XVIII
Mikä kohtaus, ja kuinka suurimerkityksellinen! Minusta oli tuntunut, että hänen sanoessaan "lapsi raukkani" Ortèguen äänessä oli ollut säälinväre. Miten pitkälle olivat puolisot todella tulleet hirveässä aikeessaan? Olivatko he siitä uudelleen puhelleet? Milloin? Millä sanoin? Miten saisin sen tietää? Kaksi asiaa oli varmaa. Rouva Ortègue oli vastaukseksi väitteisiini osannut vain huudahtaa "antaneensa lupauksensa". Mies taas oli heltynyt hänen kyyneleistään, kun hän valitti tuota maailmankatsomusta liian ankaraksi. Hän oli säälinyt hänen horjahtamistaan, sitä, että hän "antoi luonnolleen myöten". Muuan Ortèguen lausetapa sekin. Kuinka monta kertaa olinkaan kuullut hänen sairaalakierrollamme toistavan minulle uneen vaipuneitten haavoitettujemme vuoteen äärellä: "Kuinka liikuttava onkaan kärsivä ihmisolento antaessaan vallan yksinkertaisesti myöten luonnolleen!…" Eiköhän riittäisi, jos hän näkisi vaimonsa pelkäävän itsemurhaa, ja eikö hän ensimmäisenä mahtaisi puolustaa häntä kiusausta vastaan, jonka hän itse oli vaimossaan, kenties tietämättään, herättänyt suostuakseen sitten siihen hirvittävässä itsekkyyden ja tuskan houreessa? Niin, tuo kaikki olisi pitänyt paikkansa entisestä Ortèguesta, tuosta suurenmoisesta tieteen työntekijästä, triumfaattorista, josta lakkaamatta kuohuili — olen siitä ja huomauttanut — ehtymätön, tyhjentymätön alttiiksiantaumuksen lähde. Se kumpusi esiin hänen luonnonlaadustaan. Muuan alilääkäri-toverini sanoi hänestä: "Esimiehemme on jaloa viiniä!" Tuo lause toi mieleeni entispäiväin Ortèguen. Nykyisellä Ortèguella, tällä riutuneella, kuolevalla miehellä tuijottavine katseineen, lääkkeen hivuttamalla, vuoroin unenhorteisella, vuoroin kiivaalla ja epäluuloisella, sekä tuolla toisella ei ollut muuta yhteistä kuin hämmästyttävän sitkeä älyn selkeys. Hänen olemuksensa tunnepuoli oli sairas ihan rappioon saakka. Itsepintaisuudessaan, jota yllytti hänen lopullista virkaeroa karttava ylpeytensä, hän kieltäysi luopumasta sairaalastaan. Koska auto häntä liiaksi väsytti, vietti hän nyt yönsäkin täällä Saint-Guillaume kadun varrella. Tämä jokahetkinen yhdessäolo salli minun ylen selvästi todeta hänen olemuksensa siveellisen hajoamistilan, joka minulle, hänen oppilaalleen, oli paljoa apeampi kuin hänen ruumiinsa raukeaminen. Saatoin seurata päivästä päivään sen kaarta, ja heti totesin, että Ernest Le Gallicin sairaalaan-tulo osoitti tällä yhä jatkuvalla rappeutumisviivalla äkillistä putoomusta.
* * * * *
Siitä oli minulla ensimmäisenä todisteena hänen sala-ivansa — hänen, joka ei ikinä ennen ollut sellaista osoittanut potilailleen! — kun seuraavana päivänä ilmoitin hänelle Röntgen-kuvan ynnä oman tutkimukseni tulokset. "Ei luunsiruja, haava kunnossa — oivallista. Luoti oikeanpuolisessa niskaliuskassa, kuten otaksuinkin. Täytyy odottaa. Le Gallicin olosuhteet ovat mahdollisimman parhaat — lukuunottaen aivotkin, jotka eivät ole ikinä työskennelleet. Mitäs jos panisimme hänet ajattelemaan — ettekö usko, että hän siitä hämmästyisi?"
Hän puhkesi ivanauruun niinkuin viime elokuussa, upseerin ensi kertaa pistäytyessä luonamme. Silloin se tiesi vain sairaan hermostunutta ärtyisyyttä. Hänen tämänpäiväisessä hohotuksessaan ilmaisihe pahanilkisyyttä, miltei vihaa. Kaksi päivää myöhemmin yllätin vihaa hänen katseessaankin, ja vielä kiihkeämpänä. Läksimme yhdessä kielohuoneeseen. Rouva Ortègue oleili sen oven läheisyydessä. Hän tuli luoksemme:
"Ei nyt juuri", hän sanoi. "Ernest pyysi tavatakseen apotti Courmontia.
Vein tämän hänen luokseen…"
"Kun siis äsken sinua etsin", sanoi hänen miehensä, "olit siellä?"
"Niin olin…"
Ortègue ei jatkanut puhetta. Nojautuneena käytävän korkeaan ikkunasyvennykseen hän alkoi rummuttaa ruutua silminnähtävästi kärsimätönnä.
"Marsal", hän kysäisi, "kun toissapäivänä tainnutitte Le Gallicin tuon pikku joutavuuden vuoksi, oliko hän silloin jo tavannut papin?"
"Oli", vastasin.
