XVII
Olin vavahtanut kuullessani hänen kutsuvan tuota kristittyä miestä näkemään hänen kärsimystään — ja kuolemaansa, oli hän lisännyt. Le Gallic sovellutti sen sanan vain Ortègueen. Minä olin ymmärtänyt, että hän sovitti sen itseensä. Hänhän oli täten vain uudelleen vakuuttanut haluavansa tuota itsemurhaa, ja minä olin jäänyt toimettomaksi — varovaisuudesta, johon yhä enemmän sekoittui omantunnonnuhdetta. Näin äkkiä haavoittuneessa upseerissa välikappaleen työn suorittamiseksi, johon minä tunsin itseni kykenemättömäksi. Hän oli rouva Ortèguen läheisin sukulainen, lukuunottamatta äitiä, joka oli ollut poissa Pariisista elokuun alusta asti. Olin hetken tuuminut kirjoittaa entiselle rouva Malfan-Trévisille. Siitä ajatuksesta luovuin, kun en tahtonut saattaa tämän niin poikkeuksellisen aviodraaman yhteyteen tuota itsekästä ja lahjatonta naista. Muistin, mikä oli minulle selvinnyt rouva Ortèguen tunnustusta kuunnellessani: että harkinta on voimaton kiihkotunnetta vastustamaan, ja että hillitöntä sielua hallitsemaan tarvitaan toisen sielun vaikutus, apostolimainen voima. Tuo voima oli nyt edessäni. Minun tarvitsi vain luoda katseeni upseerin lujiin kasvonpiirteisiin, hänen silmiinsä, joista kärsimyksenkin halki loisti sisäinen tuli, muistaakseni taas hänen puheensa poislähtiessään ja hänen äskeiset sanansa. Uskoessaan sen, minkä uskoi, ja niin vilpittömästi, hän varmastikin kauhistuisi kaksoisitsemurhaa. Mitäpä hän ei tekisikään estääkseen sitä! No niin. Minulla ei ollut oikeutta kertoa siitä hänelle, ei oikeutta ilmaista salaisuutta, jonka olin yllättänyt oman puolittain tahdottoman tahdittomuuteni kautta, mutta josta en ollenkaan itseäni kunnioittanut. Mutta kukapa tietää, eikö hän itse arvanne totuutta? Ne muutamat sanat, jotka hän lausui serkkunsa poistumisen selvitykseksi, ilmaisivat todella tuon luonteen syvällistä, miltei aavistuksellista tuntemusta. En sitä myöhemmin enää niin hämmästynyt tietäessäni, kuinka suuresti Le Gallic oli häntä rakastanut.
"Entä Te, tohtori Marsal", hän minulta ensin kysyi, "mitä Te ajattelette? Oletteko Tekin täydellisen kieltämisen kannalla?"
"En", vastasin hänelle, "mutta en myöskään myöntämisen. Siihen nähden, mikä koskee sielullista elämänpiiriä, olen jo aikoja ottanut mielilauseekseni erään keskiaikaisen padualaisen lääkärin hautakirjoituksen. Se kuuluu näin: 'Olen elänyt kahdeksankymmentä vuotta, olen lakkaamatta opiskellut ja olen ainakin oppinut yhden asian: etten ole tietämätön omasta tietämättömyydestäni… ignorantiam meam non ignorare.'"
"Nöyryys", sanoi Le Gallic, "on jo puoli uskoa. Mutta serkku raukkani — kuulittehan hänen sanansa? Hän pyytää minua näkemään hänen kärsivän, ja näittehän, kuinka hän pujahti pakoon. Mitä pakoon? Kärsimystään; niin vähän on hänellä voimaa sitä kestää. Vain ylpeys voi kärsiä yhtä tyynen naamarin varjossa kuin usko. Mutta se on vain naamari, ja sen taakse kätkeytyy epätoivo. Catherinen oppi on ylpeyden oppia; hän itse ei ole ylpeä. Nuorena tyttönä hän ihaili isäänsä. Hän ajatteli hänen tavallaan. Nyt hän rakastaa miestään. Hän ajattelee samoin kuin miehensä. Hänen persoonallisuudellaan on aina muihin nojautumisen tarve. Hän on nainen. Mitä hänestä tullee, kun Ortèguea ei hänellä enää ole?"
Sairaanhoitajattaren tulo keskeytti tämän keskustelun. Rouva Ortègue toi hänet mukanaan. Me poistuimme tällä kertaa yhdessä, hän ja minä. Hänen äskeiset sanansa olivat tuoneet taas sydämeeni sen levottomuuden, jota olin tuntenut Ortèguen työhuoneen oven takana tuon kauhean kohtauksen päivänä. Oli kuin olisin kuullut hänen juhlallisesti uudistavan itsemurhasopimuksensa, ja, niinkuin silloin, oli minun nytkin mahdoton vaieta.
"Mennään Röntgen-saliin", hän oli sanonut minulle, "levyjä järjestämään."
