XXIX
Tämän niin lyhyen, mutta minulle kauhean kohtauksen keskeytti sen ainoan henkilön tulo, jonka läsnäollessa se kyllä olisi voinut jatkuakin, hän kun näet oli pappi, nimittäin apotti Courmont, joka saapui, kuten hänen ensi sanoistaan sain selville, Le Gallicin lähettämänä, kuolevan miehen, jota hän juuri oli ollut valmistamassa. Hän astui sisään ja käsitti heti tämän kohtauksen, joka olikin hänelle ylen valaiseva kaiken sen pohjalla, mitä äskeinen ripitettävänsä varmaan oli hänelle ilmaissut: sohvalla makaava vainaja; minä, kovin liikutettuna ja pyytävässä asennossa; rouva Ortègue nojatuolin turviin paenneena ja hurjassa puolustusasennossa puristaen myrkkypulloa itseään vasten.
"Koska kerran olette täällä, herra apotti", huudahdin, "niin auttakaa minua."
Ojennetut käteni osoittivat kyllin selvästi, minkälaista apua häneltä pyysin. Tahdoin saada takaisin pullon ja vallan heti paikalla, peläten, että tuo onneton särkisi sinetin ja surmaisi itsensä silmäimme edessä: hyppysellinenkin tätä jauhetta nyt heti, ja loppu olisi käsissä. Käytin — värisen vieläkin sitä näin kaukaa ajatellen — keinoa, joka olisi voinut kaikkein varmimmin jouduttaa ratkaisua, jota juuri tahdoin estää. Hillitsemättömän raivon valtaamassa ihmisessä kiihkeys on omiaan yhä vain yllyttämään kiihkeyttä. Mutta pappi puolestaan ei ollut kadottanut kylmäverisyyttään. Hän ymmärsi kaiken ja oivalsi vaaran. Kun toistin: "Auttakaa minua…" kääntyi hän rouva Ortèguen puoleen ja sanoi, minulle vastaamatta:
"Hyvä rouva, olen kuullut tästä hirveästä onnettomuudesta. Olen tullut rukoilemaan rakkaan vainajanne ruumiin äärellä. Sallittehan sen, eikö niin?" Rouva Ortègue teki myöntymyksen merkin. Pappi kysyi: "Ettekö tekin tahdo rukoilla kanssani?"
Rouva Ortègue kielsi pudistaen hurjana päätään. Apotti Courmont ei ruvennut itsepintaiseksi. Hän polvistui sohvan jalkopäähän, teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla. Minä pidin yhä silmällä rouva Ortèguea. Isämeidän-rukouksen lauseet, joita pappi toisti, sattuivat hänen korviinsa, samoin kuin minunkin, katkonaisina: "… Tapahtukoon Sinun tahtosi… Anna meille velkamme anteeksi… Äläkä saata meitä kiusaukseen…" Näin, että hänen kätensä hieman hellittivät otteestaan ja että pari suurta kyyneltä vierähti pitkin hänen poskiaan. Mikä voima oli häneen vaikuttamassa? En tiedä siitä mitään. Virtasiko tuo voima henkisestä lähteestä, hänen ulkopuoleltaan? Kenties. Myönnän tällaisen vaikutuksen mahdolliseksi. Vai lähtikö papista suggestiota? Myönnän senkin. Etäiset lapsuusvaikutelmatko, ehkä uudelleen ja voimakkaasti kutsuivat häntä takaisin elämään papin tuossa polvistuessa ja mumistessa rukousta kuolleen vierellä? Myönnänpä vielä senkin. Taas totean tosiasioita, voimatta niitä selittää. Tämä tosiasia sitä paitsi todistaa minulle, että uskonnollisen kurin muovailema äly voi osoittautua harvinaisen kykeneväksi kohta oivaltamaan ja käsittelemään todellisuutta. Apotti Courmont oli tavannut oikean keinon, millä murtaa tuon onnettoman naisen itsemurhakiihko. Kuinka pitkäksi aikaa?
