XXII
Tämäkin oli niitä sielullisia rakennelmia, joita elämässäni olen niin usein laatinut. Epäilemättä on tämä kurja rujouteni, ontuva jalkani, työntämällä minut muista syrjään, tehnyt minusta pikemmin katselijan kuin näyttelijän elämän suuressa tragikomediassa. Olen paljon katsellut. Olen paljon mielessäni kuvitellut. Olen usein ja suuresti pettynyt. Tällä kertaa en. Kauhuni siitä, että näkisin tämän rikoksen toteutuvan — sillä nimellä nimitin yhä tuota kaksoisitsemurhaa — jännitti koko tarkkaamiskykyni; ja että tällöin näin oikeassa valossaan sen älyllisen harrastuksen, minkä serkkunsa moraalinen kanta oli äkkiä herättänyt rouva Ortèguessa, siitä sain melkein heti todisteen.
Kuinkahan oli apotti Courmont menetellyt haihduttaakseen Le Gallicin omantunnonepäilyt? Pitikö hän niitä pelkkänä mielikuvituksena? Vai arveliko hän, että rouva Ortèguen läsnäolo haavoitetun vuoteen äärellä mahdollisesti voisi johtaa hänen kääntymiseensä ja, kukapa tietää, professorinkin? Ainakin tehtiin äänetön sopimus, ja nuori vaimo alkoi taas suorittaa serkulleen joitakuita hoitajattaren toimiin kuuluvia palveluksia. Hän auttoi häntä sidottaessa. Hän piti huolta hänen aterioistaan. Vaikka Le Gallic nähtävästi ei ryhtynyt serkkunsa kanssa pitkiin puheisiin, tahtoen ne kieltää itseltään, niin ne harvat sanat, jotka silloin tällöin pääsivät hänen huuliltaan kuvaten hänen elämäntulkintaansa, arvostelut, joita hän kohdisti asioihin ja ihmisiin, kirjat, joita tämä näki hänen lukevan, samoin kuin kaikki hänen rikkaan sielunsa ilmaukset, ne askarruttivat rouva Ortèguea. Se jo riitti panemaan hänet kaksi vuorokautta hoideltuaan kysymään minulta:
"Marsal, oletteko eläissänne tuntenut monta uskovaista?"
"En muita kuin äitini. Tarkoitan: todella tuntenut. Mutta vilpittömästi uskovalle ihmiselle on ominaista, että hän kätkee sisimpänsä toisilta. Sekin on evankeliumin sääntö ja osa tuosta 'eräästä puheesta': Vaan sinä, kun rukoilet, mene kamariisi ja sulje ovesi ja rukoile salassa."
"Mutta niistä, jotka olette tietänyt vilpittömiksi uskoviksi, vaikkette olekaan heitä hyvin tuntenut, oletteko heistä huomannut, että heidän uskonsa antoi heille voimaa?"
"En ymmärrä Teitä täysin. Usko sinänsä on voima."
"Annoin kysymykselleni huonon muodon. Tahtoisin tietää tämän: mitä arvelette, johtuuko se voima, jota serkkuni nyt osoittaa kärsimyksissään, jotka ovat sangen suuret, sekä äskettäin kuoleman uhatessa, jota hän niin kylmäverisesti uhmasi, johtuuko tuo voima, toistan sen, hänen mielipiteistään vai luonteestaan?"
"Molemmista", vastasin, "sillä ne punoutuvat toisiinsa."
"Minua sentään kummastuttaa", hän intti, "että ihmiset voivat saada voimaa täydellisestä erehdyksestä."
* * * * *
Nyt oli hänessä vasta kummastusta. Mutta muutamaa päivää myöhemmin kuulin hänen, itsekin suuresti kummastuneena, olevan miehensä kanssa keskustelussa, joka ylen selvästi paljasti, mikä kehitys oli tapahtunut hänen mielessään.
"Tiedättekö, mitä Le Gallic äsken sanoi minulle?" alkoi Ortègue. "'Lyön vetoa tuhannesta' — hän, upseeri, mies, joka oli mukana — 'että Marnen taistelu oli ihme…' — 'Miksi niin?' — 'Siksi että se ei näytä koskaan olevan strateegisesti selitettävissä.' — 'No hyvä!' vastasin, 'sanokaa vain, ettei se ole selitettävissä, ja ettemme tunne sen vallan riittäviä ja välttämättömiä ehtoja, mutta niitä on ollut.' — 'Niin onkin', hän sanoi, 'nimittäin yliluonnollisia.' — Tunnustakaa, Marsal, olevan kummallista, että joku voi ajatella näin vielä vuonna 1914. Pelkkää vuosisataista kaavoihin jäykistymistä!'…"
"Onhan maailmassa sentään meille tuntemattomiakin asioita", sanoi rouva
Ortègue.
