XXIII
Hän oli sanonut tuon viime pikku lauseensa niin purevasti, että keskustelu päättyi lyhyeen. Mustasukkaisuus raateli taas hänen sydäntään. Hänen vaimonsa oli varmasti siitä yhtä selvillä kuin minäkin. Huomasin, että tämän kohtauksen jälkeisinä päivinä alkoivat hänen käyntinsä haavoitetun huoneessa harveta. Hän lähetti sairaanhoitajattaren joka toinen kerta tilalleen. Sen sijaan hän kävi yhä useammin tapaamassa miestään. Lakkaamatta hän palasi uudelleen työhuoneeseen professorin levätessä. Olikohan Ortègue vain siellä? Hän ei päästänyt miestään silmistänsä, tuli levottomaksi hänen vähimmästäkin kärsimättömyydestään ja pyrki kaikin mokomin riistämään häneltä aseet noudattamalla hänen pienimpiäkin mielijohteitaan. Huomasin myös, että tämä lisääntynyt huomaavaisuus näytti enentävän Ortèguen herkkä-ärtyisyyttä, sen sijaan että olisi sitä lieventänyt. Hänestä tuli kiittämätön potilas, joka syyttää hoitajiaan sairaudestaan. "Ketä Oidipus enin inhoo?" kysyi minulta kerran muuan keuhkotautipotilaani, jota moitin hänen kovuudestaan erästä sukulaistaan kohtaan, joka tuhlaamalla tuhlasi hänelle alttiita palveluksiaan. "Antigonea, koska tämä joka hetki hänelle todistaa, että hän on sokea!" Tahtomattani muistin tämän kyynillisen selityksen nähdessäni Ortèguen käyvän yhä kohtuuttomammaksi vaimolleen, ja minä tunsin, että tuossa oudossa mielijohteessa valitettavasti piili surullinen inhimillinen totuus.
Mutta oliko Ortèguessa muutakin kuin pelkkää kohtuuttomuutta? Oli kyllä sen silmissä, joka pani huomionsa vain tekoihin. Ken pohjia myöten tuntee perheolot, niinkuin minä heidän olonsa tunsin, sille eivät teot merkitse mitään. Tunteet ovat kaikki kaikessa. Jos rouva Ortègue olisi vältellyt sairaalaa voimatta kestää miehensä rappeutumista, olisi sairaan mieleen jäänyt vähemmän kaunaa. Hän olisi voinut sanoa: "Hän kärsii liiaksi nähdessään minut tällaisena. Hän rakastaa minua vielä." Mutta hänen silmissään, niinkuin minunkin, tuli noista lisääntyneistä pienistä aineellisista huolenpidoista ilmi alituinen tahallinen ponnistus. Varsinkin tuo hänen järjestelmällinen pakonsa, serkkunsa karttaminen, osoitti hänen taistelevan vastaan. Mitä vastaan? Kenties ei uuden rakkauden, mutta kyllä uuden harrastuksen tunkeutumista sydämeensä. Hänelle alkoi elävöityä toinenkin miehinen persoonallisuus. Kieli on perin karkeaa hepreaa silloin, kun on tulkittava tunnevivahteita, ja sen sanontatavat haihattelevat tuollaisiksi vain likipitoisiksi, niin etten tapaa täsmällisiä sanoja tulkitakseni moraalista tilannetta, jonka hirveät vaihekohdat taisin niin selvästi erottaa, tuota ihmissielun draamaa, sielun, joka oli toiseen sieluun nähden tullut jonkinlaiseen kyllästyksen tilaan, huomaten kauhein omantunnontuskin muinaisten helläin tunteitten loppumisen. Kyllästys on liian teknillinen, liian karkea sana. Mutta se ilmaisee niin perin täsmällisesti sen mahdottomuuden, johon rouva Ortègue oli joutunut, kun miehensä ei enää kyennyt saamaan häntä kokemaan uutta tunneliikutusta! Sitä vastoin olivat kokonaan uusia ne tunteet, joita lapsuudentoverissa äkkiä ilmitullut elämänrunous hänessä herätti. Hän oli tuntenut tämän kilttinä lapsena, kelpo nuorena miehenä, varsin ansiokkaana saint-cyriläisenä, uutterana upseerina. Uudelleen tavatessa hän kohtasi "ristiretkeilijän", ja vieläpä hetkenä, jolloin hänen rakkautensa miestään kohtaan, oltuaan aina enemmän kuviteltu kuin todellinen, oli olemassa enää vain hänen tahdossaan. Kun hän tuossa traagillisessa kohtauksessamme ilmaisi kauhunsa, inhonsa naisia kohtaan, jotka rakastavat jo kerran rakastettuaan, jotka itse kieltävät menneisyytensä, oli häneltä päässyt tämä tunnustus: "Jälkeenjäämisessä