XV
Vissejä sanoja seurannut eräänlainen äänettömyys tekee perin omituisen vaikutuksen. Kun kahta tuntia myöhemmin taas tapasin rouva Ortèguen, tunsin, että kaikkinainen viittaaminen keskusteluumme oli mahdoton; hän oli jo tointunut eikä sallinut minun sitä uusivan. Olimme Ortèguen luona, joka oli tointunut hänkin. Levähtäneenä, muutaman hetken nukahdettuaan, hän oli kysynyt minua saadakseen tietää aamullisen leikkauksen yksityiskohdat.
"Olen tyytyväinen teihin, rakas Marsal", hän sanoi minulle. "Se on hyvin lohdullista. Luultavasti en enää koskaan tee leikkauksia." Hän pysäytti vastustavan kädenliikkeeni. "Mutta joskin käsi pettää, jää diagnoosi jäljelle. Voin vielä tehdä palveluksia — Teidän kanssanne. Tunnustakaa, etten ollut väärässä, kun Beaujonissa Teille toistelin: 'Ruvetkaa kirurgiksi.' Tämä tieteeseen perustuva taito on niin ihana! Ja miten joutuukaan ajatuskykymme liikkeelle, kun leikkausveitsi kädessä, vähäisintenkin anatoomisten yksityisseikkain uudelleen mieleen muistuessa, kirjaimellisesti oksastamme oman työmme elämän itsensä työhön! Tämä sota tarjoo meille ainoanlaatuisen tilaisuuden tavallisuudesta poikkeavain kokemusten tekemiseen. Pankaapa vain tarkoin huomioonne tuo tämänpäiväinen asia ja varsinkin nuo paikallistuttavat tuntomerkit. Muistattehan ne?"
Hänen täten muutamin valaisevin lausein tehdessään lyhyesti selkoa vaikuttimistaan, miksi hän kyseessäolevassa tapauksessa asetti selkäydinpuristus-diagnoosin siihen ensin sovelletun poikkileikkautumisen-diagnoosin tilalle, hämmästytti minua levollisuus, joka nyt painoi leimansa hänen kasvoilleen. Koko hänen olennossaan oli jotain lauennutta, rauhallista, särkyneen lempeätä. Mikä tunnusmerkki olikaan, että tämä leikkausveitsen mestari voi näin levollisesti kieltäytyä, tämä kirurgian ruhtinas luopua vallastaan näin alistuvasti! Tuo kaksoisitsemurhan suunnitelma, harhaanmenneen säälin tarjooma, erhettyneen epätoivon vastaanottama, tuo houreliitto, se tyynnytti kuin ihmeen kautta hänen kapinoimishalunsa rajun, kouristavan myrskyn. Kuoleva mies, joka vimmastui tuntiessaan itsessään ja ympärillään kaiken luhistuvan, sortuvan kuiluun, sai äkkiä voimaa sanoakseen jäähyväiset elämälle, johon hänen ei tarvinnut jättää sitä olentoa, jota rakasti — ah, niin palavasti, hulluuteen saakka! Tämä rauha kauhistutti minua vielä enemmän kuin äskeiset mielenpurkaukset. Eikö siis tämän miehen ja tämän naisen välinen kuolemansopimus ollutkaan leikkiä, houkan hetken oikkua? Heti sen synnyttyä he sen omaksuivat vilpittömyydellä, joka oli ehdoton, täydellinen, vastustamaton. Kun näin heidät tällaisina, miehen niin sairaana, morfiinin ja tunnekiihkonsa kaksoispäihtymyksen vallassa miltei hurmiotilaan joutuneena, ja vaimon, katse lumottuna, kävi minulle ilmeiseksi, että edessäni oli molemminpuolisen silmänlumeilun ilmiö, johon kaikki avunyritykset ajautuisivat karille. Olin ollut läsnä tämän itsemurhahalun yht'aikaisesti puhjetessa. He eivät olleet sitä toisilleen tyrkyttäneet, vaan osallistaneet siitä toinen toisensa jonkinlaisen tunnetarttuman kautta, joka nyt tällä hetkellä näytti minusta kohtalolta, ennustelmalta, ja minä värisin olemukseni sisintä soppea myöten.
