XXI
Muuan hoitajatar, jonka tapasin portaissa, sanoi kohdanneensa kenttäpapin pihalla. Joudutin kulkuani. Hän oli jo ennättänyt ulos portista. Saavutin hänet vasta Saint-Guillaume ja Grenelle katujen kulmauksessa. Apotti parka teki hämmästyneen liikkeen, kun näki minun tulevan häntä kohti paljain päin ja sairaalatakissani.
"Onko luutnantin tila käynyt huonommaksi?" hän kysyi, osoittaen siten, kuinka suuresti hän otti osaa "sadanpäällikkönsä" kohtaloon.
"Ei", sanoin minä, "mutta hän haluaa tavata Teitä." Vetosin haavoittuneen hellittämättömään, miltei tuskalliseen pyyntöön, kertomatta tietystikään ikävästä kohtauksesta, joka oli sattunut sitä ennen ja, sen käsitin, myös aiheuttanut sen.
"Minä tulen", pappi ainoastaan virkkoi. Uteliaisuuteni sai nyt vastaansa tuollaiset ilmeettömät kasvot, jotka olivat minulle niin tutut — samanlaisethan ovat meidän lääkärienkin sairasneuvotteluissa. Käydessäni hänen rinnallaan kysyi hän odottamatta:
"Luuletteko, herra tohtori, että luutnantin voisi vaaratta siirtää johonkin toiseen sairaalaan?"
"Ei, herra apotti. Professori ei sitä koskaan sallisi. Miksi niin?"
"Koska vakaumusten ollessa niin erilaiset ja kun herra Ortègue on niin hermostunut, pelkään syntyvän ristiriitaa heidän välillään. Le Gallic on suuri sotilaana. Siitä huolimatta tai juuri siksi hän on niin herkkäsydäminen!"
Näillä sanoin, jotka olivat merkitykseltään varsin epämääräiset, hän jätti minut. Näin niissä, samoin kuin tuossa siirtämisen mielijohteessa, merkin siitä, että niin hyvin rippi-isä kuin epäilemättä nuori sotilas itsekin levottomina suhtautuivat sairaalassa oleskeluun. Oikeuttikohan mahdollisena kajastava mielipiteitten ristiriita hänen ja serkkunsa miehen välillä upseerin pelon, sekä varsinkin sen, että hän oli sen ilmaissut papille? Miksi hän kutsutti tämän luokseen heti Ortèguen tarjouksen jälkeen? Hänen harras hurskautensa teki hänet kai alttiiksi kaikenlaisille omantunnonepäilyille. Näin äkkiä taas edessäni hänen perin totisen ilmeensä kuullessaan tarjouksen. Kuulin tuon miltei rukoilevan äänensävyn, jolla hän puhui viimeisinä päivinään tarvitsemastaan rauhasta. Ei, uskova nuori mies ei pelännyt jumalankieltäjän ja omain mielipiteittensä ristiriitaa. Hän pelkäsi omaa sydäntään. Minäkin muistin tuon "erään vuorella pidetyn puheen", niinkuin Ortègue sanoi. Olin lukenut itse hyvin usein Matteuksen evankeliumin viidennen, kuudennen ja seitsemännen luvun, tuon klassillisen palan "suunnattomasta kirjakauppamenestyksestä", käyttääkseni vielä kerran sala-ivaisen Ortèguen sanoja. Johtui mieleeni muuan säe, jonka syvää sielullista ymmärtämystä olin aina ihaillut kuin valojuovaa, jonka annetaan langeta ajatuksen ja teon välisiin suhteisiin: "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään."
"Se on varsinainen syy. Hän rakastaa serkkuaan."