Seurasin häntä, ja tuskin kynnyksen yli tultuamme virkoin äkillisesti:
"Pyysitte serkkuanne näkemään Teidän kärsimystänne ja kuolemaanne." Toistin: "Ja kuolemaanne. Pysytte siis yhä hirvittävässä päätöksessänne?"
Hän ei edes katsahtanut minuun, ja mennen pöydän ääreen, joka oli täpötäynnä levyjä, hän alkoi niitä pidellä, vastaten vain:
"Pysyn."
Huomasin, että hänen näennäisestä tyyneydestään huolimatta hänen kätensä hieman vapisivat. Tuo liikutuksenväre rohkaisi minua jatkamaan, varsinkin, kun hän ei ollut minua jyrkästi pysäyttänyt.
"Suonette minulle sen tunnustuksen, rouva hyvä, että olen pitänyt lupaukseni. En ole koskaan puhunut asiasta professorin kanssa. Ja Teidän kanssanne en ole kertaakaan edes yrittänyt uudelleen solmia keskusteluamme, josta on jo kolme viikkoa."
"Se on totta", hän sanoi, "olette käyttäytynyt kuten ystävä ainakin.
Olen sen tuntenut, ja olen Teille siitä kiitollinen."
"No niin, rouva Ortègue, palaan samaan, mitä silloin Teille sanoin, nimittäin, ettei henkenne tällä hetkellä ole Teidän yksinomaisuuttanne. Olette kuullut serkkunne Le Gallicin sanat. Olette nähnyt hänet. Olette hänen kauttansa voinut vielä paremmin kuin muitten haavoittuneiden päästä selville siitä tunteesta, joka elähyttää kaikkia noita meidän puolestamme taistelevia miehiä. Ettekö Tekin tunne, että yksilöllinen sydändraamanne on ylen pieni tuon suuren draaman rinnalla?"
"Mahdollista kyllä", hän keskeytti, "mutta se on minun draamani."
"Ah!" jatkoin, "ettekö tunne varsinkin sitä, ettei Teillä ole oikeutta ajatella tuolla tavalla, oikeutta irroittautua suuresta yhteisestä draamasta, johon meidän on kaikkien viimeiseen saakka otettava osaa? Tahdoitte tuottaa miehellenne hiukan iloa, koska hän on niin onneton?"
"Enkö ole sitten tuottanut hänelle iloa?" hän vastasi.
"Olkoon menneeksi. Mutta kuvitelkaapa joka tapauksessa mielessänne tulilinjaa, joka ulottuu Dunkerquesta Belfortiin saakka. Kuvitelkaa mielessänne noita ihmisiä, joita siellä on sadointuhansin. Näillä miehillä on vaimo niinkuin Teillä on miehenne. Heillä on lapset, äidit, isät. Heillä on tulevaisuutensa. Sen kaiken he antavat alttiiksi. Heidän ruumiinsa kärsii. He makaavat liejussa, granaattisateessa. Heidän sielunsa kärsii, kun he ajattelevat kaukaisia rakkaitaan, ja he itkevät salaa. Ja mennä täytyy. Muistatteko erään haavoittuneemme sanoja: 'Kun lähtee kapuamaan ylöspäin juoksuhaudan tikapuita, on kuin nousisi mestauslavalle.' He kapuavat niitä sittenkin. Miksi? Ranskan tähden. Mutta Ranska — onhan se vain yhdistelmä ranskalaisia kohtaloita! Ranska on me, toistan sen vielä: koko maaseutumme, kaikki kaupunkimme, Pariisi ja kaikki talot, jotka sen muodostavat, tämä Saint-Guillaume kadun sairaalamme, Teidän palatsinne États-Unis torin varrella. Tätä kaikkea nuo miehet puolustavat verensä hinnoin. Kysykää itseltänne täysin omantunnonmukaisesti: sitäkö varten he tekevät suunnattomia sankarillisia ponnistuksia, jotta tuollaiset kiihkotunteiset seikkailut kuin tämäkin näiden seinäin sisällä hankkeissa oleva kaksoisitsemurha kävisivät mahdollisiksi? Me teemme kukin osaltamme nuo ponnistelut tyhjiksi, jollemme tahdo niiden vuoksi olla sen arvollisempia."
"Voitte olla satakertaisesti oikeassa", hän vastasi, "mutta minä olen antanut lupaukseni."
