XIV
Minulla oli puolestani kyllin aikaa pujahtaa tieheni, siirtyä takaisin käytävään. Siellä olisin kohdannut rouva Ortèguen aivan kuin sattumalta. Hän olisi luullut minun tulleen leikkaussalista. Ensi tunteeni kehoittamana olisinkin vetäytynyt pois. Ja kuitenkin jäin. Korvissani kaikuivat nuo sanat: "Tänään… Heti…" Jos Ortègue niihin uudelleen tarttuu voimiensa loppuessa ja taudin uuden käännekohdan sattuessa? Jos tuo hirveä suunnitelma pannaan toimeen tänä iltana, huomenna? Voisinko antaa itselleni anteeksi, etten päästänyt heti huutoa, joka oli kurkustani tulossa tämä rikos tiedossani. Sillä rikos se oli, tämä raukkamaisuus tuskassa, rikos sen esimerkin kautta, jonka se antoi kaikille sairaalamme haavoitetuille ja vieläpä tällä hetkellä. Minun vielä epäröidessäni, tuskin muutaman sekunnin, rouva Ortègue avasikin oven. Hän oli nähnyt minut. Hän peräytyi tyrmistyksen järkyttämänä; sitten hän, kehoittaen minua vaikenemaan panemalla toisen käden huulilleen, toisella osoittaen suljettua ovea ja tarttuen minua käsivarteen, veti minut mukanaan.
"Olitteko kauan tuolla?" hän kysyi, johdettuaan minut huoneeseen, joka oli varattu hänelle itselleen — niin lähellä sairasta! Ja sehän vielä enensi keskustelumme traagillisuutta, tuo mahdollisuus, että Ortègue ilmaantuisi haluisa houkuttelemana, saadakseen pikemmin tietää kapteeni Dufour raukan kohtalon.
"Olin kyllä, rouvani", vastasin. Miksi olisinkaan koettanut valehdella hänelle? "Tulin ilmoittamaan professorille suorittaneeni leikkauksen loppuun ja siinä onnistuneeni sekä tuodakseni hänelle luodin."
"Miksi ette siis tullut sisään?" hän kysyi käskevästi. "Miksi kuuntelitte puhettamme, vakoilitte meitä?"
"Hyvä rouva", keskeytin, "en voi puolustaa itseäni. Minun olisi ollut joko astuttava huoneeseen tai poistuttava. Se on totta. Olin kuin naulittu paikalleni."
"Ja nytkö aiotte puhutella häntä, sanoa, ettei hänellä ole oikeutta vetää minua mukanaan kuolemaan, järkyttää vielä ankarammaksi hänen suurta tuskaansa, evätä häneltä viime ilon, jonka olen voinut hänelle antaa? No niin, sitä en tahdo, Marsal. En sitä tahdo… Mutta vaiti!…" Hän laski taas sormensa suulleen heristäen korviaan. Joku kulki käytävässä, poistuvin askelin. "Antakaa minulle tuo luoti", hän sanoi, "jotta saan viedä sen puolisolleni. Kun hän tietää potilaalleen käyneen hyvin, menee hän levolle. Ei ennen… Ja odottakaa minua."
Viittä minuuttia myöhemmin hän oli tullut takaisin. Minulla oli ollut ajatuksen aikaa, ja minä se solmin uudelleen keskustelumme ottamalla hänet vastaan näillä sanoilla:
"Hyvä rouva, en aio puhua herra Ortèguelle. Hän on ylen sairas. En saata hänelle sen enempää mielenliikutusta. Jo kuukausimääriä hän on kärsinyt liiaksikin, nythän tekin sen tiedätte. Ja kaiken huippuna tuo niin tuskallisesti keskeytynyt leikkaus!… Jollemme olisi sotilassairaalassa, lähtisin tieheni tästä talosta. Nyt en voi. Hän ei päästäisi minua menemään. Minun läsnäoloni on täällä sitäkin välttämättömämpi, kun minä professorin oppilaana olen itsemäärätty hänen ohjeittensa toimeenpanijaksi, jos hän kieltäytyy leikkaamasta, niinkuin hän sanoi. En siis lähde pois enkä liioin puhu hänelle, toistan sen vielä. Mutta vaitiolo, johon sitoudun opettajaani nähden, palvova tunteeni häntä kohtaan, kunnioitukseni Teitä kohtaan, ne antavat minulle oikeuden puhua Teille itsellenne. Rouvani, tämä kaksoisitsemurha on rikos. Älkää tehkö sitä rikosta, älkääkä saattako häntäkään siihen."
