XXX

Hän elää. Viikko on vierähtänyt toisensa jälkeen, kuusi pitkää viikkoa siitä päivästä, jolloin olin riistänyt häneltä myrkkypullon hänen vielä kiireestä kantapäähän vavistessaan tuon kuolemantuskaisen miehen harrasta manausta. Olin ymmärtänyt, että hän aikoi pitää lupauksensa ja elää, sillä hän halusi olla loppuun saakka läsnä Ortèguen hautajaisissa. Kolmea päivää myöhemmin hän oli läsnä Le Gallicin maahanpaniaisissa. Näillä kahdella juhlamenolla ei ollut muuta yhteistä kuin hänen läsnäolonsa. Ortègue oli viimeisessä jälkisäädöksensä lisäyksessä — mikä nyt selvitti minulle hurskaan asianajajan hämmästyksen — vaatinut siviilihautausta. Hänen vastenmielisyydellään Le Gallicia kohtaan ja tällä halulla lienee varmasti ollut jotain yhteyttä. Oi, kuinka surullinen oli tuo iltapäivä marraskuun alkupuolella, jolloin saatoimme hänet Passyn hautuumaalle! Hän oli jo aikaisemmin — prameilevana vielä kuoleman jälkeenkin — antanut pystyttää itselleen sinne marmorisen, mosaiikkikoristeisen hautakiven. Ihmisjoukot tungeksivat kuuluisan kirurgin tomumajan jäljissä. Miten vastakkainen kaikin puolin olikaan tuntemattoman luutnantin vaatimaton ruumissaatto! Niin sanotun hiljaisen messun perästä, joka pidettiin kello kahdeksalta Tuomas Akvinolaisen mukaan nimitetyssä kirkossa, veimme ruumiin Montparnassen rautatieasemalle, josta se lähti Tréguieriin. Bretagnelainen sotilas oli saava leposijansa tuolla kaukana, synnyinseudun mullassa, missä jo uinuivat hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki esi-isänsä, joiden elämää hän oli elänyt, joiden usko oli ollut hänenkin. Verratessani näitä kahta hautausta toisiinsa näen niissä vertauskuvan. Upseeri oli elänyt yhteiselämää. Hän kuoli yhteiskuoleman. Hän lepää yhteislevossa. Opettaja parkani jää kuolemassaan yksin, niinkuin oli ollut yksin elämänsä viimeisinä traagillisina hetkinä. Kuulen vielä korvissani hänen äänensä, kun hän, kuoleman ollessa niin lähellä, niin vihlovin sävyin sanoi: "Kuinka yksin ihminen onkaan!" Kun kuljen Passyn hautuumaan ohi, katselen sanomattoman liikutettuna tuota suunnattoman suurta tukimuuria, joka työnnäikse Henri-Martinin valtakadun puolelle. Annan ajatukseni tunkea tuon korkean multavallin läpi, kuljen, kuljen, kunnes kohtaan hautaholvin, jossa keskellä kylmää, hiljaisuutta, kuolemaa lahoamistaan lahoo tuo neronsa ja intohimonsa kuluttama mies, jollainen Ortègue oli ollut. Minun tulee häntä sääli. Tahtoisin auttaa häntä, ja sitten sanon itselleni, että jos hän vielä kärsii, ei hän ainakaan tuolla kärsi!

