XIX

Haavoittunut upseeri makasi selällään ja kirjoitteli parhaillaan stylografikynällä. Kuten edellisenäkin iltana oli hänen kauniilla riutuneilla kasvoillaan erinomaisen arvokkuuden ilme ja vilpitön loiste kirkkaissa, uneksivissa silmissään. "Yllätänpä teidät itse teosta, herra upseeri", sanoi Ortègue. "No mutta, Te kurin mies, eikö lääkärin määräyksiä otetakaan lukuun? Vastatkaa suoraan, enkö ole määrännyt Teille ehdotonta lepoa? Ja te teette työtä!…"

"Ei tämä ole työtä eikä mitään", sanoi Le Gallic. "Olen vain jäljentänyt muutamia mietteitä liitettäviksi eräästä lapsuudenystävästäni piirtämääni 'Muistokuvaan'. Sinä ehkä muistat hänet, Catherine, François Delanoën, joka osasi hoitaa niin hyvin purjeita?"

"Miksen muistaisi! Onko hän kuollut?"

"Sai surmansa sankarina, aivan vierelläni, kahdeksantoista päivää sitten. Kirjoitin pienen kertomuksen hänen kuolemastaan muuatta Rennesin sanomalehteä varten. Hän oli ollut asianajajana tuossa kaupungissa. Sitten tuntui kyhäelmäni minusta liian muodottomalta, karkeatekoiselta, enkä sitä lähettänytkään perille."

"Tuoko se on?" rouva Ortègue kysyi.

"Tämä", hän sanoi. "Oh, ei se ole mistään kotoisin!"

Hän otti esiin muutamia lehtiä salkusta, joka oli laskettu hänen vuoteelleen Uuden Testamentin ja jonkun rukouskirjan väliin.

"Sinä voit ne lukea ääneenkin", hän lisäsi ojentaessaan paperit. "Tuosta kertomuksesta näette, Ortègue serkku, mitä väkemme oikein on miehiään, ja Te myöskin, tohtori Marsal. Nähkääs, heitä täytyy rakastaa. Heidän tehtävänsä on vaikea, sen saatte nähdä, ja entä millä mielellä he sen suorittavat! Kuulin erään sanovan juoksuhaudassa toiselle: 'Jos palaan tuleen, saan kunniaristin.' — Tai puuristin', sanoi toinen. Johon edellinen vastasi: 'Samantekevä.' Mutta luehan, Catherine."

Rouva Ortègue levitti paperikäärön ja alkoi lukea. En luule, että koko sodan aikana mikään on vaikuttanut minuun niin liikuttavasti kuin tuo hurja hyökkäys, jonka kuvan tämä pehmeä, värähtelevä naisääni loi mukanataistelleen silmäin eteen — ah, hänen kuolemansa aattona! Tuo ääni sai vaivoin esiin teknilliset oppisanat, joita upseeri oli tullut vallan luonnollisesti käyttäneeksi, kun tuo tapahtuma taas nousi näkynä hänen sieluunsa sellaisenaan, koko karkeudessaan. Se heltyi, tukahtuen liian vaikeissa kohdin. Mutta kas tässä nuo sivut otsakkeineen, jonka Le Gallic oli kirjoittanut alkuun isolla, suoraan eteenpäin kulkevan toimen-miehen käsialalla.

FRANÇOIS DELANOË

Silminnäkijän kertomus.

Hän kuoli sankarina. Hän oli lapsuudentoverini, veljeni,
viimeisen viikon kersanttinani. Pikku raukka!

Ah, hyökkäyksemme oli ihana! Kaikki oli mitä tarkimmin
valmisteltua.

Osastopäällikköjen kellot oli asetettu käymään toistensa mukaan. Viideltä aamusella oli meidän määrä lähteä juoksuhaudasta ilman että annettiin raketilla merkkiä. Miehet ilman reppujaan. Jokaisella kaksisataa patruunaa. Ruokalaukussa leipäkyrsä ja viisi käsikranaattia. Kenttäpullot täynnä vettä ja kahvia. Selkään köytettynä viisi tyhjää hietapussia valloitettujen juoksuhautain telkeiksi.