"Rikos? Olipa sen laita miten hyvänsä, eikö elämäni ole omani?"
"Ei yksin Teidän omanne, rouva. Ei kenenkään elämä ole hänen yksinomaisuuttaan. Vaan menkääpä sairassaleihimme, äsken leikkaamani haavoittuneen huoneeseen. Katselkaa häntä ja kysykää sitten omaltatunnoltanne. Niin kauan kuin maailmassa on joku kärsivä, jolle voimme tehdä hitusen hyvää, on poistumisemme karkurin työ, ja sota-aikana, tässä yhteisessä onnettomuudessamme, on kaikkialla ihmisiä, jotka kärsivät…"
"Entä jos mieheni tarvitsee minua enemmän kuin kaikki nuo toiset?" hän keskeytti. "Jollen voi muulla tavoin auttaa häntä kuolemaan? Puhuitte leikkaamastanne miehestä? Otaksukaa, että hän tällä hetkellä sairastaa varmasti tarttuvaa ja kuolettavaa tautia. Tulen sanomaan Teille: 'Häntä valvomaan tarvitaan hoitajatarta, minä lähden.' Sekin olisi itsemurha. Puhuisitteko rikoksesta silloinkin? Marsal, minun tekoni ei ole toisenlainen, ja omatuntoni on täysin rauhallinen. Muutoin ei omatuntonne minulle puhukaan, vaan ennakkoluulonne. Olen sen jo kauan huomannut. Te ette uskalla ajatella totuudenmukaisesti. Minä olen ensin isältäni, sitten mieheltäni oppinut totuudenmukaisesti ajattelemaan. Kuulkaas, tahdotteko, että kerron mitä mieheni ajattelee itsemurhasta? Kaksi vuotta sitten — silloin hän ei ollut sairas — eräs ystävättäremme surmasi itsensä. En mainitse Teille hänen nimeään. Asiaa peiteltiin - ennakkoluulosta joka tapauksessa. Joku sydämistyi hänelle siitä. Kuulen vielä mieheni vastaavan: 'Väitteet itsemurhaa vastaan ovat kylläisten sepittämiä, ihmisten, jotka rakastavat elämää ja tahtoisivat jokaisen rakastavan sitä heidän laillaan. Eläimellisimmän vaistomme he ovat keksineet muuttaa hyveeksi.'"
"Mutta itse tuo vaisto", vastasin, "todistaa, että itsemurha on vastoin luontoa, vastoin järjestystä, vastoin lakia."
"Menkää pohjiin saakka!" hän vastasi omituisen sala-ivaisesti. "Sanokaa, että Jumala sen kieltää, koska nyt kerran olette näin pitkällä. Minä hämmästytän Teitä. Siinä olisi ainakin järkeä. Mutta Jumala! Jos olisi olemassa Jumala, eläisinkö tänä hirveänä hetkenä? Olenko sen ansainnut?… Entä hyvä ja paha, mitä merkitsevät nuo sanat? Olen tiedemiehen tytär, tiedemiehen puoliso. Olen koko elämäni tottunut ajattelemaan. Tiedän, ettei Jumalaa ole. Tiedän, ettei ole haudantakaista maailmaa. Tiedän, että hyvä ja paha ovat pitkäaikaisen mukautumis-atavismin tuloksia. Muille naisille ei näissä sanontatavoissa ole järkevää sisältöä. Minulle niissä on. Isäni ja mieheni ovat niitä minulle riittävästi selittäneet. Kun tuo mukautuminen ei enää ole mahdollinen, kun ihmisolento kärsii liiaksi, kenen nimessä silloin kiellätte häntä vapauttamasta itseään tästä kärsimyksestä? Se on minun tarinani, Marsal. Minä kärsin liiaksi."
