XVI
Puoltatuntia myöhemmin hän kutsui minut työhuoneeseensa. Hänellä oli kädessä sähkösanoma, jonka ojensi minulle. Muuan rintamalääkäri, hänen entinen oppilaansa, ilmoitti hänelle Saint-Guillaume kadun sairaalan haltuun luovutettavaksi luutnantti Ernest Le Gallicin, joka oli vaikeasti haavoittunut päähän Albertin tienoilla sattuneissa taisteluissa:
"Tahtoisin, että valmistaisitte Catherinea", hän sanoi minulle.
"Minulla ei ole enää voimaa mihinkään. Menen nukkumaan."
Hänen silmäterissään häilehti unenhorros, joka, samoin kuin puolitiehen kiinnityönnetty morfiinilaatikkokin, todisti minulle hänen juuri ottaneen ruiskeen. Hän ei ollut tällä kertaa halunnut huumata ruumiillista tuskaansa. Koko äskeinen kohtaus oli saanut hänen mielensä liika suureen sekasortoon. Mihin kuiluun hän olikaan vajonnut, miten riutunut siitä kuitenkin niin äskeisestä päivästä lähtien, jolloin hän tässä samassa työhuoneessa oli vastaanottanut Le Gallicin tosin kimppuun-hyökkäävin sanoin, mutta koko olemukseltaan vielä niin varmana! Muistin, kuinka hän veti minut mukanaan käytävään ja laski leikkiään kukkain nimistä, jotka oli pantu pyhimysnimien tilalle. Muistin myös ensimmäiset pian-kumotut epäluuloni rouva Ortèguen itsensä ja sen harrastuksen suhteen, minkä serkkunsa hänessä herätti. Sain todeta, kuinka oikein silmäni olivat nähneet, kun en ollut antanut noille epäluuloille myöten, sekä että tämä naissielu oli liian uskollinen suvaitakseen naimisestaan lähtien itsessään tunnetta, jota hänen olisi tarvinnut punastua.
"Ernest parkani!" hän sanoi yksinkertaisesti luettuaan sähkösanoman, ja suuret kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei yrittänyt niitä sen enempää salata kuin vilpitöntä liikutustakaan, joka pani ne valumaan. "Sitä odotinkin", hän jatkoi. "Se ei ollut vältettävissä. Parhaimpiin aina osutaan. He ovat urhoollisimmat ja panevat itsensä alttiiksi ollakseen muille esimerkiksi. Ja serkkuni oli niin urhea! Sellainen hän oli jo lapsena. Näen hänet edessäni kymmenvuotiaana, koululomalla, jonka yhdessä vietimme Tréguierissä. Luostarissa tehtiin korjauksia, ja siellä oli telineet, jotka ulottuivat katolle asti. Muuan pieni sen kaupungin poikanen oli, Jumala ties kuinka, hilautunut ylimmille parruille tavoittaakseen paperileijansa. Ylös päästyään hän jäi siihen paikkaan, kahdareisin, kauhun valtaamana, liikahtamatta eteen- tai taaksepäin. Hän äkkää meidät ja huutaa apua. Ennenkuin hoitajatar, joka oli mukanamme, ehti estää, Ernest oli jo syöksähtänyt sinne, kiivennyt lankku lankulta ja kävelee parrua pitkin huutaen pikku pojalle: 'Katsos, ei tämä ole ollenkaan vaarallista.' Hän tarttui häntä käteen, toi hänet alas ja palasi sitten ottamaan kiinni leijaa, koko aikana ollenkaan kyykistymättä. Olen kuulevinani hänen sanovan minulle: 'Etpä usko, Catherine, kuinka hauska on pelätä ja sittenkin mennä vaan!' Hän rakasti vaaraa. Sitä vain pelkään, Marsal, kun hänellä on tuo haava päässä, ettei hän ole enää tajussaan, ei järjissään. Miten surullista, kun ihminen ei enää ole oma itsensä!"
"Mutta miksi pelätä?" kysyin häneltä.