on hirveintä se, että me eläessämme vastoin tahtoamme muutumme." Hän jo silloin puolustihe tunneherkkyytensä ehtymistä vastaan. Hänen mielettömän kuolemaan tarjoutumisensa vaikuttimena ei ollut yksinomaan vastustamaton halu lohduttaa kauhistavassa ahdistuksessa olevaa. Hän oli tahtonut antaa itselleenkin todisteen siitä, että hän oli ehdottomasti sokeasti uskollinen rakkaudelleen. Kuinka hän enää voisi luoda itselleen tuollaista harhakuvaa, nyt kun sen rinnalla oli yhä kasvamassa toinen tunne, sitäkin voimakkaampi, kun siitä johtui eloonheräämistä? Tuo hurskas nuori tyttö, joka hän oli ollut, ennenkuin isän ajatusten hypnoottinen vaikutus teki hänestä uskottoman, virkosi hämärästi hänen sydämessään. Hän tapasi siitä samalla uudelleen jälkiä vähemmän todella koetusta kuin uneksitusta sydämen levottomuudesta sekä entispäivinä syrjääntyöntyneen, äkkiä vironneen muiston viidennentoista vuotensa hiljaisesta lemmentarinasta. Niissä puheissa, joita hoitajatar ja haavoitettu vaihtoivat keskenään minun ja Ortèguen kuullen, aina olosuhteitten mukaan, nuo sanat: 'Muistatko sinä?' lakkaamatta kulkivat edes takaisin. Muinaiset leikkikumppanukset palasivat muistoissaan kohtauksiin, jotka olivat merkityksettömiä kaikille muille paitsi heille itselleen. Ortègue niistä puuttui, mutta eiköhän se vain liene ollut hänen vaimolleen tuon entisten esiinloihtimisen viehätyksiä? Hän sai siinä lepoa parast'aikaisesta painajaisestaan.
Ehkäpä siinä oli myös — jäljennän tämän ajatuksen pelkkänä otaksumana — jonkinlaista vaikutusta tuosta henkisestä ympäristöstä, joka aina uudelleen palaa mieleeni. Mistä merkeistä tunnemme jonkin voiman, esimerkiksi sähkön, läsnäolon? Siitä, että se vaikuttaa meihin suoranaisesti, tai että se muuttuu toiseksi voimaksi, joka vuorostaan vaikuttaa meihin. Valo ja lämpö kuuluvat edelliseen ryhmään, sähkö jälkimmäiseen. Me emme voi sitä havaita, ja tästä selviää, miksi se on kauan pysynyt tuntemattomana. On siis mahdollista, että on olemassa psyykillinen, hermokeskuksista riippumaton keskus, josta jälkimmäisetkin ammentavat voimansa. Eiköhän Blainvillen sanontaan, että aivot ovat ajatuksen pohja eivätkä ajattelemisen elin, sisältyne sama otaksuma, jonka itse olen omaksunut? Mutta minä joudun pois aineestani. Tahdoin ainoastaan liittää yleislaatuisempaan lakiin telepatia- tai oikeammin sanoen telestesia-ilmiön, jossa olen ollut myötä. Myers määritteli sen näin: 'Kaikenlaatuisten vaikutelmien siirtyminen aivoista toisiin, kokonaan riippumatta kaikista tunnetuista tuntemuksia välittävistä teistä.' Goethe, joka oli tieteellinen suurnero, sanoi hänkin: "Sielut voivat pelkän läsnäolonsa kautta voimakkaasti vaikuttaa toisiin sieluihin." Tuo moraalinen valtaus, jota Le Gallic alkoi saada aikaan rouva Ortèguessa, eikö se ollut juuri tämänlaatuista toimintaa? Hän oli rakastanut häntä ja rakasti häntä vieläkin kiihkeästi, sen sain sittemmin tietää, antamatta tunteelleen oikeutusta. Epäilemättä hän liitti hänet yhtämittaisiin puheluihinsa Jumalan kanssa, ja se pidensi hänen rukouksiaan ja hartausmietiskelyjään rajattomiin. Kaikki tapahtui, aivan kuin olisi tästä salaisesta rakkauden syttiöstä virtaava säteily ympäröinyt tuon nuoren naisen, tehonnut häneen. Aivan kuin olisi magneettinen virta yhdistänyt kaksi napaa! Mutta missä on virta, siellä on myös johtokeskus. Kenties lopultakin — siirryn näkökannalle, jolle Le Gallic itsekin olisi asettunut — olin mukana vain ihmeessä, joita uskomattoman silmä ei näe, mutta jotka uskolle ovat jokapäiväisiä? Niin, kenties haavoitetun soturin palava rukous pääsi käsiksi siihen lumouksen kiroon, joka jo viikkokausia painoi tuota onnetonta naista. Kukapa tietää?