Oli toinenkin, joka sanoi itselleen samaa: hänen vaimonsa. Juuri tänä hetkenä katselen ikkunasta nurmikenttää, joka viheriöi sairaalamme kauniitten vanhojen puitten juurella. Sairasten leposohvalla makaa muuan sotilas. Hänen vieressään on kaksi kainalosauvaa. Side peittää silmiä. Hän saapui luoksemme sokeana ja reisi murskautuneena. Pelastimme hänen jalkansa. Emme voineet antaa hänelle näköään takaisin. Hänen vieressään istuu rouva Ortègue lukien hänelle ääneen. Kuinka laihtunut ja riutunut hän onkaan! Elämä, jota hän on viettänyt nämä kuusi kuukautta, selittää ylen selvästi tämän heikontumisen. Hän on elänyt ja elää yhä, mutta jokapäiväisessä toimeliaisuudessa tuhlaamalla sen rajattomiin saakka haavoitettujemme auttamiseksi. Sodan pitkittyessä eivät sairassalimme valitettavasti pääse tyhjenemään. Moni meistä uupuu. Rouva Ortègue vain ei. Jo ensi päivinä kummastelimme ja ihailimme hänen alttiiksiantavaisuuttaan. Hänen miehensä kuoltua me sitä sekä ihailemme että pelkäämme. Näemme hänen valvovan yön toisensa jälkeen, tarjoutuvan mitä raskaimpiin, mitä vastenmielisimpiin, mitä vaarallisimpiin toimiin. Jos tarttuvaa tautia vähintäkään epäillään, on hän heti käsillä. Hän antaa päivänsä. Hän antaa yönsä. Hän antaa koko elämänsä. Minusta, joka tiedän hänen salaisuutensa, tuntuu usein, kuin olisi tuossa hänen laupeudentyössään jotakin itsemurhan tapaista. On kuin hän koettaisi tyydyttää noiden kahden häntä niin suuresti rakastaneen miehen tahtoa, pyrkien elämään, niinkuin Le Gallic pyysi, ja kuolemaan, niinkuin hän Ortèguelle lupasi. Hankkiakseni hänelle hiukan lepoa olen pyytänyt häntä erikoisesti huolehtimaan sokeista potilaistamme. Vaatimaton tehtävä! "Mutta", niinkuin hänelle sanoi apotti Courmont, joka myös on levoton hänen uhatusta terveydentilastaan hänen näin suuresti väärinkäyttäessään voimiaan, "lohduttaminen ei ole mikään vaatimaton tehtävä." Pappi sai hänet suostumaan. Se seikka, että tällä oli moinen vaikutusvalta häneen, osoittaa, että rouva Ortèguessa on sisällinen työ käymässä. Häntä kalvaa uskonnollinen koti-ikävä. Le Gallicin persoonallisuus vaikuttaa yhä hänen persoonallisuuteensa, ja tämä ihana sielu — kuten Le Gallic hänet määritteli — pysyy niin uskollisena, niin lojaalisena, ettei Ortègue itsekään, jos hän äkkiä palaisi elämään, voisi tuota vaikutusta kadehtia. Vain hänen tähtensähän tämä jalo nainen niin kiihkeästi haluaa uskoa. Vielä eilen — sillä hän puhuu minulle avonaisemmin kuin muille — hän tunnusti:

"Te moititte minua, ystäväni, että teen liiaksi työtä täällä sairaalassa. Eihän minulla ole muuta viihdytystä. Kun olen ylen uuvuksissa työskenneltyäni yöt päivät, sanon itselleni: 'Jos Le Gallicin usko on tosi, jos on olemassa toinen maailma, jos mieheni sielu ei ole sammunut, jos se on jossakin, missä se kärsii, niin ehkäpä vähäinen osa siitä avusta, minkä annan muille, tulee hänenkin hyväkseen.' Se on pelkkä toive ja epäilyntäysi. Mutta kun sen varaan heittäydyn, syntyy minussa sanomaton tyyneys, aivan kuin olisin jostakin päin saanut kiitoksen. Mutta mistä?"