"Siksi että hänet lähetetään tänne", hän vastasi, ja lisäsi väristen: "Kaikkeen täällä sairaalassa tottuu paitsi siihen. Ajattelin sitä viime yönä makuusalissa valvojana ollessani. Noina valvontaöinä panee aina muuan hetki tunteeni liikkeelle; se hetki, jolloin sinervä aamusarastus tunkee huoneisiin. Koko yön olet kuullut epätasaista hengitystä, sekavia huokauksia, sanalla sanoen, tuskaa. Tuona hetkenä sen näet; mutta se on samalla hetki, jolloin tuska melkein aina tyyntyy; ja nuo kärsivät ruumiit silmäisi edessä, jotka kaikesta huolimatta ovat nukahtaneet, alat taas toivoa. Sanot itsellesi, että jo tuokin uni on pieni lepo. Katselet heitä, vuode vuoteelta. Tunnet heidän haavoittumansa. Sanot itsellesi: 'Kahden, kolmen, viiden kuukauden perästä he ovat parantuneet.' Ja sitten katse pysähtyy yhteen niistä, joille ruumiillinen parantuminen vain merkitsisi surkastunutta, hävitettyä elämää, ilman muistia, ilman puhekykyä. Toivot, etteivät he enää koskaan heräisi. Ah, jos minun täytyy nähdä Ernest parka sellaisena!"
"Älkää aavistelko pahinta, hyvä rouva", pyysin. "Ei se ole hyväksi."
"Olette oikeassa", hän sanoi. "Muutoin emme jaksaisikaan." Hänen katseensa synkistyi vielä enemmän, kun hän lausui nuo arvoitukselliset, mutta minulle niin selvät sanat. Ja sitten, itsensä hilliten: "On pantava kuntoon huone, jonne hänet sijoitamme, sama, joka tuli tyhjäksi tänä aamuna, ensimmäinen oikealla toisen kerroksen käytävässä, tiedättehän. Minun tulisi sanoa 'kielohuone'. Mutta kukkanimet tuntuvat tänään liian kaameilta noista suojista."
* * * * *
Niiden välillä oli tosiaankin tavaton ristiriita: kevätajatusten, kevään raikkauden, keveän kevätiloisuuden, jotka heräävät kielon, tuon laakson liljan, lilium convalliumin mieleen johtamina, ja sen miehen ulkonäön välillä, jonka sanitäärit seuraavana päivänä toivat luoksemme. Vaikka Le Gallic saattoi kävellä, kannettiin hänet käsipaareilla häntä ensimmäiseksi hoitaneen kirurgin, ohjeitten mukaan, tämä kun nähtävästi pelkäsi vähäisimmänkin liikkeen seurauksia. Moninkertaiset harsositeet oli kääritty hänen päänsä ympärille. Niiden jatkona oli leukanauha. Näistä puitteistaan hänen tarmokkaat kasvonsa kuvastuivat kalvenneina, kuopalle painuneina, silmät suurentuneina ja surumielisyyden täyttäminä — kuin eläimellä, jos niin voisin sanoa. Kaksi sotakuukautta oli pyyhkäissyt innokkaan luutnanttimme yli, joka elokuun alussa lähti vielä murtumatonta voimaa uhkuen. Hän palasi luoksemme sekä haavoittumansa että liiallisen väsymyksen ja myös ylenmääräisten mielenliikutusten tyystin uuvuttamana. Mutta rouva Ortèguen ilmilausuma pelko ei ollut ainakaan toteutunut. Tässä ankaran iskun saaneessa ruumiissa oli henki säilynyt koskematonna, uljuus entisellään, toivehikkaisuus samana. Sen osoittivat hänen ensi sanansa, kun hän tuskin oli sijoitettu huoneeseensa ja näki serkkunsa kyynelsilmäisenä:
"Ei pidä itkeä, Catherine. Minun tähteni se ei maksa vaivaa. Nyt ei ole muuta surtavaa kuin yksi ainoa asia: saksalaisten voitto — ja he ovat lyödyt. Minä puolestani en ole koskaan mitään niin hartaasti pyytänyt hyvältä Jumalalta kuin sitä, että saisin oikeamielisessä sodassa kaatua aivan vihollisen nähden." Hän hymyili: "Hän on minua hemmoitellut, kun soi minulle kaupanpäällisiksi sen armon, että sen itse tajuan."
"No, kas niin, pikku Ernest", sanoi Ortègue, joka oli ottanut valvoakseen haavoitetun siirtämistä, "älkää puhuko liiaksi. Haluaisinpa tietää, kuinka oikein on tuon pikku pipin laita tuossa. Ottakaa pois kääre, Marsal, ja Te, Ernest, vastatkaa minulle, yksin tavuin vain, ettette väsytä itseänne. Ja ensinnäkin, kuinka monta päivää on täsmälleen siitä, kun haavoituitte?"
"Kuusi."
"Entä missä kipu tuntuu? Tuossa?…Tuossa?… Tuossa?…"
Hän seurasi kädellään oman niskansa rakennetta. Le Gallic pysäytti hänet, kun hän osoitti takaraivon hermojen kulkusuuntaa.