Nämä otaksumat kiihoittivat ajatuksiani näihin aikoihin. Vieläkin ne kiinnittävät mieltäni. Mutta mitä merkitsivät kuolemantuskaiselle puolisolle hänen vaimonsa kehityksen syyt ja tuon vaikutuksen perusteet, tälle vallanhimoiselle ja kiihkotunteiselle Ortèguelle, jonka sairaus teki herkkä-ärtyiseksi ja jonka mustasukkaisuus kohta oli tekevä sydämettömäksi? Tuon hänen niin kauan omistamansa naissydämen levottomuus ja tämän aihe ei voinut jäädä huomaamatta hänen tarkkanäköisyydeltään, joka oli sitäkin terävämpi, kun hänen ja Le Gallicin väliseen tunnekilpaan liittyi toinenkin. Ortègue oli näet yhtä kiihkeä epäuskossaan kuin rakkaudessaan. Että hänen kilpailijansa oli näin harras uskovainen, enensi hänen kiusaantumistaan. Kun sitä nyt ja näin etäältä katsoen muistelen, värisyttää minua ajatellessani marttyyriutta, jollaiseksi muodostuivat Ortèguen vaitiollen vietetyt viime päivät. Sain sittemmin tietää, ettei edes hänen vaimonsa onnistunut moneen tuntiin saada häneltä sanaakaan. Niinkuin sortuneesta linnasta korkea vahtitorni yksin jää pystyyn todistamaan hävitetyn rakennuksen muinaista mahtavuutta, niin jäi myös siitä voitonriemuisesta Ortèguesta, jonka olin tuntenut, jota olin ihaillut, ylpeys yksin jäljelle. Rouva Ortèguen puheitten lomasta pääsin ymmärtämään, ettei tuo raju kohtaus, jonka uhriksi hän joutui minun läsnäollessani Le Gallicin vuoteen äärellä, enää uusiintunut. Ei hän liioin koko tänä aikana, jota kesti lähes kaksi viikkoa, milloinkaan puhunut vaimolleen heidän itsemurhasopimuksestaan, vaikka hänen yhä edistyvä laihtumisensa ja keltataudin yhä huomattavampi kiihtyminen kertoivat sairauden heltymättömästä kulusta. Hän nousi makuulta enää vain muutamaksi tunniksi, mutta kieltäytyi yhä luopumasta sairaalastaan, huolimatta ammattitoveriensa moitteista, kun nämä tulivat häntä katsomaan ja rohkenivat antaa hänelle neuvoja. Ilmeisesti hän kärsi yhä enemmän ja otti morfiiniruiskeita yhä tiheämmin. Moista tilaa ei voinut jatkua, ei fyysillisesti, ei moraalisesti, sen ymmärsin. Yhtyneinä kaikki huomioni ilmaisivat, että ratkaiseva käänne oli lähellä. Sairaan voimat olivat lopussa, mutta miehen mustasukkaisuus ei. Sen hän oli vielä osoittava.