XII
Tuo tapahtuma sattui täsmälleen maanantaina, elokuun 28:ntena. Määrätystä syystä muistan tuon päivämäärän. Edellisenä päivänä oli saksalainen lentokone heittänyt neljä pommia Pariisiin osuen kolmentoistavuotiaaseen pieneen tyttöön.
"Kuinka sattuma sentään on typerä!" sanoi Ortègue minulle tuona maanantaiaamuna, näyttäen minulle lehdestä uutista tuosta hyökkäyksestä. "Miksi en minä ollut Trocadéro kadulla tuon lapsen sijasta?"
"Entä Dufour", vastasin, "kukapa hänet sitten leikkaisi?"
Tämä Dufour oli muuan tykistökapteeni, joka edellisellä viikolla oli tuotu luoksemme, selkäytimen paikkeilla kuulan tekemä hirvittävä haavoittuma. Hän ei voinut enää kävellä. Tarkan tutkimuksen tehtyään Ortègue oli päätellyt olevan kyseessä puristuksesta johtuvan lamauksen, joka oli korjautuva, kunhan luoti poistettaisiin.
"Olette oikeassa, Marsal. Kukapa hänet leikkaisi?" hän toisti. "Ei. En ole unohtanut tuota onnetonta raukkaa enkä sitäkään, että määräsimme tämän aamun yrittääksemme pelastaa häntä. Kuta pikemmin, sen parempi. Olemme liiaksi viivytelleet. Sellainen kuin tuo lovi on — on ehkä kysymys vain tunneista. Tahdotteko ystävällisesti antaa käskyn, että hänet kuljetetaan saliin?" Ja palatessani hän virkkoi: "Kolmeen päivään en ole hänen tähtensä enää käyttänyt morfiinia. Ah, kärsin jälleen julmasti! Mutta on jotain tätäkin kärsimystä pahempaa. Tuossa se vaiva piilee", hän osoitti päätään, "ajatus, joka pakenee käsistäsi, sakea seinä itsesi ja toiminnan välillä, sisäinen liikkumattomuus… Olen pelännyt, kun olen nähnyt tämän Dufourin leikkauksen välttämättömänä edessäni, pelännyt, etten ole enää oma itseni, ja jollen tämänlaisessa tapauksessa voi toimia, merkitsee se Ortèguen kaltaiselle miehelle kaiken sikseen heittämistä… Mutta minä olen luvannut itselleni, etten enää ota ruisketta, ja lopetin paikalla. En ole puolitien mies, sen tiedätte… Tein itselleni selväksi, etten pääse perille annosta vähentämällä… Mutta minussa on kaikki äkkinäisen ehdottomuuden klassilliset oireet: unettomuus, kutkutus, kylmänväreet ja tavaton herkkätuntoisuus. Mutta kaikki, kaikki mieluummin kuin tämä maahan masentava painostus, tämä lyijypuristin tahdollani… Marsal, minä tahdon, että Dufour voi jälleen kävellä, ja hän on kävelevä… Tulkaa, hän lienee valmis…"
Muutamaa minuuttia myöhemmin astuimme leikkaussaliin, hän hyvin hermostuneena ja jännittyneenä, minä toivoen hartaasti, että uhkarohkea yritys, johon hän aikoi antautua urhean, onnettoman Dufourin hyväksi, olisi onnella ohi. Totesin levottomana, että Ortèguen jännitys yhä kasvoi, sitä mukaa kuin toiminnan hetki läheni. Ennen vanhaan oli ollut päinvastoin. Pelkkä esiliinaan ja kumihansikkaisiin pukeutuminen pystyi tyynnyttämään hänet. Tuona aamuna hän puhui, puhui, niin pitkältä kuin käytäviä riitti, hänen sanatulvansa oli vallan sairaalloista! Muistan selvästi kaksi hänen lausumaansa — toisella hän pidätti minut miltei jo salin kynnyksellä, osoittaen minulle puutarhasta kenttäpapin hahmoa tämän laskeutuessa alas ulkoportaita:
"Apotti Courmont tulee morfiiniaan jakamasta — kenties Dufour raukallemme. Se myrkky on vielä tylsyttävämpi kuin tuo toinen."
Toisen lausunnon näyttämönä oli itse leikkaussali ja kuulijakuntana hoitajain ja hoitajattarien parvi, ympäröiden haavoitettua, joka leikkauspöydällä makaavana juuri oli nukutettu:
"Saatte olla läsnä ihmeenteossa", sanoi heille Ortègue, "mutta todellisen ihmeen, tieteellisen ihmeen. Tämä rampeutunut mies nousee kävelemään. Avaan häneltä selkäydinkanavan ja saan käsiini luodin. Oi, tämä leikkaus on suurenmoinen! Siitä on teille hyötyä, nuoret miehet! Kahden kuukauden aikana te tulette jo olleeksi läsnä kolmessa laminektomialeikkauksessa! Kysykää Marsalilta. Hän ei ole niitä nähnyt sen enempää koko alilääkäriaikanaan."
Moinen leikkisä hilpeys, jolla hän ilmoitti verisimmästä leikkauksesta mitä voi tapahtua, todensi mitä muuan humoristi herjaavassa komparunossaan meistä väitti, että me nimittäin rupeamme kirurgeiksi vain saadaksemme rankaisematta tyydyttää teloittajanvaistojamme. Kuinka vähän olikaan hänen tapaistaan tuo äitelä iloisuus, yhtä vähän kuin äkillinen katseen tiukkuus, jolla hän tarkasti minua sivellessäni jodilla haavoittuneen selkää tämän maatessa vatsallaan! Huomasin myös, että hänen tavallisesti niin vakavat sormensa vapisivat hieman, kun hän kolmihaaraisella harpilla varustettuna ja röntgenlevyn ohjaamana, jolle luoti heijastui, merkitsi kolme viivaa tuohon nyt kellertävään ihoon — sen keltaisempi se ei ollut kuin hän itse oli kasvoiltaan. Kun nämä valmistelut olivat päättyneet, hän alkoi ryhtyä paljastamaan selkänikamia tekemällä selkärankaan asti ulottuvan, syvän, suoraviivaisen leikkauksen. Olinko itse hermostunut? Minusta näytti, ettei leikkausveitsen työnnössä ollut hänen tavallista päättäväisyyttään. Minulla ei ollut aikaa miettiä tuota merkkiä. Tätä paljastamista seurasi, kuten aina, runsas verenvuoto, joka uhkasi hälventää näkyvistä koko leikkauspinnan. Olin tarttunut niihin kahteen eristäjänäpittimeen, joilla oli määrä pidellä koholla haavan reunoja. Käytin itse toista ja ojensin toisen Ortèguelle. Näin hämmästyksekseni, ettei hän ottanut kädenliikkeestäni vaaria. Hän työskenteli yhä eteenpäin tuossa veritulvassa, mutta epäröivin, epävarmoin käsin. Äkkiä hän hellittää leikkausveitsen kahvasta. Näen hänen taintuvan, silmät harhaten, piirteet vääntyneinä. Tuskin ennätimme saada hänet jakkaralle, jolle hän lysähti änkyttäen käheällä äänellä:
"En näe sitä!… En voi!…"
Ja kesken tämän äkkiheikentymisen, joka jätti ammatillisen kunniantunnon yksin jäljelle muitten sielunkykyjen himmetessä, oli hänellä vielä voimaa työntää minut pois ja sanoa osoittaen leikkauspöytää, jolla potilaamme makasi verissään:
"Hän, Marsal! Ottakaa Te hänet huostaanne. Vetäkää luoti ulos…"