minäkään häntä tuntenut. Tiedossani tuo kaksinainen vaikutus, joka hetki hetkeltä ehdytti hänen antoisan tarmonsa muinoin tyhjentymättömän lähteen, pelkäsin romahdusta voimatta kuitenkaan täysin aavistaa sitä odottamatonta muotoa, johon se oli pukeutuva, yhtä vähän kuin sitä vallan ammattiimme kuuluvaa tapahtumaa, joka oli merkitsevä tämän murhenäytelmän toista näytöstä.