Tämä sallimus-ajatus kohtaa lääkäriä lakkaamatta. Ei ole toista, jota ammattimme opettaisi meitä useammin katsomaan silmästä silmään, omaksuen sen, kun loppupäätös on äkillinen ja musertava, ja taistellen sitä vastaan, kun määrähetki, epävarmana tai tuonnemmaksi siirtyneenä, suo meille aikaa. Aika, se se on meidän taistelukenttämme. Tai vielä paremmin, se on liittolaisemme. Kuinka usein olemmekaan nähneet sen verkallisen, salaisen työn parantavan korjaamattomat haavat, tuovan tapahtumain johdonmukaiseen kuteeseen odottamattoman aineksen, joka kumoaa varmat laskelmamme! Minulla oli aikaa. Olkoon se puolustuksenani, etten koettanut kaikkeani, ja heti paikalla, vastustaakseni kaameaa suunnitelmaa, johon sattuma oli minut tutustanut. Tiesin, ettei se toteutuisi huomenna eikä ylihuomenna eikä ennenkuin vasta pitkän ajan päästä. Ortèguen rakkauskiihko oli minulle siitä takeena: viimeiseen, äärimmäiseen asti hän karttaisi iäisen eron tuovaa liikettä. Ehkäpä tänä väliaikana omatunto itsestään herää hänessä? Muuan uusi keskustelu, johon miltei heti jouduimme, osoitti sen minulle: entisen moraalinsa haaksirikosta oli hänelle jäänyt tallelle rehellisyydentunto. Hän halusi puolustaa minun silmissäni tuonnottaista uudelleen-lankeamistaan morfiinin käyttöön.
"Marsal, tunnustakaa, ettette kunnioita minua, kun aloin taas ottaa ruiskeita? Olette väärässä. En ole pettänyt sanaani. Olin itseeni nähden sitoutunut kärsimään voidakseni tehdä leikkauksia ja palvella lähimmäisiäni. Mutta koska en enää voi, olen peruuttanut sanani. Tehdä leikkauksia? Silloinkaan, kun pyörtymykseni muisto ei minua siitä estäisikään, ei minulla olisi enää siihen voimaa… Katsokaas, tuskin jaksan nostaa tätä kirjaa…" Tarkoittamansa kirja oli hänen edellisenä vuonna julkaisemansa suurteos "Kliinillinen hermokirurgian tutkielma". Hän avasi sen ja sanoi, osoittaen minulle valkolaitaan lyijykynällä tehtyjä muistiinpanoja: "Olen oikaissut muutamia pikkuseikkoja. Jos siitä joskus tulee uusi painos, niin sovittakaa Te siihen nämä korjaukset. Marsal, tiedemies ei voi milloinkaan olla kyllin turhantarkka."
Tuo hänen tarkkatuntoisuutensa, sehän ihan pyytämällä pyysi puhumaan hänelle! Mutta kuinka tunnustaa kuunnelleeni hänen ja vaimonsa kauhistuttavaa keskustelua aiheuttamatta ehkä ylen rajua vihanpuuskaa, jollaisia hänellä oli ollut näinä viime viikkoina, sekä väliemme rikkoutumista? Jos hän ajoi minut tieheni tästä Saint-Guillaume kadun talosta — siihenhän hänellä oli valta — oli minun mahdoton uudelleen päästä kosketuksiin niiden kahden myötärikollisen kanssa, joiden rikoksen tahdoin hinnalla millä hyvänsä estää. Niin, minun täytyi malttaa mieleni, koska minulla, vielä kerran sanoen, oli aikaa. Tuosta harvinaisesta voimasta, jonka odotus synnyttää, soi hyvän esimerkin Marnen taistelu, jonka kehittyminen minun kohdaltani yhtyi tämän raskaan syyskuun kaikkiin tunneliikutuksiin. Puhelipa Ortègue itsekin siitä lakkaamatta.