Pappi nousi rukoilemasta ja lausui lempeän vakavalla äänellään:
"Rukoilin hänelle rauhaa, rouvani. Hän on tehnyt niin paljon työtä, kärsinyt niin paljon, rakastanut niin paljon. Jumala on hyvä. Hän näkee mitä me emme näe. Hän on antava hänelle rauhan. Jos vain…" Hän pysähtyi ja sanoi vieläkin lempeämmällä äänellä, miltei rukoillen: "Rouvani, tulin toisenkin asian vuoksi. Kerätkää rohkeutenne. Serkkunne Ernest on hyvin, hyvin sairas… Hänen hetkensä ovat luetut, ehkäpä minuutitkin. Hän halusi tavata Teitä…"
Rouva Ortègue pudisti päätään kuten tuonoin, kun hän antoi hurjan kieltonsa.
"Älkää kieltäkö, rouva", vetosi pappi häneen. Ja osoittaen kuollutta hän sanoi: "Jollei muuten, niin hänen tähtensä. Hänestä juuri, sen tiedän, herra Le Gallic tahtoo puhua kanssanne."
Rouva Ortègue toisti: "Hänestä?" Sitten hän kääntyi minuun:
"Marsal, tapasivatko he toisensa tänään?"
Pappi otti vastatakseen:
"Tapasivat kyllä, rouva."
"Pitkästikö?"
"Niin, pitkästi. Menkää Te sinne, rouvani. Minä jään tänne kuollutta valvomaan."
"Minä menen", sanoi tämä hetken vaitioltuaan.
Hän oli ottanut nenäliinan pyyhkiäkseen kyyneleensä. Huomasin, yhä häntä silmistäni päästämättä, että hän kääri siihen cyancaliumpullon. Hän teki tuon liikkeen kulkiessani hänen perässään porraskäytävässä. Hän astui huoneeseen, ja minä valmistausin jäämään käytävään ottaakseni kunnioittavasti huomioon tämän viimeisen kohtaamisen salaluontoisuuden. "Ei hän ainakaan surmaa itseään Le Gallicin nähden", ajattelin. Mutta sairas mies, huomatessaan minut rouva Ortèguen takaa, kutsui minut kädeneleellä sisään. Hänen epäsäännöllinen hengityksensä ei sallinut enää yhtämittaista puhetta. Se milloin kiihtyi ja sitten taas hidastui, jopa toisinaan miltei pysähtyikin. Lomassa hän sai puhutuksi sanoen Quenautille ja Renardille, jotka oleilivat hänen vierellään:
"Hyvät herrat, minulla on puhuttavaa serkkuni kanssa. Tohtori Marsalin tahtoisin myös pitää täällä."
Tämän halun salaisen vaikuttimen ymmärsin heti. Tiesin asioista riittävästi, jotta hän saattoi puhua rouva Ortèguelle määrätyin sanoin tarvitsematta tehdä minulle mistään selkoa, mutta minun läsnäoloni oli myös kyllin estämään häntä joutumasta kiusaukseen lausua toisia sanoja.
Renard ja Quenaut poistuivat, mutta jälkimmäinen ei malttanut olla sanomatta ääneen:
"Me jäämme tuonne käytävään, hyvä luutnantti. Älkää väsyttäkö itseänne liikaa."
Ja minulle hän sanoi aivan hiljaa ollessaan lähellä ovea:
"Ei voi enää tehdä mitään. Sairaus iskeytyy pidennettyyn selkäytimeen.
Asia on ratkaistu."