* * * * *

Tämän naisen tekemä yksinkertainen kysymys tarkoitti — ei sen vähempää kuin kuoleman tuskallisen ja välttämättömän probleemin ratkaistavaksi asettamista. Mitä Ortèguen onneton leski oikeastaan kyseli mielessään? Sitä, katkeavatko suhteet ainaiseksi, vai onko olemassa salaperäistä yhteyttä kuolleitten ja elävien välillä; tyhjentyykö toimintamme kokonaan nykyiseen piiriinsä vai jatkuuko se jossain muualla henkisessä maailmankaikkeudessa; mikä on näkyvän maailmankaikkeuden pääperusta, mikä sen lopullinen selitys? Jos tuollaista jatkumista on olemassa, saa kuolema toisen tarkoituksen tai pikemmin, sillä on tarkoitusta ainoastaan siinä tapauksessa, että tuollaista jatkumista todella on olemassa. Jollei sitä ole, niin kuolema on pelkkä loppu, ja mitä eroa on silloin kuolemalla ja kuolemalla, kun jätetään lukuunottamatta tuskat? Kaikki asiat käyvät kuolevalle samanarvoisiksi, koska ne kaikki tuhoavat hänet yhtäläisesti. Mutta tämän kuitenkin niin tärkeän probleemin, joka meidän kaikkien täytyy saada ratkaistuksi tai ainakin pohdituksi, me unohdamme elämän arkikulussa. Ja kuinka se nykyoloissa vaatikaan huomiotamme, kun yleinen mullistus, tämä suunnaton ja hirveä sota, asettaa sen joka päivä, joka hetki ja niin monesti ratkaistavaksemme — halki koko Europan, miljoonain ihmisten, taistelevien ja kotona-olevien, kaatuvien ja eloonjäävien, yksilöiden, perheitten, kansojen, koko ihmiskuntamme ratkaistavaksi! Onko verellä ja kyynelillä, joita on niin runsaasti vuodatettu, muutoin minkäänlaista merkitystä? Vai eikö tämä maailmanlaajuinen ristiriita olekaan muuta kuin yhteinen hurja hourepuuskamme, jonka ainoana tuloksena on oleva, että lukemattomat ihmiselimistöt ennenaikojaan joutuvat fyysilliskemiallisten hajoutumisten ja yhdistymisten tapahtumasarjaan? Tämän pitkän kertomuksen päätteeksi nousee eteemme juuri sama probleemi. Sen tutkimiseksi olen minäkin tahtonut antaa oman lisäni. Olen sen antanut. Minkä arvoinen se lienee?

Näitä sivuja aloittaessani sanoin julkaisevani ne "muistelmana", "vaarinottona". Muistelman tulee ennen kaikkea olla täsmällinen. Näillä sivuilla on tuo ominaisuus. Sen tunnustuksen voin niille suoda. Mutta sitä en ole voinut estää, että olen niitä kirjoitellut mielenliikutuksen vallassa, joka yhä kasvoi, sikäli kuin nuo eri vaiheet palautuivat muistiini, eikä mielenliikutus, ole tieteellistä suhtautumista. Kyyneleitten vuodattaminen mikroskooppiin ei ole koskaan ollut eduksi nähdäksemme selvästi sen läpi. Nyt kun olen aikeissa tehdä johtopäätökseni, koetan saada takaisin sen kylmä-älyisyyden, joka on kaiken objektiivisuuden ehtona.