"Tiedättekö, miksi Joffre on niin suuri?" hän sanoi minulle. "Siksi, että hän käy sotaa tieteellisesti."
Hän loihti silmäimme eteen kuvan kenraalista Charleroissa, missä tämä matemaattisesti mittasi saksalaisen lumivyöryn törmäysvoiman sekä laski, etteivät hänen omat varajoukkonsa ennätä rintamalle oikeaan aikaan, ja siksi antoi rintamansa peräytyä lähemmä näitä. Hän päätteli seuraavasti:
"Sellainen on tavallista tervettä järkeä ja huomiokykyä. Alista oma ajatuksesi tosiasioille ja ole valmis siitä luopumaan, sitä muodostelemaan tai muuttamaan, sen mukaan mitä opit ilmiöitä vaarinottamalla, tämä Claude Bernardin lause pitää paikkansa yhtä hyvin sotaan kuin laboratoorioon nähden. Ihmishengellä ei ole kahta eri järjestelmää, yksi ainoa kelpaa: todellisuuden vaarinotto sellaisenaan mukautuaksemme siihen. Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta."
Näin hänen tuumivan ja päättelevän näin oikeamielisesti ja järkevästi ja hämmästyin: niin suuri viisaus yhtyneenä samassa miehessä niin suureen eksymykseen! Koko päivän, kesken sairaalatoimieni, toistin ihaillen itsekseni hänen niin osuvaa sanontaansa: "Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta." Kahden haavasidonnan lomassa koetin sitä sovittaa siihen probleemiin, joka alkoi minua vaivata ja vaivaisi, sen tunsin, koko elämäni ajan, jollei minun onnistuisi sitä ratkaista ennen Ortèguen määräämää päivää. Tuon tosiasian, jonka olin yllättänyt: tuon hirvittävän kaksoisitsemurhapäätöksen, millä toisilla tosiasioilla sen estäisin? Yksinomaan sielullisilla tosiasioilla, sen tein itselleni selväksi. Kouriintuntuvat tosiasiat luisuivat käsistäni. Ei ole sitä pakkovaltaa, jonka voimalla ehkäistä tämänlaiset yritykset ja parantaa Ortèguen terveydentilaa, tämän draaman ensimmäistä, sen perusaihetta, — yhtä hyvin voisit ajatella antavasi hänelle takaisin viisikolmatta vuotiaan Ortèguen turmeltumattoman elimistön! Tuota toista tosiasiaa kartoin, antautumista selittelyihin hänen kanssaan. Olen jo sanonut minkä vuoksi. Yksi alue minulle jäi: rouva Ortèguen sieluntila. Hänkin, ja hän varsinkin, voi muuttua. Elämisen vaisto on hänen iällään vielä niin voimakas! Niin kyllä, mutta yhtä voimakas on persoonallinen kunniantunto, tuo tarve, ettemme petä sitoumustamme, sitäkin vähemmän, kun se on noin hirvittävä ja tuskallinen! Olin ylen selvästi todennut meidän keskisessä selvittelyssämme, että hän oli niitä, jotka eivät siedä edes pelon tai peräytymisen epäilystäkään. Kuinka voisin puhua hänelle pelatessani saavani hänet entistä lujemmin jäykistymään ylpeyteensä, jota hän tunsi traagillisesta uhrauksestaan?