Ennen lähtöä oli jokaisen, käyttämällä muuatta kannikkeeseemme kiinnitettyä työkalua, kaivettava itselleen porrasastin voidakseen sitä nopeammin hypätä vallin toiselle puolen. Sitten ei pyssynlaukaustakaan. Kokonaan pistinten varassa. Perille päästyä käsiksi kranaatteihin ja väkipuukkoihin!

Kymmentä vaille viisi sanoin: "Nyt matkaan. Kaikki valmista?
Reilaan!"

Silloin kerran vielä tunsin tuota sisälmysten puristusta, tuota kaikissa jäsenissä tuntuvaa kosteaa lämpöä, jotka ovat vain pelon merkkejä, mutta joita ei ihmisvoimin millään voi hallita. Ei ihmisvoimin, mutta kyllä Jumalan voimin! Delanoë ja minä olimme edellisenä iltana nauttineet pyhää ehtoollista. Hän oli vierelläni ja sanoi minulle aivan hiljaa:

"Minä saan surmani tänään, olen varma siitä."

"Peloittaako sinua?" sanoin nauraen.

"Ei. En ole koskaan syvemmin tuntenut elämän arvoa. Se on niin kaunis, kun sen voi uhrata pyhälle asialle! Eikä minun ole koskaan ollut helpompi kuolla, sillä en ole milloinkaan tuntenut Jumalaa niin läheiseksi."

Hän oli puhuessaan, päivän verkkaan ja kelmeänä selkenevässä valossa, kuin unikuva, kaunis kuin ilmestys. Tuo valo karkoitti tieltään, ympäriltämme, pehmeätä, kosteaa usvaa, joka näytti soluvan kuin kääreliina pitkin rautalankaverkkomme silmukkakuutioita. Yöllä olivat miinanlaskijat johtaneet sen halki reittejä, jotka erotin selvästi.

Delanoë sanoi minulle äkkiä:

"Kuulehan, kotipuolen lintu!"

Kuulin leivon tervehtävän tätä ensi syksymme kylmänä heräävää aamua.

* * * * *

Kaikki näytti minusta harmaalta, etäiseltä. En nähnyt ollenkaan matkamme määrää. Noin kolmensadan metrin päässä arvasin heidän juoksuhautansa piilevän maanpinnassa ammottavina, mustina aukkoina. Piilossa olevat ja tarkoin kätketyt ampumareiät lävistivät savensekaisen täytesoran. Edellisenä päivänä olin kiikarillani ottanut alueesta tunnusmerkkejä. Tiesin täsmälleen, minne oli sijoitettu heidän neljä kuularuiskuaan, jotka ympäröivät heidän puolustusasemiaan ja tekivät lähestymisen miltei mahdottomaksi.

Jollei raskas tykistömme pahaksi onneksi hyökkäyksen hetkellä voisi kehittää mahdollisimman suurta työtehoa, ja jos heidän piikkilankaverkkonsa yhä kesti, niin oli matemaattisen varmaa, että meidät niitettäisiin maahan joka mies.

Delanoë tiesi sen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän sanoi minulle
vielä:

"Kolmesataa metriä pistinten varassa, se on sula mahdottomuus.
Mutta katsos!"

Hän osoitti minulle noin kahdensadan metrin päässä olevaa tuskin huomattavaa maanpinnan poimuuntumaa, joka muodosti tarpeeksi suuren koveran kulmauksen suojatakseen maassa makaavia miehiä. Siinä oli mahdollisesti pelastuksemme: aikaa antaa toisen apujoukkoaallon vyörähtää meidän tasallemme, ennenkuin taas lähtisimme eteenpäin! Hän lisäsi: "Meillä on onni matkassamme."

Viittä minuuttia vaille viisi: "Pistimet pyssynpiippuihin!…"

Pitkällistä teräsaseitten kalsketta, kolhaistessa nopeita väläyksiä. Nyrkit pusertuvat kiväärin ympärille. Delanoë ja minä tarkastamme miehiämme.

Ah, te kaksikuukautisten kärsimysten ja toivojen veljet, te halvat veljemme, jotka yhdellä ainoalla kädenliikkeellä kohta heitämme palavaan pätsiin, kuinka tahtoisimmekaan suudella pronssinvärisiä, kuopalle painuneita kasvoparkojanne!