Toistakaamme lyhyesti ne tosiasiat, joiden todentaminen on tämän "vaarinottoni" tulos. Ne ryhmittyvät kahden pääkohdan alaisiksi. — Näen toisaalta ylemmyysmiehen Ortèguen, joka oli varustettu kaikilla älyn aseilla, ja jolle kohtalo oli runsain määrin jakanut kaikkea suosiotaan. Äkkiä nousee kuolema hänen eteensä. Hän uhmaa sitä määrätyllä opilla. Hän ei voi siihen mukautua. Kuolema tietää hänelle koko hänen tunneihmisensä tuhoutumista, ja hänen tunne-elämänsä syvimmät elinvoimat nousevat kapinaan sitä vastaan. Se tietää hänelle hänen älyllisen itsensä tuhoutumista. Tosin hänen oppilaansa tulevat varmasti jatkamaan hänen toimintaansa. Hänen leikkaamansa sairaat elävät hänen jälkeensä. Hänen muistonsa ei häviä; mutta hänen työnsä kallisarvoisin saavutus, hänen ajatuksensa harkinnan keräämine aarteineen, tuo kyky, jonka kautta ihminen tietonsa avulla yhdistää oman minänsä iäisiin lakeihin, kaikki se sortuu tyhjiinraukeamukseen. Tähän oman olemuksensa luhistumiseen hän lopulta suostui pateettisen suurisuuntaisena, mutta se suuruus oli muserretun resignation suuruutta. Se oli hengen taipumista — epätoivoisen voimattomuuden elein — vastustamattomain, korkeampain voimain painostukseen, voimain, jotka hänelle olivat hirviömäisiä, koska ne olivat hänet luoneet vain murskatakseen hänet. Tällainen on ensimmäinen tarkasteluni alaisista tapauksista. — Toisaalta näen — se on noista tapauksista toinen — kokoonpanoltaan hyvin yksinkertaisen ihmisen, Le Gallicin, toiminnan, mutta perin vaatimattoman toiminnan miehen. Se, mitä hän maailmassa älyllisesti edustaa, tuntuu samoin ylen vaatimattomalta. Hän ei ole itse muodostanut oppiaan, hän on sen saanut. Ortèguen kaltaiset miehet häntä siitä halveksivat. Ovatko he oikeassa? Eivätkö Le Gallicin tapaiset tietämättään tuo myötään elämän selvittämiseksi vuosisataisen, pitkällisen kokemukseen-perustautumisen lopputulosta? Hänenkin tielleen nousee kuolema. Tuo perinnäinen oppi sallii hänen heti suostua siihen, tehdä siitä ponnisteluittensa esineen, luoda siitä rikastumistilaisuuden sekä itselleen että muille. Hänen tunneihmisensä sopeutuu siihen kohta, sillä hän saattaa tuon oppinsa mukaisesti kantaa uhriksi kärsimyksensä ja kuolemantuskansa, vakuutettuna siitä, että hänen uhrinsa on siirrettävissä niiden hyväksi, joita hän rakastaa. Hänen älyllinen minänsä samoin mukautuu siihen. Hän itse vakuuttaa tätä puhuessaan "pelastuksestaan". Pelastus on olemuksemme parhaimman osan elossa-säilyttämistä. Hänen alistumisensa on innostusta, iloa, rakkautta. Missä toinen sortuu, hän on voitollinen. Missä toinen heittää sikseen, siinä hän vahvistuu. Ortèguen kaltaisille on kuolema käänteentekevä ilmiö, johon sisältyy tavallaan kuin sala-väijymystä, jotakin kokonaan tolkutonta. Le Gallicin tapaisille se on täydellistymistä, täyttymystä. Mitä voi siitä päättää? Että näistä kahdesta otaksumasta kuolemaan nähden — joiden käytäntöön-soveltamista olen voinut tarkastaa näissä kahdessa miehessä — toinen on käyttökelpoinen, toinen ei. Teen selväksi itselleni, että tämä sanonta on niin yksinkertainen, että se tuntuu lapselliselta. Minulle puolestani, myönnän sen, omalta erikoiselta älylliseltä näkökannaltani se on niin monia johtopäätöksiä täynnä! Kliinillinen kasvatukseni vaatii minua pitämään käytäntöön-soveltamista teoriain ratkaisevana koetteena. Lääketieteessä myönnän vain todennetun totuuden, s.o. toiminnassaolevan ja siis kokemusperäisen. Tältä näkökannalta, niin outo kuin tällaiselle kannalle siirtyminen lieneekin, minusta Le Gallic tuntuu tieteellisemmältä kuin Ortègue sekä olevan lähempänä Magendieta, joka näyttäessään muuatta koetta Tiedemannille ja tämän inttäessä vastaan: 'Entä Bichetin laki?' vastasi: "Minun ei tarvitse välittää tuosta laista. Se on väärässä, jos kokeeni sen kumoaa."