"Entäpä jos joku nykyinen juoksuhautasotilas, joku, jota kunnioitatte, jota rakastatte, esimerkiksi serkkunne Le Gallic, sanoisi hänkin: 'Kärsin liiaksi' ja surmaisi itsensä, mitä ajattelisitte hänestä?"
"Että hän on pelkuri, raukka, jos hän nimittäin kykenee taistelemaan. Mutta jollei hän kykene?… Marsal, antakaa minulle keino, jonka avulla taistella tätä hirvittävää tautia vastaan, joka ottaa minulta mieheni, riistää hänet minulta. Saattepa sitten nähdä!… Ei. Te tiedätte liiankin hyvin, ettei ole mitään tehtävissä, että syöpä on olemassa, leppymättömänä, parantumattomana, ja sen määräaika tulee yhtä varmasti, kuin yö ja päivä palaavat. Te tiedätte, että mieheni on mennyttä kalua. En puhunut hänelle äsken valhetta. Kuulitte sanani. Koko elämäni on hänessä. Jos häntä ei minulla ole, en voi jatkaa elämääni. En tahdo alkaa sitä uudelleen. Puhuitte ihmisluonnosta? Minun luonnolleni on olemassaolon koko arvo, sen koko kauneus liittynyt uskollisuuteen. Kaikki muu: naiset, jotka rakastavat rakastettuaankin, jotka toistavat toiselle miehelle samat sanat, jotka sanoivat toiselle, jotka kieltävät oman itsensä ja oman menneisyytensä, se kaikki on minulle vastenmielistä, kauhistuttaa minua. En tahdo muuttua; ja jälkeenjäämisessä on hirveintä tuo, että eläessämme vastoin tahtoamme muutumme. Jo tänä vuonna, mieheni sairastumisesta lähtien, olen hetkittäin pelännyt, että tunteeni, joka kuitenkin on niin ehjä, niin yksinomainen, luisuu käsistäni. Muistattehan Vincentin morsiamen, tuon onnettoman miehen, jonka kasvot murskaantuivat, ja kuinka tyttö pakeni kauhistuneena tuota sokeaa raukkaa verisine, märkivine kasvoineen ensin hiivittyään salaa auttamaan sitomisessa, ja kuinka hän kirkui pitkin käytäviä: 'Tuo ei ole enää hän! Tuo ei ole enää hän!…' Tuo epätoivo on minunkin epätoivoni. Toisin hetkin tuntuu kuin en enää tuntisi miestäni. Minua värisyttää ajatus, että hän sai ennen minussa liikkeelle sellaista, mitä hän ei enää saa liikkeelle. Mutta tuo väristys se on vielä rakkautta. Se on kiihkeää halua, etten olisi koskaan ollut olemassa muuta kuin häntä varten ja hänen kauttaan. Kun poistun hänen mukanaan, täytän tuon haluni. Se merkitsee minulle sitä, että olen todella elänyt elämäni."