Kutkahan heistä, täynnä intoa ja nuoruutta, kohta kaatunevat?

Juuri sillä hetkellä — ja aivan kuin olisi virta vienyt ajatuksemme yhteen, tunsin hänen tarttuvan käteeni: "Hyvästi, Ernest." — "Hyvästi. François", vastasin. Mutta hän sanoi uudelleen, perin totisesti: "Hyvästi."

Kello on viisi, kello on viisi! "Nyt, pojat. Ranskan tähden, eteenpäin!"

Yhdellä iskulla ovat kaikki lakit, pistimet ja rinnat kummunneet esiin pimeästä juoksuhaudasta. Suljetuin rivein lähdetään liikkeelle, korkean ruohikon polkeentuessa jalkoihin.

He ovat nähneet meidät!

Tik! Tik! Tik! panevat kuularuiskut lakkaamatta. Luotisade maiskahtaa meille vasten kasvoja. "Nopeammin!" Ah, kuuluu heikkoa ääntä luotien tunkiessa lihaan, luitten äkkiä murtuessa, kuuluu tukahdutettu huuto, viereisen miehen viimeinen kirous, kun hän vierii maahan saksalaista sadatellen!

"Nopeammin!" Kas tuossa nyt heidän sulkutulensa, katkonainen, mieletön. Shrapnelit pieksevät maata, ne räjähtävät kolme metriä paistamme. "Nopeammin, lapset, he ovat käsissämme!"

"Maahan!" Se tarjoo suojaa pariksi minuutiksi, "tuo siunattu multaharja! Litteiksi painuen, äänettöminä, huohottaen, me hieman hengähdämme."

"Delanoë?…"

Ah, Delanoësta vuotaa verta. Hän on kalpea. Veri virtaa poskelta vaalealle sotilasviitalle.

"Sattuiko?"

"Leukaluu lävistetty! Ei se mitään…"

"Sinä palaat takaisin sidottavaksi."

"Takaisinko? Sinä lasket pilaa. En ikinä…"

"Sinä menet. Luutnanttinasi sen määrään…"

"Ja minä ystävänäsi jään enkä luovu sinusta."

* * * * *

Joko nyt! Apujoukkorivit, jotka tulevat meitä kohti, ovat lähteneet liikkeelle. Toisen kerran nyt nousen ja huudan miehilleni: "Ylös, pojat! Rohkeutta! Eteenpäin!"

Hyökkäys — vinkuva pilvipyörre. Sata metriä vinhaa vauhtia. Muutama silmänräpäys. "Eteenpäin, eteenpäin!" Otsa painuksissa, sydän sykkien, yhteenpuristetuin hampain, kompastellen, mukaan temmattuina yhä kohti valkoista linjaa, joka syytää surmaa herkeämättä. "Eteenpäin!… Eteenpäin!… Eteenpäin!" Ihmisruumiitten yhteentörmäys — ne hypähtävät ilmaan, putoovat syvyyksiin, lysähtävät kokoon, pistimen kärki vielä toisten murskattujen lihassa, armoa anelevia, juoksuhautoihinsa pakenevia, hirmuista kamppailua rinta rintaa vasten, veitseniskuin, haavoittuneita, jotka kuristavat toinen toisensa.

"Sulku vasemmalla, nopeasti, nopeasti!…"

"Kamerad! Kamerad!…"

"Murhaajat! Pelkurit! Rosvot! Lou vain! Termonde!… Hietapussit!
Ampumareiät!… Ampumareiät!… Eläköön Ranska!…"

Loistava aurinko, Jumalan aurinko, rauhan, työn, kristikunnan suurten päiväin aurinko nousi taivaalle. Aivan kuin olisi se pitänyt juhlavalaistusta voittomme kunniaksi. Kaikkialla äänetöntä, tuo hirvittävä "jälkeenpäin" tuleva äänettömyys, jota ei enää koskaan täytä kentälle kaatuneittemme värisevä: "Läsnä!" [Tarkoittaa nimenhuutoa taistelun jälkeen. Suom. muistutus.] — niin monien, monien! Tuossa äänettömyydessä huhuilin tuskaisesti, kurkkuni puristuessa kokoon: "Delanoë! Delanoë! Delanoë!…"

Löysin hänet makaavana kasvot maata vasten. Hänen ylpeisiin sotilaallisiin kasvoparkoihinsa oli kuolema iskenyt vimmaisesti. Niiden keskelle sattunut kranaatti oli hänet ruhjonut, lopettanut, mutta sattumatta skapulaarin kannatinnauhaan, ja hän lepäsi "Jeesuksen pyhä sydän" sydämellään.