* * * * *
Päivä liittyi kuitenkin päivään, viikko viikkoon; tuon maanantain, syyskuun 28:nnen jälkeen tuli maanantai, lokakuun viides, sitten maanantai, lokakuun kahdestoista. Jos olisin tehnyt päivittäisiä muistiinpanoja suhteistani Ortèguen perheeseen, olisin saanut joka ilta kirjoittaa nämä sanat: "Tilanne muuttumaton", nuo sanat, jotka minut masensivat, liian usein kun ne sain lukea "Sotatiedonannoista". Sillä sota jatkui perin läheisenä — kahdeksankymmenen kilometrin päässä Pariisista — ja yhä vielä niin epävarmana! Seurasin sen äkkivaihteluita yhtä suurella tuskanahdistuksella, aivan kuin en olisi ollutkaan sekaantunut tähän yksityisdraamaan — joka sittenkin oli niin vähäpätöinen, niin pieni tuon toisen rinnalla! Ymmärsin perin hyvin, että tuo ääretön taistelu, joka sillä hetkellä ulottihe aina Aisneen saakka, oli kahden erehtyneen aviopuolison mahdollisesti tapahtuvaan itsemurhaan verraten kuin Lissabonin tai Messinan maanjäristykset kahden muurahaisparan musertumiseen. Kansallisen levottomuuden ei onnistunut herpauttaa minusta tuota toista levottomuutta. Ne sekaantuivat toisiinsa, elvyttäen toisiaan. Avasin aamuisin sanomalehden kiireisen kärsimättömänä saadakseni tietää, kuinka pitkälle olimme ennättäneet Arrasin, Woevren ja Meusen kukkulain tienoilla ja taitoin sen kesken lukemisen kokoon Ortèguen ja hänen vaimonsa lähestyessä vaaniakseni yksinomaan heidän kasvonilmeitään. Miten pitkälle heidän rikoksellinen suunnitelmansa oli ennättänyt? Olivatko he uudelleen siitä puhelleet? Tietysti en päässyt selville muusta, kuin että opettaja raukkani kasvoista luin tuon leppymättömän taudin tekevän työtään ja hänen toverinsa kasvoilta tämän päättäneen välttää tiedustelujani. Hän oli nykyjään ylen rasittunut puuhistaan. Hänen väsymätön toimeliaisuutensa herätti kaikissa hämmästystä. Näin hänen päivät päästään sukkulana suikahtelevan miehensä työhuoneen ja sairaalan eri salien väliä, ilmoittaen professorille pienimmätkin tapahtumat ja saattaen perille määräykset, joita tämä itsepintaisesti tahtoi jaella leposohvaltaan. Ortègue makasi sillä pitkänään tuntikaudet polttaen savukkeen toisensa perästä. Kuolemanpäätöksen, jota nuori vaimo piilotteli kauniitten totisten kasvojensa varjossa, ja sen uutteran rakkaudentyön välillä, johon näin hänen antautuneen, vallitsi ymmälle saattava ristiriita. Olin siinä tajuavinani salaisen katumisen merkin. Hän kun miltei kuumeisesti halusi olla avuksi noille onnettomille ihmisille, niin tuntui minusta hetkittäin, kuin olisi hän ennakolta tahtonut sovittaa tekoaan. "Ei ole mahdollista", toistin itselleni, "ettei hän tuntisi tosiksi sanojani: että itsemurha tällä hetkellä on karkurin teko. Kerran jo vetosin tähän tunteeseen. Teenpä sen uudestaan." Odotin yhä antaakseni tämän ilmeisen tosiasian kehittyä edelleen hänessä. Silloin tällöin hän teki vaatimattomia huomautuksia, jotka osoittivat minulle, kuinka syvälle sairaalan kurjuus painui hänen mielikuvitukseensa, ja kuinka paljon arvoa hän pani sen vähäiseenkin lievitykseen. Muistan esimerkiksi, että kun muuan hänen ikäisensä ystävätär, erittäin kaunis ja viimeisen kuosin mukaisesti puettu nainen, tuli pyytämään häntä päivällisille, sanoin hänelle:
"Oikein tyrmistyy kun näkee ihmisiä, jotka eivät aavista, että nyt on sota."