Mitä vastata hänelle? Kenen nimessä todellakin julistaa hänen olevan väärässä? Näin hänet niin totuudellisena, ja ehdottomasta vilpittömyydestä virtaa muut pakostakin valtaava voima. Päästessämme käsittämään ihmisluontoa kaikkein sisimmältä ajatuskulultaan me samalla annamme sille tunnustuksemme. Suomme hetkeksi oikeutuksen ajatustavoille, jotka muuten, erillään vaikeroivasta, kärsivästä yksilöstä, hylkäämme inhoittavina. Emme voi enää häntä tuomita, niin eläväksi tunnemme hänet. Olin ennenkin kyllä aavistanut rouva Ortèguessa noiden kahden etevämmyysmiehen vaikutusta, joiden ilmapiirissä hän oli kasvanut ensin nuorena tyttönä, sitten aviovaimona. Mutta hänen kauneutensa, hänen loistelias hienoutensa, hänen ylellisyytensä näennäinen pintapuolisuus, hänen itsehillintänsä ja tavallinen vaiteliaisuutensa olivat estäneet minua tunkeutumasta tähän luonteeseen, joka monimutkaisuudessaankin oli niin lujasti yhtenäinen. Nyt totesin, kuinka suuresti hänen isänsä ja miehensä ajatustapa hallitsi hänen omaansa. Ei hän syyttä suotta ollut bretagnelaista alkuperää. Hän oli tarrautunut heidän opetukseensa kuin uskontoon. Tuo järjetön itsemurhapäätös oli kummunnut esiin tämän niin keskitetyn olemuksen pohjasyvyyksistä, olennon, joka kykeni sydämessään sitoutumaan vaikka kaikkein nurjimpaan. Tuo äärimmäisen alttiiksiantaumuksen halu, jossa oli aivan sekaisin hurmiota ja harkintaa ja joka oli syntynyt säälinhoureessa kaikkituhoovan nihilismin selviöiden oikeuttamana, se muodosti kokonaisen ihmiselämän samalla kertaa niin hehkuvan romanttisen ja ankarasti järjestelmällisen viimeismäärän, sen loppusumman. Yhtä hyvin olisi voinut teljetä virran pikkukivistä luodulla padolla kuin skolastisilla todisteluilla vastustaa näin kiihkeää mielettömyyttä. Sitä rajummin kuohuen se vyöryttää ne tieltään. Puhtaasti abstraktiset aatteet eivät pysty pidättämään ihmistä, jonka sielu on siinä kokonaan jännittyneessä tilassa, jossa ajatuskyky ja tunnekiihko ovat täysin sulautuneet yhteen. Hän taipuu ainoastaan apostolimaisen valtavoiman alaisuuteen, toisten yhtä jännitettyjen sielujen vaikutettavaksi. Elämä yksin voi taistella elämää vastaan. Sisäinen voimattomuuteni, omat älylliset epäselviöni olisivat joka tilassa jättäneet minut aseettomaksi noin hillittömästi purkautuvan tarmon edessä. Tässä tapauksessa herpautti minua toinenkin asianhaara. Aviollisella läheissuhteella on omat salaisuutensa. Pyhänhäväisyä on, jos kuka koettaa tunkeutua liian syvälle niihin. Tunsin tänä hetkenä, että olin kuunnellut — vastoin tahtoani — mutta sittenkin kuunnellut sellaista, mitä minun ei olisi milloinkaan tullut kuulla.
Hänelle oli kuitenkin sanottava jotakin, ja niin lausuin hänelle tapaamatta muita sanojakuin nämä yksinkertaisimman inhimilliset:
"Kuinka olette onneton, hyvä rouva, ja kuinka Teitä säälin!"
"En ole säälittävä", hän vastasi ylpeydellä, joka muistutti mieleeni Ortèguen ja hänen päänpudistuksensa, puristaissani hänen kättään saatuani hänen sisimmän luottamuksensa. Hän oli todella, ikäerosta huolimatta, tuon miehen vaimo. Hänet osoitti siksi vielä enemmän se jyrkkä päättäväisyys, joka sai hänet lopettamaan lyhyeen kohtauksen, joka oli vähällä kääntyä tarpeettoman liikuttavaksi. Hän oli puhutellut minua ainoastaan ehkäistäkseen ennakolta uuden tunkeutumisen siihen traagilliseen kaksin-oloon, jota hän halusi viimeisiin asti ylläpitää itsensä ja miehensä välillä. Häntä jo kadutti, että tämä purkaus oli ollut hänen tahtoaan voimakkaampi. Näin hänen jäykistyvän, vetäytyvän kuoreensa, ja kuivalla, katkaisevalla äänellä hän lisäsi: "Tämä on ajantuhlausta minulta, jonka on päätettävä laskut ennen mieheni heräämistä, sekä Teiltäkin, jonka on valvottava leikkauspotilastanne. Käykää hänen luokseen."
Tottelin häntä, mutta tuskin olin päässyt ulos ovesta, kun jo hänen läsnäolonsa magneettinen vaikutus särkyi, ja minä olin taas oma itseni ja toistin käytäviä kulkiessani itselleni:
"Minä estän tuon kauhean teon. Minä estän sen. Mutta kuinka?"