"Cor Jesu, spes in te morientium, miserere nobis."

"Oli minulla toinenkin syy, miksi en tätä julkaissut", sanoi Le Gallic, kun serkkunsa oli antanut hänelle takaisin paperiliuskat. "En tahtonut, että äitinsä saisi tietää, kuinka muodottomaksi ruhjoontui hänen poikansa, jota hän niin suuresti rakasti. Hän se minulle antoi tuon pienen työn, josta minua nuhtelitte, serkku hyvä. Mutta se on jo valmis. Rouva Delanoë haluaa lähettää tämän Mementon kaikille hänen osastonsa miehille. Nyt kun tiedät, kuinka hän on kuollut, Catherine, pyydän sinua sanomaan, ovatko valitsemani lauseet sinusta soveliaat…"

Hän ojensi rouva Ortèguelle toisen, irrallisen lehden. Tämä luki sen, tällä kertaa itsekseen. Hän aikoi antaa sen takaisin haavoitetulle, mutta Ortègue ehätti väliin:

"Saaneeko uskotonkin sen nähdä?"

"Tietysti", sanoi upseeri, "ja tohtori Marsal myös."

Ne ovat nytkin edessäni nuo tekstit, jotka vielä samana iltana jäljensin itseäni varten. Toistan ne tähän nyt sellaisinaan. Minäkin haluan, kuten Le Gallic, julkaista silminnäkijän todistuksen. Esitän todistuskappaleen niistä kahdesta eri tavasta, joilla kuolemisen probleemi voidaan ratkaista. Nämä tekstit, jotka tuo bretagnelainen upseeri oli valinnut asetoverinsa Muistokuvaa varten, kuvaavat toista noista ratkaisemistavoista paremmin kuin kaikki lisäselitykset. Taistelukertomuksen rinnalle asetettuina ne valaisevat sitä ja saavat itse siitä valaistusta. Niissä on käsissämme — minusta tuntuu — Delanoën ja Le Gallicin kaltaisten koko sielullinen selvitys koottuna suppeaksi, salat paljastavaksi kuvaksi. Sillä noita "evankeliumin sadanpäälliköitä", niinkuin pappi heitä nimitti, on armeijassamme lukemattomia. Le Gallic oli niin perin vilpitön, että hänen persoonassaan eli ikäänkuin täydellisesti toteutuneena eräänlainen ihmistyyppi, joiden koko tahto on heidän toiminnassaan, heidän koko uskonsa heidän rukouksessaan, ja joita rukous johtaa toimimaan, samoin kuin toiminta johtaa heitä rukoilemaan. Tällaisen sieluntilan vertauskuvana on miekka — taiston ase, kun sen käteesi tempaat, risti, kun sen käyttämättömänä pystytät maahan! Ovatko tuollaiset yksilöt pelkkiä atavismin tuotteita, niinkuin Ortègue otaksui? Miksi sitten isänmaa juuri heistä saa ne työntekijät, jotka se kutsuu avukseen äärimmäisen vaaran hetkellä? Miksi juuri heidän kykynsä vastaavat sen yhteiskunnan kaikkein tähdellisimpiä elin-tarpeita, jonka jäseniä he ovat? Miksi juuri heidän tuntemis- ja ajattelutapansa saa kansallisesta elimistöstä sen, mitä se vakavinta tuottaa?

Muistokuvansa luonnoksen alkuun oli Le Gallic piirtänyt ristin tarunomaisine tunnuksineen: In hoc signo… ja sitten seuraavat lauseet — kunkin alkuperä ilmaistuna…

Moriamur in simplicitate nostra.

(Makkabealaisten kirja.)

Sillä minä olen itse toisen vallan alla oleva mies, ja minulla on sotamiehiä käskettävinäni, ja kun sanon tälle: 'Mene', niin hän menee, ja toiselle: 'Tule', niin hän tulee, ja palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee. (Matteus.)