Vielä suurempaan täsmällisyyteen päästäkseni analysoin minäkin puolestani vielä kerran kokeeni tulokset ja johdan siitä tämän uuden sanonnan: kuolemalla ei ole tarkoitusta, jos se on pelkkä loppu; mutta tarkoituksensa sillä on, jos se on uhri. — Sivumennen sanoen, mitä kätkettyjä rikkauksia piileekään kielessä, ja kuinka tuo sana tarkoitus on syvällinen, kaksinverroin arvokas ilmaistessaan noita molempia: sekä merkitystä että suuntaa! — Mutta uhrilla itselläänkin täytyy olla tarkoitus. Muutamissa tapauksissa luulemme varsin selvästi käsittävämme tuon tarkoituksen: Delanoët ja Dufourit, he uhraavat henkensä juoksuhaudoissa maansa puolesta. Noiden alttiiksiantaumusten yhteissumma muodostaa armeijan. Armeija pelastaa tämän maan. Muutoin ei voi sanoa muuta, kuin että siinä nykyhetki uhrautuu tulevaisuuden hyväksi; mutta me emme voi nähdä millä oikeudella tulevaisuus, jota ei vielä ole, vaatii tätä etuoikeutta, jollei ole olemassa omantunnon antamaa pakottavaa käskyä, josta se on saanut ilmaisemuksen muualta käsin. Ja taas on edessämme rouva Ortèguen kysymys: "Mutta mistä?" Ja entä silloin, kun uhrista ei ole tuontuokiollista tulosta? Kun se, jonka vuoksi itsensä alttiiksi antanut suoritti uhrinsa, ei saakaan sitä hyväkseen, ei edes aavista sitä? Rouva Ortègue oli Le Gallicin vuoteen vieressä ja kuuli, että tämä antoi henkensä uhriksi hänen tähtensä. Olisi voinut sattua, ettei hän olisi ollut siellä. Joka päivä merkitään kirjoihin "kadonneiksi" sotamiehiä, jotka ovat antautuneet kuolemalle alttiiksi toveriensa puolesta, eivätkä nämä ole siitä tietäneet, ovatpa ehkä menneet hukkaan tuosta uhrista huolimatta. Uhri on silti ollut olemassa. Jotta sillä olisi joku tarkoitus, täytyy siis ihmistodistajain puutteessa olla joku, joka sen ottaa vastaan, henki, joka kykenee merkitsemään luetteloihinsa teon, minkä toinen ihminen teki toisen hyväksi, silloin kun tästä teosta ei ole mitään tulosta eikä yksikään ihminen siitä tiedä. Jollei ole tällaista näiden tuntemattomiksi ja tehottomiksi jääneitten alttiiksiantaumusten todistajaa, niin ne ovat kuin niitä ei olisi ollutkaan. Koko olemuksemme nousee kapinaan tätä vastaan. Eikö toisaalta tämä todistaja, tämä omatunto, meidän omantuntomme tuomari ja ylläpitäjä, eikö se esiinny siinä maailmassa, minkä fyysillinen kokemus meille avaa? Ja eikö tämä todista, ettei fyysillinen kokemus ole tyhjentävä todellisuuteen nähden? Mieleeni muistuu muuan sana, jonka läsnäollessani lausui pitkän, uskonnollista kokemusta koskevan keskustelun päätteeksi amerikkalainen fysioloogi William James, tapaamistani tiedemiehistä kaikkein vilpittömin, tosiasian kuriin alistunein: "Uskon, että Ihanteen yhteyteen tultuamme uusi voima saa jalansijaa maailmassa ja synnyttää uusia ilmiöitä." Mitä hän tarkoitti Ihanteella? Voimaa, koska se on voiman lähde. Koska se samalla on älyn lähde, täytyy sen olla äly. Koska se on rakkauden lähde, täytyy sen olla rakkaus. Seurauksena ei voi olla sellaista, mitä ei sisällä se, mikä käy sen edellä. William James sanoi vielä ylemmästä sielullisesta minästämme, että "se on osa jostakin sitä itseään suuremmasta, mutta samanluontoisesta, jostakin, mikä toimii maailmankaikkeudessa tuon minän ulkopuolella ja saattaa rientää sille avuksi…"

"Nuohan ovat uskontunnustuksemme alkusanat, vain toisin sanontatavoin julkituotuina", vastasi minulle apotti Courmont eräänä päivänä, kun nuo kaksi lausetta hänelle toistin "Tuo meidän: Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen — eiköhän se ole juuri tuo suurempi, mutta samanluontoinen? Eikö se ole tuo: joka voi rientää avuksi?… William James puhuu uudesta voimasta, joka saa jalansijaa maailmassa. Mitä muuta on tämä meidän sanamme: astui alas taivaista meidän tähtemme?…"

Kuuntelin häntä. Ja sen jälkeen, kun olen nähnyt Le Gallicin ja Ortèguen kuolevan sekä sen moraalisen voiman kyllyyden, mikä ilmeni edellisen, ja sen stoalaisen, mutta niin perin alastomaksi riistetyn tuskan, mikä tuli ilmi jälkimmäisen kuolinhädässä, en voi enää kokemusperäisesti sanoa tuon papin olevan väärässä — sitäkin vähemmän, kun hän lisää, viitaten rouva Ortèguen mielenlevottomuuteen — ja myös omaani, kuten otaksun, sillä hän on perin hienotunteinen:

"Miten tuskaisesti ovatkaan nykyään vaivatut sieluparat etsineet totuutta, joka oli läsnä, perin yksinkertaisena ja aivan heidän ulottuvillaan! Mutta tuo etsimisen tuska, eikö se ole samaa kuin rukous? Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, on Hän itse asiassa meitä hyvin lähellä."

Pariisi, toukokuulla 1915.