"Niin, todellakin", hän vastasi. "Hän on sangen hyvä ihminen, mutta ei näe haavoitettuja. Jos minä hänen laillaan yhä kävisin kaupungilla syömässä, niin luulenpa, että täkäläiset vieraamme kummittelisivat aterialla silmissäni ja panisivat minut häpeämään itseäni. Niin kauan kuin he kärsivät, emme mekään saa elää entiseen tapaamme."
Toisen kerran, eräänä aamuna, kun hän tapasi minut sanomalehteni päähän päässeenä, ojensin sen hänelle.
"Lukekaahan", sanoin hänelle. "Siinä on muuan hyvin kaunopuheinen pätkä."
"En", sanoi hän tehden kieltävän liikkeen. "Mitä puhutaan ja kirjoitetaan, ei herätä harrastustani. Ei ole olemassa enää muuta todellista kuin näiden ihmisparkojen kärsimykset", — hän osoitti pylväskäytävän läpi kulkevia, joilta oli jokaiselta joku jäsen poisleikattu — "sekä apu, jota heille voidaan antaa. En ymmärrä, kuinka Ranskassa kukaan nykyjään ajatteleekaan muuta kuin joko taistelemista tai haavoittuneiden hoitamista."
* * * * *
Saman päivän iltana, jolloin hän oli tällä ylevämielisellä uskontunnustuksellaan liikuttanut mieltäni, sain hänestä toisenkin vilauksen, joka lopullisesti antoi minulle aihetta toivoa, ettei tuo kaamea aie toteutuisikaan. Läheni lokakuun puoliväli. Taistelu raivosi Lillestä Verduniin saakka, ja hallinnollisen yhtenäisyyden sanomattomasta puutteesta oli seurauksena, että haavoitettujen tulo sairaalaamme oli miltei keskeytynyt. Kello oli lyönyt viisi. Iltapäivän haavahoito oli päättynyt tavallista pikemmin. Käytävissä vallitsi sairaskäyntimme jälkeinen hiljaisuus. Oli se hetki, jolloin toipilaat tulivat pois puutarhasta välttääkseen joutumasta ensimmäisten syyskylmäin yllättämiksi. Olin asettunut ikkunaan katsoakseni, ottaisivatko sotilaamme määräyksestä vaarin ja jäisikö kukaan jälkeen. Näin rouva Ortèguen kävelevän yksinään tyhjiksi käyneitä lehtokujia. Tuskin häntä ensimmältä tunsin, niin laahustava oli hänen tavallisesti varma ja ripeä käyntinsä — kuin tuiki uupuneen, murtuneen. Hän asteli katsellen puitten harvenneen kultaisen lehtikatoksen lomitse ihanaa punakeltaista lännen taivasta vaaleanvihreine kajastuksineen. Ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt ilmaa. Tämä vihanta, tyyni soppi, jatkonaan toiset samanlaiset, loi tästä suljetusta alueesta pienen puiston, harvinaisen rauhallisen ja suloisen. Sen yläpuolella kuvastuivat palatsien julkisivut, meidän palatsimme aikalaisten. Lehdistön aukoista näin niiden virttyneiden ja epämääräisten värien siellä täällä vilkastuvan ja auringon sattuvan muutamiin yläkerroksen ikkunaruutuihin. Paikan ja hetken tavaton hiljaisuus olivat sopusoinnussa sen valkean hahmon kanssa, jonka näin astuvan yhä väsyneemmin askelin. Tekikö tämä levon ilmapiiri tuon nuoren naisen kiusaantuneelle sydämelle hyvää, vai kärsikö hän ympäristönsä rauhallisuuden ja oman ajatuksensa ristiriidasta? Nurmikenttää koristivat kukkakorit, joiden kukat Ortègue antoi joka viikko uusia. Tämä kuului hänen sairaalansa aistikkuuksiin, ja huolimatta sodasta hän jatkoi samaan tapaan noudattaen itserakkautensa