XX
Rouva Ortègue totteli ääneti, ilman kädenliikettäkin. Me jäimme kaikki kolme kuin tyrmistyneiksi tuosta arvottomasta mielenpurkauksesta, jota syyllinen jo itsekin häpesi. Hän oli istuutunut, yhä vielä vavisten, emmekä me katsoneet häneen. Pelkäsin, että myöskin Le Gallic voisi kiihoittua johonkin hurjuuteen. Hän oli ensin käynyt ihan punaiseksi, sitten hyvin kalpeaksi, niinkuin ihminen, jota heti-pidätetyn harmin puistatus kuohahduttaa. Ortègue katkaisi ensimmäisenä kiusallisen äänettömyyden, lausuen haavoittuneelle, kuin olisi vain tullut huoneeseen yksinomaan tätä lääkärinalaansa kuuluvaa toimitusta varten:
"Annattehan minun tunnustella valtimoanne, Ernest?"
Hän oli riisunut hansikkaansa. Hänen keltataudin tummentamat sormensa asettuivat nuoren miehen valkealle ranteelle.
"Ei ole hidastunut", hän jatkoi, "eikä epätasainen. Se on hyvä merkki… Ei suinkaan Teitä alituisesti pyörrytä, kun makaatte vuoteessanne? Hyvä sekin… Kuuletteko hyvin mitä sanon? Kuulette siis… Ei hengenahdistusta? Ei kuvotusta?…"
Kaikki nämä kysymykset ilmaisivat hänen salaisesti pelkäävän, että pidennetyssä selkäytimessä ilmennyt taudinoireyhtymä voisi äkkiä osoittaa vakavaksi tilan, joka näennäisesti oli rauhoittava, mutta täynnä epäilyttäviä mahdollisuuksia.
"Tila muuttumaton", hän päätteli kääntyen minun puoleeni ja pannen taas hansikkaat käteensä, "ja siis suotuisa. Pysyn yhä ennusteessani: kaikki parantumisen mahdollisuudet on. Lepoa vain. Yhä vielä lepoa. Alituista lepoa."
Hän oli noussut, näytti epäröivän ja sanoi sitten, viiksiään pureskellen, matalalla äänellä, jota ei enää kannattanut mielipidettään muille pakottavan mestarin vakuuttava ja mahtipontinen sävy:
"Joskus on äänettömyys opiksi, Ernest. Ymmärsin Teidän vaikenemisenne. Olen hyvin sairas, kuten tiedätte, enkä aina hallitse hermojani… Tottahan se on, minä otan morfiinia, enkä halua kärsiä. Minun ajatuskannaltani on siihen syytä yhtä hyvin kuin Teillä on omalta ajatuskannaltanne syytä tahtoakin kärsiä. Meille monisteille on kärsimys hyödytön kauhu. En pelkää sitä. En pelkää mitään. Mutta se on minusta vailla järkeä, siinä kaikki. Tällä edellytyksellä vastatkaa suoraan, onko vaimoni sanonut Teille, että minä käytän morfiinia?"
"Ei ikinä", vastasi Le Gallic. "Sen vakuutan kunniasanallani."
"Hänet tuntien olisinkin voinut olla siitä varma", tarttui Ortègue uudelleen puheeseen. "Olen tehnyt hänelle vääryyttä", hän toisti epätoivoisesti: "hänelle!… Olen toisinaan kurja mies, Ernest, hyvin kurja mies. En tarvinnut tuota todistetta tietääkseni muutenkin, että moraalimme on vain elintemme terveydentilan ilmaus. Minulla oli äsken oikea sielullinen 'puuska'. Nyt se on ohi. Rakas ystävä, osoittakaa minulle hyvyyttä. Sallikaa serkkunne olla yhtenä hoitajattaristanne. Pyydän sitä."
"Serkku rakas", sanoi Le Gallic, "sallittehan minun olla teitä kohtaan aivan suora?"
"Tietysti", sanoi Ortègue. Näin hänen huultensa värinästä, että hänet taas valtasi äskeinen herkkä-ärtyisyys.
"No niin!" sanoi upseeri äänessään sama miettiväinen, empivä sävy. "Pyydän, ettette sitä ehdottomasti vaadi. Älkää nähkö pyynnössäni muuta, kuin mitä itse siihen sisällytän: hartaan toivomukseni, että viimeiset päiväni saisivat olla kuin yksinäistä hartaushetkeä, ja että turhat levottomuudenaiheet eivät niitä olisi häiritsemässä. Sillä minä elän viimeisiä päiviäni, sen tunnen, ja Te itse…", hän keskeytti Ortèguen epäämiset, "Te itsekin osoititte minulta kysellessänne, kuinka epäröivä diagnoosinne yhä on. Joka tapauksessa", hän vastasi uuteen epäykseen, "ei ole mahdotonta, että nämä päivät ovat viimeisiäni. Se on minulle jo kyllin halutakseni käyttää joka hetken valmistautuakseni. 'Fiat' on vasta huulillani; sydämeni ei ole sitä vielä täysin lausunut. Tarvitsen rauhaa. Tällä hetkellä esitätte minulle jalon kuvan miehestä, joka annettuaan perään kärsimättömyydelle — joka on ylen hyvin selitettävissä — rankaisee siitä itseään olemalla ylevämielinen. Olen aina, pitkin elämäni vartta, nähnyt, että tuollainen jälleenpyrkiminen korkeuksia kohti, hetkisen heikkouden tavattua, on niin suuressa kuin pienessäkin ominainen jaloille sieluille. Mutta miksi te kävitte kärsimättömäksi, ärryitte? Siksi että luulitte, että serkkuni, jolle minä olen läheisempi kuin tavallinen sukulainen, ainainen ystävä, että hän olisi voinut tutustaa minut koetuksiin, joita te yhdessä parhaillaan kestätte. Tuo sydämen epäluuloisuus voi Teidät vallata taas toistekin. Onhan se niin oikeutettu! Joka tapauksessa se voi Teidät taas vallata uudelleen. Se riittää syyksi, miksi en halua serkkuani hoitajakseni. Odottakaamme ainakin", — Ortègue hermostui nähtävästi yhä enemmän —, "odottakaamme huomiseen. Puhelemme tästä uudelleen tyynemmin. Asiallahan ei ole kiirettä."
"Ernest, Te annatte minun julmasti tuntea, etten äsken ollut oma itseni", sanoi Ortègue. "Kristitty ollaksenne puuttuu Teiltä hitunen armeliaisuutta."
Näin sanottuaan hän lähti. Valmistauduin seuraamaan häntä, mutta haavoitettu pidätti minut sanoen:
"Tehkää minulle muuan palvelus, tohtori Marsal. Tiedän, että apotti Courmont lähtee pois tänään iltapäivällä. Jollei hän ole ennättänyt poistua sairaalasta, toivoisin näkeväni hänet vielä kerran ennen hänen lähtöään. Jos lähetätte hänet luokseni, niin olen Teille hyvin kiitollinen."