"Siinä."
"Onko tuska kova?"
"On."
"Sisäseinämän hermot — katkenneet tai vioittuneet… Eikö pyörrytä?"
"Ei tällä hetkellä."
"Eikä kuumetta?"… Hän oli pannut potilaalle lämpömittarin kainalokuoppaan. "Ei lainkaan. Teillä ei ole ollut kouristuksia?"
"Ei."
"Oivallista. Ajatuskyky vahingoittumaton… Näettekö sormeni?"
Hän oli asettanut molemmat kätensä pienen välimatkan päähän, haavoitetun ohimoitten molemmin puolin. Tämä vastasi: "En oikein hyvin."
Olin jo purkanut auki harsositeet. Huomasimme takaraivossa pienen läven, sitäkin selvemmin havaittavan, kun oli pidetty huolta hiusten poisajelemisesta sen kohdalta. Ortègue tarkasti kauan haavoittumaa.
"Luulen voivani laatia diagnoosinne", hän sanoi vihdoin. "Niskaluun vioittuma. Haava tunkee lävitse ja on syvä. Luoti on jäänyt päähän. Sen pitäisi sijaita oikeanpuolisessa niskaliuskassa… Ei ole syytä tarttua asiaan, koska Teillä ei ole pyörrytystä, ei kuumetta, ei kouristuksia. Haavan näöstä päättäen ei siinä ole luusiruja. Se on todettavissa varovan trepanoimisen kautta. Te voitte parantua. Luoti jää ruumiiseen vieraaksi esineeksi, joka on helposti siedettävissä. Lepoa vuoteessa, morfiiniruiskeita ilkeän hermokivun tyyntämiseksi; on vain vähän liikuttava, jottei luoti siirry paikaltaan. Olette vielä nuori. Te toivutte kyllä. Teillä on vielä monta ihanaa elonpäivää, rakas ystäväni."
"Ei sen ihanampia kuin ne, jotka olen elänyt juoksuhaudoissa nämä viime viikot", vastasi upseeri. "On suurenmoista olla tulessa ja sanoa itselleen: 'Milloin tahansa voin saada nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin!'"
"Se jäänee toiseen kertaan", puuttui Ortègue puheeseen tahallisen hilpeällä äänellä. "Meidän lääkärien toimena on noiden kohtaamisten estäminen. Marsal panee siteenne taas paikoilleen. Minä menen hiukan lepäämään. Nähkääs, Ernest parka, minä olen ollut hyvin sairas siitä pitäin, kun viimeksi toisemme näimme. Olen yhä vieläkin sairas. Mutta en tahtonut jättää kenenkään, en edes hänen huolekseen", hän osoitti minua, "Teidän tutkimistanne. Huomenna annamme Langelin ottaa Teistä Röntgen-kuvan, hän on täällä Pariisissa sellaisiin toimiin taitavin. Hämmästyisin suuresti, jollei hän vahvistaisi diagnoosiani."
Hän lähti, jättäen meidät, rouva Ortèguen ja minut, yksin haavoittuneen luo. Tämä sulki puolittain silmänsä, keskeneräisestä sidottu pää liikkumatonna päänalusella.
"No niin!" alkoi rouva Ortègue. "Näethän, ettei asia olekaan niin vakava. Professori ei usein erehdy, ja koska hän ei ryhdy mihinkään toimenpiteisiin…" Haavoitetun yhä vaietessa hän jatkoi: "Uskothan mitä hän sanoi sinulle, eikö niin?"
"Tiedän minkä tiedän", vastasi Le Gallic viimein. "Olen nähnyt rintama-ambulanssissa erään toverini, jota luoti oli osunut juuri samaan kohtaan. Hänkin oli, kuten minä, ilman kuumetta, ilman kouristuksia, ilman ajatushäiriöitä. Ja sitten hän äkkiä kuoli. Se on oleva minunkin tarinani, mutta minä olen 'selvä', niinkuin ne meidän kotipuolen merimiehet sanovat, muistathan? Ei puhuta minusta, suostu pois!"
"Ei toki, puhutaan vain siitä. Sanokaa toki hänelle, Marsal, ettei koskaan ole kahta vallan samanlaista haavoittumaa. Kuulehan, kerro meille pikemminkin, miten sait oman vammasi, sen sijaan että 'typeröit'. Sekin on niitä kotipuolen sanoja. Muistat kai sinäkin?"