"Apotin lienee mieli hyvä!" hän jatkoi olkapäitään kohauttaen ja virkkoi sitten piloillaan: "Sodasta palaavan soturin tunnustus — se on sellainen kuin saattaa ollakin!"
"Ei hänen", keskeytti rouva Ortègue.
"Entä nuo toiset!" rohkenin huomauttaa, "rakas opettajani, säälikää heitä. Sanoitte eräänä päivänä niin kauniisti: meidän tähtemme he antautuvat surmattaviksi."
"Enhän minä toki heitä siitä soimaa, että he uudelleen kansoittavat
Ranskan", nauroi Ortègue taas ivanauruaan. "Joka tapauksessa on
Bayardillamme pitkälti kerrottavana harha-askelistaan. — Kas niin, nyt
se on suoritettu."
"Kielon" ovi juuri aukesi antaen tietä kenttäpapille. Apotti Courmont oli kuusikymmenvuotias, hyvin lyhyt ja hento, kasvot raikkaanväriset, kauttaaltaan ruusunpunervat, ja niitä kirkastamassa kaksi sinistä, lapsellisen ilomielistä silmää kultasankaisten silmälasien takana. Hänen vaaleat, tuskin harmahtavat hiuksensa olivat kuin liekkikruununa hänen kasvojensa yläpuolella, jotka olivat alati-haltioituneen innostuksen elävöittämät. Näiden kasvojen avomielistä luonnetta sai papillinen neuvokkuus hieman korjattua silmänurkan vilkutuksin ja hymyilyin, jotka todistivat miehessä varsin terävää älyä, vastapainonaan pohjaton hyvyys. Hän oli Pariisin papiston keskuudessa tunnettu vapaamielisyydestään, joka oli hänelle maksanut apulaispapin paikan Notre-Dame-des-Champsissa. Tästä, syystä oli Ortègue hyväksynyt hänet sairaalaansa. Hän oli ollut hieman pettynyt huomatessaan tämän perin suvaitsevaisen papin niin lujauskoiseksi; mutta tuo suvaitsevaisuus oli lähetyssaarnaajan suvaitsevaisuutta. Olimme tietäneet hänestä todella apostolimaisen laupeuden piirteen: armeijan liikkeellepanon aikoina hän oli asettunut eräälle suurista rautatieasemistamme, puhutellut sotilaita ja näin saanut tilaisuuden ripittää satoja heistä. Tavallisesti Ortègue tarkasteli tätä kokonaan toisen vuosisadan olentoa huvitetun uteliaana. Tänään väikkyi hänen silmissään ja suunsa ympärillä pahansuopa iva, kun tuo kelpo mies sanoi lämpimän sydämellisesti:
"Ah, hyvä rouva, serkkunne Le Gallic on pyhimys. Hän on todella evankeliumin mukainen sotilas."
"Oi oi, herra apotti!" sanoi Ortègue. "Sanokaa mieluummin, että serkkumme on sankari. Se on oikeudenmukaista. Mutta evankeliumi ja taistotanterelta palaavat sotilaat! En lue usein tuota kirjaa, jota kumarran hämmästyttävimpänä kirjakauppamenestyksenä. Muistan kuitenkin erään vuorella pidetyn puheen: Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät nimitetään Jumalan lapsiksi! … Sellainen kai tuo teksti on?"
"On kyllä", sanoi pappi, "mutta kerrotaan myös sadanpäälliköstä — eräästä, joka oli luutnantti niinkuin Le Gallic — jonka palvelijan Herra paransi, ja jota hän ihaili. Sillä hän ihaili häntä, herra professori. Hän julisti: 'En ole Israelissakaan löytänyt niin suurta uskoa.' Pankaa se tarkoin huomioonne. Hän sanoi rikkaille: Luopukaa rikkauksistanne. Hän ei sanonut sadanpäällikölle: Erotkaa rykmentistänne. Sadanpäällikkö on sanoillaan: Domine, non sum dignus… antanut leiman messullemme… Nuo sotilaan sanat pappi toistaa joka päivä alttarilta ennen pyhää ehtoollista. Pyhän Uhrin sakramentissa on viime sana armeijan."
"Kas siinä evankeliumi, joka on sotilaallistettu niinkuin minun sairaalani!" vastasi Ortègue. "Samapa se; jos sadanpäällikön palvelijalla olisi ollut päässään se luoti, jota serkku parkamme kuljettaa takaraivossaan, olisi nasaretilainen puoskari hukkaan kuluttanut aikaansa… Älkää panko hampaankoloon, herra apotti. Te olette tehnyt tehtävänne, me käymme nyt omaamme. Menkäämme sadanpäällikkömme luo. Tuletko mukaan, Catherine?"
"Saatan herra apottia muutaman askelen", sanoi rouva Ortègue. Luin selvästi professorin huulilta sanat, joita hän ei päästänyt ilmoille: "Et suinkaan pyytäne anteeksi minun puolestani, vai mitä?" Hän tyytyi rypistämään kulmakarvojaan niin hermostuneesti, että hänen vaimonsa sen varmaan tulkitsi käskyksi. Hän tuskin soi itselleen aikaa vaihtaa pari kolme sanaa kenttäpapin kanssa ja oli mukanamme, kun astuimme huoneeseen.