Mutta Hän on haavoitettu meidän syntiemme tähden, runneltu meidän rikostemme tähden; rangaistus, mikä meille on hankkinut rauhan, oli Hänen päällään, Hänen haavoistaan me olemme terveyden saaneet. (Jesaja.)

Salli minun nähdä kauniiksi se, mikä muista tuntuu halpa-arvoiselta, oi sotajoukkojen Jumala! Jos todella olet läsnä tässä ehtoollisuhrissa, suo armossasi, etten olisi kelvoton, ja että minäkin olisin arvollinen antamaan henkeni aatteen puolesta.

(Appel des armes teoksesta, ystäväni, luutnantti Ernest Psicharin, Renanin tyttärenpojan, kirjasta — kuollut vihollisen surmaamana rukousnauha käsivarressaan.)

Siunattu Hän, joka haudoille laski Toivon!

(Tainen tyttären omakätisesti rukouskirjaan kirjoittamat sanat.)

Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsain määrin tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme runsain määrin myöskin lohdutus Kristuksen kautta. (Paavali.)

Jeesuksen Kristuksen kärsimys täydellistyy meissä. (Pascal.)

"Olen jostakin lukenut selonteon Pascal vainajan aivojen-avauksesta", sanoi Ortègue antaen käteeni Mementon. "Minun pitää se etsiä teille, Ernest. Tunnustan muutoin, etten käsittänyt, mitä yhteyttä on näillä kuvaamillanne verilöylykohtauksilla — välttämättömillä, sen myönnän, uljailla, myönnän senkin, mutta julmilla, tunnustakaa se vain suoraan — sekä näillä yliaistillista ihanteellisuutta henkivillä mietelauseilla."

"Ja kuitenkin on niille yksi asia yhteinen", sanoi Le Gallic.

"Mikä?"

"Uhri."

"Ja sitten", jatkoi Ortègue tähän vastaamatta, "jos rouva Delanoëlle lienee tämmöisten lukemisesta hiukkasen lohdutusta, ei se minusta ole haitaksikaan. Sitä vastoin on minusta suurestikin haitaksi, että Te nuuskitte vanhoja kirjakuluja etsiäksenne niistä näitä tai muita lauseita. Minä vaadin päällenne ehdotonta lepoa ja liikkumattomuutta. Sillä kirjoittaminen tuottanee Teille hirmuisia tuskia, takaraivon seutuvilla kun on vioittunut kokonainen hermohaaroittuma. Olette kai saanut morfiiniruiskeen tänä aamuna ja minkäsuuruisen?"

"Hän kieltäytyi ottamasta sitä", sanoi rouva Ortègue.

"Mitä, kieltäysikö?" kysyi professori.

"Niin tein", vastasi Le Gallic. "Tuska on kiusallinen, mutta siedettävä. Niin tuskalliseksi se ei käyne, etten sitä kestäisi mieluummin kuin sen tukahuttaisin. Muistanette, serkku hyvä, mitä sanoin Teille täällä viimeksi ohimennen pistäytyessäni, että ihmisen on sovitettava omasta puolestaan ja, jos voi, toistenkin? Siksipä koetan saada kärsimisvoimaa: juuri niiden tähden, joilla sitä ei ole."

Ortèguen synkät kasvot vetäytyivät äkkiä ryppyihin.

"Kenestä puhutte?" hän sanoi kiivaalla äänellä.

"En kenestäkään erityisesti."

"Kyllä, minusta, minusta juuri", intti Ortègue katkerana. "Koska Teille on kerrottu… Mutta kuka täällä on Teille siitä puhunut?…" Hänet valtasi oikea raivonpuuska. "Tekö, Marsal?" Ja ennenkuin ennätin tehdä epäävää kädenliikettä: "Mutta ei sentään. Te olette uskollisiani, Te." — Sitten, vaimoonsa kääntyen: "Sinä, Catherine. Sinä! En tahdo, että viivyt enää hetkeäkään tässä huoneessa. En tahdo, että enää tulet ollenkaan tänne. Kuuletko, minä kiellän sen. Mene… no mutta, menehän jo!"