"Muunlaisia ei olekaan", vastasi mies.
"Mutta silloinhan…"
Hän epäröi. Mies vaati vastausta:
"Mutta silloinhan… mitä sitten?"
"Silloinhan Le Gallicin otaksuma voisi yhtä hyvin olla tosi kuin mikä muu hyvänsä."
"Mieti vähän", tarttui mies uudelleen puheeseen. "Sinähän et tiedä tällä hetkellä, mitä on viereisessä huoneessa? Johtuuko siitä, että sinulla on oikeus ajatella tuossa huoneessa olevan tarunomaisia eläimiä, esimerkiksi kentaurin tai yksisarvisen? Me emme tiedä, mitä meille tuntemattomat asiat ovat. Mutta me tiedämme täysin varmasti, mitä ne eivät voi olla."
"Joka tapauksessa", sanoi rouva Ortègue, "Hertzin aallot ja radiumi, ennenkuin ne keksittiin…"
"Mihin sinä oikeastaan pyrit?" keskeytti Ortègue.
"Siihen, että maailmankaikkeudessa voi olla työssä voimia, joiden olemassaoloakaan emme edes aavista. Puhuessaan yliluonnollisista Le Gallic ei muuta väitäkään."
"Anteeksi, hän ei arvele noita voimia vain mahdollisiksi, hän esittää ne todellisina."
"Mutta", virkkoi rouva Ortègue, "jollei hänen uskomuksissaan olisi osittainkaan todellisuutta, minkälaatuista hyvänsä, kuinka hän sitten niistä voisi ammentaa voimaa? Se, mikä vaikuttaa siihen, mikä on todellista, on välttämättä itsekin todellista."
"Häneen vaikuttavat hänen mielipiteensä, ja väärät käsitykset määräävät tahtoamme yhtä suuresti ja joskus voimakkaamminkin kuin oikeat."
Nyt en voinut hillitä itseäni sekaantumasta asiaan. Rouva Ortèguen vastaväitteet olivat liiaksikin samanlaisia kuin ne, joita näinä viime viikkoina tavantakaa oli ollut omassa mielessäni. Keskustelu herätti nyt mielenkiintoani omaltakin kannaltani.
"Onko tuo vallan täsmällistä, rakas opettajani? Tosin vääräkin mielipide voi saada meidät toimimaan, mutta varsin pian toimintamme törmää todellisuutta vastaan, joka rangaistukseksi syyttää meitä valheesta."
"Ja eikö Teistä todellisuus syytä Le Gallicin mystillisiä haavekuvia valheesta? Jollei muu, niin tämä hirveä sota…"
"Ei minusta, rakas opettaja. Hän osaa sen tulkita itselleen ja sovittautuu sen mukaan."
"Enkö ollutkin vallan oikeassa!" Ortègue huudahti. "Primo purgare. Taudinmyrkky ilmenee jo Teissäkin. Vetoan teidän molempain älyyn, en herkkätuntoisuuteenne tai mielikuvitukseenne. Ei toiveitamme eikä unelmiamme voi ottaa lukuun totuutta etsiessä. On kysymys sellaisen maailmankäsityksen muodostamisesta, joka on sopusoinnussa tieteellisen kokemuksen ilmaisemusten kanssa, ilmaisemusten, joita meidän on uskallettava pitää koskemattomina. Ja kaikista maailmankäsityksistä vain yksi ainoa ei ole noiden ilmaisemusten vastainen: iäinen, ääretön voima, joka aina pysyy ainesosiltaan ja laeiltaan samana, voima, joka luo, hävittää, uudistaa ehtymättömänä, vailla alkua, vailla loppua ja siis myös vailla päämäärää. Kaikki, mikä on olemassa: yksilöt, lajit, kiertotähdet, kohoovat esiin tuosta epämääräisestä syvyydestä ja taas siihen vaipuvat. Emme tiedä tämän voiman valtapiirille mitään rajaa. Sen lait ovat pysyviä, mutta me emme tunne niitä kaikkia. Siitä johtuvat epäselvyydet, joita sanomme mysteerioiksi, ja jotka eivät ole muuta kuin taittumattomien valonsäteitten risteilyä. Niihin me majoitamme toiveemme ja unelmamme. Kas siinä tuo 'yliluonnollinen'! Mutta sehän on totta, että puhuipa Le Gallicille taittumattomien valonsäteitten risteilystä.'… Vaan ehkäpä hän kumminkin tietänee, että valonsäteitä on olemassa, ja että niiden kohdatessa toisensa valo himmenee. Onhan hänen täytynyt tutkia hiukan fysiikkaakin päästäkseen Saint-Cyriin, — mikäli se hänelle on edullista!…"