* * * * *
"Catherine", alotti kuoleva upseeri, ja hänen katkonainen esityksensä kävi vielä tuskallisemmaksi kuulla kuin hänen lausumansa sanat, hänen kun piti aina välillä huohottaa. Hän puhui todella kuolemantuskassa. "Catherine, olen selvittänyt asiani Michelin kanssa tohtori Marsalin kuullen. Hän kertoi minulle, mitä olet ollut aikeissa tehdä… Tiedän, että häneen nähden kaikki on lopussa. Pelkään, että sinä yhä vieläkin aiot olla elämättä hänen jälkeensä… Catherine, sinun täytyy elää. Hänen tähtensä sinun täytyy. Minä, kuoleva mies, vakuutan sinulle, että on olemassa toinenkin maailma. Tunnen sen yhä läheisempänä.
"Näen sen. Kosketan sitä… Tiedän, että tuossa toisessa maailmassa voidaan kärsiä. Kärsiä omien erehdysten tähden ja myöskin niiden, joihin olemme toisia johtaneet. Elossa olevien hyvä tahto, hyvät teot voivat tuottaa lievitystä… Sinä et tiedä, onko se totta. Et voi olla liioin varma, ettei se pidä paikkaansa. Samaa sanoin miehellesi tänään… Ajattelehan, että jos tämä on totta, niin sinun itsemurhasi laskee Michel raukkasi harteille kauhean taakan, rajan toisella puolen. Jos se on totta, niin ajattelehan sitäkin, että elämäsi voi olla hänelle hyödyksi, hyväksi… Näet siis, että sinun tulee elää… Jos se on totta, ei yksikään hetki, jonka elät kärsivällisenä, nöyränä, rakastavana, mene mieheesi nähden hukkaan. Ei mikään, minkä uhraamme, mene hukkaan. Mitä tänä hetkenä kärsin, mitä jo olen kärsinyt, se ei ole hukassa, koska se on uhri, jonka kannan. Uhraan kuolemani sinun hyväksesi, jotta sinä saisit valoa ja puhdistuisit, jotta sinä eläisit…"
Hän sanoi vielä:
"Catherine parka! Minä, joka saan poistua, ymmärrän hyvin, että sinun tehtäväsi on paljon raskaampi ja vaikeampi kuin minun. Ihmisen on niin helppo antaa kaikkensa yhdellä kertaa… Mutta katsos, minä olen kärsinyt paljon, ennenkuin olen päässyt tähän hetkeen… Tiedän, että syvimmässään kaikkinainen kärsimys, johon alistumme, kätkee omaa suurta lohdutustaan… Hyvästi, Catherine; en pyydä sinulta lupausta. Mutta sinä et salline, että turhaan olen uhrautunut sinun tähtesi. Hyvästi, jätä minut nyt kahden Hänen kanssaan, Surujen miehen…"
Hän puristi ristiinnaulitunkuvaa rintaansa vastaan, tuon liikkeen kertoessa samaa äärimmäistä turvautumista kuin äsken rouva Ortèguen puristaessa myrkkypulloaan.
"Hyvästi", sanoi tämä, ja kumartuen haavoitetun upseerin otsan yli hän painoi sille suudelman. Le Gallic loi häneen kiitollisen, pyytävän katseen. Hänen huulensa sammalsivat "kiitoksen", joka enää oli vain henkäys. Koska taintumus uhkasi, juoksin ovelle kutsumaan Quenautia ja Renardia:
"Pitäkää te huolta hänestä", sanoin heille. "Täytyy koettaa lanteen-lävistystä. Tulen kohta takaisin suorittamaan sitä kanssanne. Renard, pankaa tarvittavat aseet kuntoon."
Yhä puhuen vedin mukanani rouva Ortèguea, joka seurasi minua koneellisin askelin. Kun olimme saapuneet hänen miehensä työhuoneeseen, missä apotti Courmont yhä rukoili kuolleen vierellä, tartuin hänen käteensä, joka yhä puristi nenäliinaan käärittyä pulloa. Sormet hellittivät. Myrkky oli käsissäni.
"Te aiotte siis elää?" kysyin häneltä. "Aion", hän vastasi.