Hän ei tahtonut voida vastata. Kuinka olisin ollut ajattelematta: jos tuo vapaus annettaisiin hänelle takaisin, hän olisi pelastettu. Mutta tuo "annettaisiin", kuka sitä edustaa? Sama mies, joka piti häntä vaikutuksensa alaisena ja jonka askelet juuri tällä hetkellä kuulin käytävästä. Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada heidän välillään aikaan sellaista selvittelyä, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo on ikäänkuin mittapuuna, jos niin voisi sanoa, ja todistaja voi estää kahden kiihtyneen ihmisen villiintymisen — ihmisen, jotka kohdatessaan vain kiihoittaisivat toinen toistaan? Mutta tuskin oli "isäntä" avannut oven, kun jo hänen katseestaan arvasin hänellä taas olleen vaikean kohtauksen ja kuulin hänen sanovan minulle:
"Marsal, olen tuuminut asiaa. En luule, että on odotettava huomiseen saakka Röntgenkuvaan nähden — saatte soittaa siitä Langelille — eikä liioin tuohon vähäiseen tutkimukseenkaan, löytyisikö luunsiruja. Mitä leikkaukseen tulee, niin olen siitä yhä epätietoinen. Niin peräti turmiolla koko mies!… Vaikka kun on tekemisissä hänenlaisensa tyynen vekkulin kanssa… Oh, hänellä ei ole tosiaankaan hermoja. Hänen aivonsa eivät ole heränneet toimimaan. Niin perin rauhalliset, yksitoikkoiset perheolot, kirkollinen koulu, Saint-Cyrin sotaopisto, kasarmi. Aina yhtä säännönmukaista. Ei minkäänlaisia aloitteita. Ei vaikutelmain vaihtelua. Tuollaiset ihmiset ovat varsin omiaan ylläpitämään itsessään vanhoja jätteitä. Hän tarjoo meille omituisen esimerkin määrätyn ajatustavan atavistisesta säilymisestä; se on hänessä käynyt pysyväksi, ja hän sovelluttaa sen joka asiaan. Se on hänelle nyt hyväksi."
"Mutta jos se nyt kuitenkin on hänelle hyväksi, rakas opettajani?…" uskalsin inttää vastaan.
"Oh!" sanoi Ortègue, "kyllä minä kartan koskemasta hänen henkiseen koneistoonsa. Muutoin, kyllä minä pulaan joutuisinkin. Mahdotonta on kohottaa moisia aivoja tieteelliselle näkökannalle, mikä itsessään on jotakin persoonatonta. Le Gallicin tapaiset sitä vastoin eivät kysy muuta kuin ihmisyksilöitten kohtaloita. Siihen nojautuu koko uskonnollinen ajatustapa. Tieteen perustana on rajattomuuslain tajunta. Tieteen silmissä me olemme pelkkiä sivu-ilmiöitä. Le Gallicin kaltaiselle on se, mitä hän sanoo sielukseen, pääasiallisin todellisuus. Ei siis mitään keskinäisen ymmärtämyksen mahdollisuutta."
"Kärsivä ja kuoleva ihmisolento on varmasti kuitenkin todellisuus", sanoi rouva Ortègue.
"Se on vain muuan ajankohta hänen elimistönsä tilassa", vastasi Ortègue, "ja nuo elimet itse edustavat vain vähäisten fyysillis-kemiaalisten toimintojen sarjaa, jotka tuhoaa muuan liikehtiminen, jolla ei ole alkua ja joka samoin on oleva loputon… Mutta perinnöllisyys, Marsal, se vasta voima! Katsokaa vaimoani! Hän tietää isänsä kautta, hän tietää minun kauttani, että on olemassa kaksi fyysillisen ja moraalisen maailmankaikkeuden kuvaa: uskonnon ja tieteen. Hän tietää, että noista kuvista toinen on unelmain, toinen luonnon pohjalla maalattu, ja että ne ovat yhteensovittamattomat. Jos toinen on tosi, on toinen erheellinen. Hän tietää sen, ja nyt hän tapaa jälleen sukulaisensa, jonka kera hän on kasvanut. Tämä on haavoittunut. Hän liikuttuu. Lapsuusvaikutelmat heräävät. Hetkeksi hänen viidentoista vuoden takainen persoonallisuutensa painaa varjoon hänen nykyisen persoonallisuutensa, eikä hän enää tajua poika paran mietteitten inhokkuutta, tämä kun kuvittelee, että hyvän Jumalan käsi — hän sanoo Häntä hyväksi! — johti hänet tuohon juoksuhautaan saamaan itseensä seoksen, joka muka vasituisesti oli hänen varalleen Essenissä valmistettu! Tunnusta, ystäväiseni", hän kääntyi nyt vaimonsa puoleen, "että se on hullutuspa, sulaa hullutusta!"
Kun hän viimeisiä sanojaan lausuessaan nauroi ilkkuvaa nauruaan, näin hämmästyksekseni rouva Ortèguen puhkeevan nyyhkytyksiin.
"No mutta, Catherine", mies huudahti, "mikä sinut panee itkemään?… Antakaa anteeksi, Marsal, tämä pieni perhekohtaus… Mutta mikä sinun on?"
"Tuo maailmankatsomus on liian ankara", vaimo vastasi, "siinä kaikki.
Se koskee minuun liiaksi."
"Lapsi raukkani, sitä vartenhan olemme tässä sairaalassa, että tekisimme sen hiukan vähemmän ankaraksi… Marsal, soittakaa toki heti Langelille tuosta Röntgen-kuvasta. Se on varminta."