Tuskin olin lausunut mielessäni nuo sanat, kun ne jo muuttuivat varmuudeksi, ja kulkiessani huoneesta huoneeseen — oli iltapäivä — todetakseni, että aamulliset määräykset oli pantu toimeen, harhaili mielikuvitukseni varsin kaukana näistä sairaalan surkeuksista. Se vei minut Tréguieriin, tuohon vanhaan hurskaaseen, katedraalinsa ylevöittämään kaupunkiin ja Bretagnen maaseuduille, missä Ernest Le Gallic ja Catherine Malfan-Trévis olivat viisitoistavuotisina yhdessä kuljeksineet. Entiset otaksumani noiden kahden serkuksen entisyydestä saivat taas muodon. Ne tarkistuivat. Aavistin etäistä, viatonta idylliä, joka tytössä oli muuttunut himmeäksi muistoksi, nuoressa miehessä kasvanut kiihkotunteeksi. Viisitoistavuotisina ovat nuorukainen ja nuori tyttö todella samanikäiset. He rakastavat toisiaan tai luulevat rakastavansa. Kahdenkymmenen korvilla on tuo samanikäisyys enää vain päivämäärissä. Nuori tyttö, joka voi mennä naimisiin, perustaa kodin, tulla äidiksi, on jo saapunut elämän pysäyskohtaan, joka on paljoa pitemmällä kuin se, missä vielä viipyy nuori mies, joka tuskin on opintonsa päättänyt ja jonka elämänura ei vielä ole alkanutkaan. Tuo äsken hahmoiteltu idylli näyttää nuoresta tytöstä vain lapsellisuudelta. Hän tuntee nyt vetäymystä mieheen, joka voi olla hänelle tueksi, kypsän miehuuden voimakkuus hänet tenhoo. Hän unohtaa naiivin lemmentarinan, joka oli pelkkää unelmaa, jossa ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, ja jonka ainoina välikohtauksina olivat liian nopeat sydämentykytykset, liian kauan pitkitetyt kävelyt, saadut kukkakimput, puku, jota tuli pidettyä liian usein, koska se niin hyvin soveltui. Noita alkeellisia tunneliikutuksia ajatellessaan nuori nainen hymyilee tuntematta niissä enää omaa itseään. Nuori mies puolestaan ei unohda niin nopeasti, ja jos hän on Le Gallicin tapainen uskollinen ja uneksivainen, arka ja itseensäsulkeutunut bretagnelainen, johon aika kaivertaa vaikutelmat syvemmälle sen sijaan että ne haihduttaisi, hän rakastaa viidennentoista ikävuotensa pikku lemmittyä yhä enemmän aristuvalla ja kasvavalla kiihkotunteella. Se on hänessä vertavuotavana haavana, jonka hän kätkee, varsinkin sen aiheuttajalta. Hän pahastuisi itseensä, jos soimaisi tai valittaisi, ja hän tuntee tuskan hekkumaa pysyessään sitä uskollisempana, kuta vähemmän häntä ymmärretään. Jos he eivät olisi sukulaisia, niin poissaolo hänet parantaisi; mutta nyt hän näkee tytön alituisesti. Jos hän antautuisi kuten toverinsa aistillisen nautinnon pyörteeseen, kuihtuisi hänen sydämestään tuo romanttinen kukka niinkuin näistäkin; mutta hän on Le Gallic ja uskovainen kristitty. Hänen puhdasmielisyytensä elättää hänen hehkuvaa rakkauttaan. Siitä, jota hän rakastaa, on tullut toisen vaimo. Hän ei voi antaa anteeksi itselleen, että hän yhä hellii häntä mielessään, muuten kuin kieltämällä itseltään merkityksettömimmätkin tuttavallisuudenosoitteet. Kuinka selvisikään täten Le Gallicin koko käytös ja sen rinnalla Ortèguen koko esiintyminen! Ken rakastaa vaimoaan niin tulisesti kuin hän omaansa, se aavistaa tunteet, joita tämä herättää. Ortègue tiesi sisäisnäkemykseltä Le Gallicin salaisuuden, josta rouva Ortègue oli tähän asti ollut tietämätön. Ymmärsin vielä senkin, että tämä nainen oli aina pitänyt serkkuaan vielä miltei lapsena ja varsin suuressa määrin yksinkertaisena sieluna. Vaikka olikin puoliso ja tiedemiehen tytär, ei hän ollut koskaan huomannut sitä, minkä minä aavistin jo upseerin ensimmäisestä sairaalassa käynnistä saakka, ja jonka äsken olin todennut hänen sairasvuoteensa äärellä: tuota sisäiselämän harvinaista laajuutta, jonka hänen uskonnollinen uskonsa hänelle soi. Aikoiko hän päästä siitä selville nähdessään näin suurta sankaruutta, alistuvaisuutta, rakkautta ja varmuutta? Ortègue sitä nähtävästi pelkäsi. Se selitti hänen mustasukkaisuudenpuuskansa sekä myös haavoitetun lausuman toivomuksen, että hänet säästettäisiin tältä äärimmäiseltä koetukselta. Mikä kiusaus, mikä voimakas kiusaus, kun viimeinkin tunnet olevasi tunnettu, ymmärretty, kenties rakastettu!