"Oh, ei siinä ollut mitään sankarillista", vastasi upseeri, "ei edes mielenkiintoista. Semmoistahan sota on. Olet mukana parissakymmenessäkin taistelussa. Luodit eivät piittaa sinusta, ja sitten menet, kuten minäkin, juoksuhautaan määräystä viemään. Ollaan levolla. Päivä on raukean tyyni. Juuri sillä hetkellä, kun olla olettelet, tulee granaatti, ja sitten joudut — kuten minä — typerästi kiikkiin, sanoisin, jollei se olisi tapahtunut palvelusta suorittaessa, ja jollen olisi nähnyt samoissa olosuhteissa niin moneen tavalliseen sotamieheen osutun ilman että he valittivat. Enkä minäkään valita. Sodan alusta saakka vallitsi tovereitani ja minua vain yksi ajatus: ettemme olisi mekään arvottomia miestemme rinnalla. He ovat ihailtavia."
"Sinä myös, siitä olen varma?" kysäisi rouva Ortègue.
"Toivon tehneeni velvollisuuteni", Le Gallic vastasi… "Mutta puhutaanpa miehestäsi. Hän sanoi äsken olleensa sairaana?…"
Ehätin väliin.
"Hän on jo parempi", sanoin, "ja me toivomme…"
"Emme me toivo mitään", sanoi rouva Ortègue. "Miksi valehdella serkulleni, Marsal? Ernest näkisi liiankin selvästi mieheni tilan. Hän kysyisi häneltä, onko hänellä tuskia ja missä. Hän hermostuttaisi hänet — tehän tunnette hänet — ja ihan tyhjänpäiväisesti. Niin, Ernest, Michel parka on hyvin sairas. Hänen päivänsä ovat luetut. Yksi sana kertoo sinulle kaiken: hänellä on syöpä."
Haavoittunut katsahti serkkuunsa ensi kerran Ortèguen poistuttua. Tyynen kärsimyksen ilme vaihtui hänen kasvoillaan sanomattomaksi sääliksi. Hän mutisi kuin itsekseen:
"Ristin tapaatte kaikkialta…" Sitten, kyselevästi: "Syöpä? Onko se varma?"
"Varma on."
"Ja hän tietää sen?"
"Kyllä, hän tietää sen."
Le Gallic näytti epäröivän ja sanoi vakavasti:
"Salli minun tehdä sinulle yksi kysymys? Miten pitkälle hän on tullut uskonnollisessa käsityskannassaan?"
"Miten pitkälle sitten tahtoisit hänen tulleen? Tiedäthän hyvin, ettei noita probleemeja ole hänelle koskaan ollut olemassakaan."
"Eikö nyt edes kuolemankaan uhatessa?"
"Ei kuolemankaan uhatessa", vastasi rouva Ortègue.
Le Gallic epäröi taas ja kysyi, tällä kertaa tuskaisena:
"Entä sinä itse, Catherine? Kun vielä olimme lapsia, oli sinulla uskosi tallella. Ei ole kuin kymmenen vuotta siitä, kun pääsiäislomallani — sinä olit silloin jo melkein nuori neito — näin sinut tuomiokirkossa, missä vuosisatoja ovat ne käyneet ehtoollisella, joista me polveudumme, sinä ja minä. Tuo lupaus, johon he uskoivat, johon sinäkin uskoit, eikö se palaudu mieleesi näin eron aattona — eron miehestäsi?"
"Mikä lupaus?"
"Iäisen elämän lupaus."
"Ei ole iäistä elämää."
"Vastaan sinulle pyhän Paavalin sanoin, joita muuan pappissotilas, joka sai surmansa Ypernissä, toisteli meille juoksuhaudoissa: 'Jos me olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat!"
"Ei ole kysymys siitä, tiedämmekö olevamme surkuteltavat, vaan siitä, elämmekö totuuden kannalla."
"Totuus ei voi sisältyä siihen käsityskantaan, jonka varassa ei voi kärsiä eikä kuolla."
"Katso minua, Ernest, ja katso miestäni", rouva Ortègue sanoi oudon uhittelevalla äänenpainolla. "Saat nähdä, emmekö me osaa sekä kärsiä että kuolla." Ja hän lähti huoneesta, lisäten: "Professori soisi, että puhuisit vain vähän, ja minä tässä panen sinut jaarittelemaan loputtomiin. Menen hakemaan hoitajatarta, jolle Marsal antaa ohjeet." Sitten hän, kuin hyvittääkseen rajua pakoansa, hymysi: "Hyvästi, Ernest, mutta vain vähäksi aikaa!"