hienoista ylvästelynhalua. Rouva Ortègue pysähtyi tummanpunaisia kukkia kantavan ruusupensaan eteen. Hän poimi niistä yhden lähentäen sitä kasvoihinsa. Näin kaukaa ja alkavassa hämärässä en erottanut hänen piirteitään, mutta miten vertauskuvallisia olivatkaan tuo kädenliike, tuo asento, tuo kukka, jonka tuoksua hän hitaasti ja hekkumoiden hengitti, taustanaan lännen leimuava taivas — tämä nainen, jonka olin kuullut vihkiytyvän kuolemaan ja joka minulle äkkiä kajasti legendan nuorena vankina, joka jättää elämälle jäähyväisiään, surren sitä, surren itseään! Hänen, joka oli jo monta kertaa sairaalassamme törmännyt kuolemantuskan kylmään ja kamalaan todellisuuteen, kavahtiko hän kauhistuneena ajatuksissaan sitoumusta, johon oli tarjoutunut niin hellän, mutta mielettömän säälin kiihtymyksessä? Nousiko luonto tuossa liian alttiissa sielussa kapinaan lupausta vastaan, jonka oli pulpahuttanut esiin yli-inhimillisen jännityksen hetki? Äänettömän draaman, jota siinä mielessäni kuvittelin, teki äkkiä täydelliseksi Ortèguen tulo.
Näin hänen laskeutuvan ulkoportaitten astimia, epäilemättä etsien vaimoaan. Hän kulki muutaman askelen käytävää pitkin, ilman että tämä häiriintyi unelmistaan, joihin oli jäänyt liikahtamattomaksi, yhä painaen kasvojaan vasten tuoksuvaa punakukkaa. Mies pysähtyi ja katseli puolestaan häntä, niinkuin vaimo äsken oli katsellut ruusuja. Taivaanranta oli vaalennut. Auringonkajastus ei enää leimunnut ikkunaruuduilla. Tuntui kuin olisi Ortèguen tullen tuon rauhaisen hetken lumous häipynyt. Mitä lieneekään hän itse ajatellut katsellessaan vaimonsa kaihomielisyyttä, jos hän todellakin yhä aikoi vetää hänet mukanaan hautaan? Äkkiä hän lähestyi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vaimo käännähti kuin pelästyneenä; sitten näin heidän palaavan taloa kohti hitain askelin, puhelematta toisilleen, aivan kuin olisivat kumpikin pelänneet toinen toisensa äänen sointua. Heidän vaiteliaisuuttaan säälien laskeusin alakertaan mennäkseni heitä vastaan. Kohtasin heidät ulkoportailla, ja aloin puhella heidän kanssaan sairaalaa koskevista kysymyksistä, jonka varjolla rouva Ortègue saattoi meidät jättää.
"Minä menen tätä asiaa järjestämään", hän sanoi, "ja palaan sitten."
Hän oli poismennessään laskenut kauniin ruusunsa eräälle pylväskäytävän pöydälle. Ortègue, joka oli istuutunut, otti kukan, ja nyttemmin aina hansikoiduilla käsillään — hän halusi peittää niiden yhä tummuvaa värittymistä — hän alkoi riipiä sitä rikki, lehti lehdeltä, julma ilme pronssinvärisissä laihoissa kasvoissaan ja vihanvälkähdys leimuavissa silmissään, joiden ruskahtavaa jännekalvoa oli hirveä katsella. Kun kaikki terälehdet olivat pudonneet lattialle, heitti hän pöydälle ihanan ruusun surulliset, silvotut jäännökset ja sanoi vavahduksellisesti naurahtaen:
"Niin pitkälle on tultu, Marsal, että minä kostan kukille, minä, Michel Ortègue!…" Hän toisti: "Michel Ortègue!" Ja hän katosi samasta ovesta kuin vaimonsa, minun saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi.