I.
Eräänä sunnuntai-aamuna syyspuoleen vuotta oli tavallista enemmän kirkkolaisia kokoontunut Myllymäen matamin tupaan, joka vähän matkaa kirkosta oli mäen rinteellä. Matamin kahvipannu kiehua porisi liedellä, valmistaen mieluista juomaa saapuneille vieraille, joista toiset istuivat, mutta jokunen vielä seisoi. Oikeastaan oli matamilla kaksi pannua, toinen suurempi, josta kaadettiin tavallisille vieraille, ja oli useimmiten heti valmiina ja toinen pienempi, jonka herkusta vaan paremmat pääsivät osallisiksi. Nyt oli se pienempi pannu joka oli tulella, josta voi päättää, että vieraat kuuluivat parempaan luokkaan matamin kirjoissa.
Matamilla itsellä, joka oli vanhanpuoleinen ihminen, oli täysi työ korjata emäntäin tuomisia talteensa. Tässä mieluisassa toimessa oli hänen kielensä ahkerassa liikkeessä ei yksin kiittämään ja siunaamaan hyviä emäntiä heidän tuomisistaan, vaan myös kertomaan heille kylän tuoreimpia uutisia.
Matami oli, näet, paikkakunnan tunnetuin puhetorvi, jolta ei pienemmätkään asiat seurakunnassa saaneet jäädä salaan. Ollen luonnostaan vähän utelias eli oikeimmin tiedon haluinen, oli hänen helppo seurustelemalla erilaisten henkilöin kanssa saada asioista tietoa niin etäältä kuin läheltä. Hänen hyvä sydämensä vaati jälleen häntä joko kuiskaamaan tietojaan ystäväinsä korvaan tai muuten ajan ratoksi niistä puhumaan tuttavilleen, joita hänellä oli ympäri seurakuntaa. Kun hän myös kokemuksesta tiesi, kuinka helposti puhuttu asia, monen suun kautta kulkeissa, voi kadottaa jotain alkuperäisyydestään, oli hänen tapanansa lisäävillä selityksillä turvata kertomaansa.
Sanotun takia oli matami sekä suosittu että pelätty, erittäin järvikylissä, joista oli totuttu käymään kirkkokortteeria hänen luonaan ja sentähden ymmärrettiin panna arvoa matamin kahveelle ja uutisille.
Nyt oli, niinkuin jo sanottiin, tavallista enemmän kirkkolaisia kerääntynyt matamin tupaan. Oli asioita, joista haluttiin tietoja.
Seurakunnan vanha, rakastettu kirkkoherra oli kesällä lyhemmän taudin jälkeen ummistanut väsyneet silmänsä kuolon uneen. Hänen paikkansa oli vielä täyttämättä. Oli siis tärkeä kysymys, kuka oli hänen jälkeensä seurakunnan esipaimeneksi saatava.
Sanomalehdissä oli nähty, että pyrkijöitä siihen oli moniaita: oli kirkkoherroja ja oli kappalaisia. Kuinkas olisikaan voinut toisin käydä! Olihan Kettuniemi tunnettu suureksi ja varakkaaksi pitäjäksi, joka kyllä miehensä elätti. Kannatti siis monen hengen miehen hakea sinne toivossa, että ehkä pääsisi vaihettamaan pienen kyrsänsä suurempaan leipään. Sillä kuuluihan hyvä kirkkoherran paikka myös jokapäiväiseen leipään, jota sanan jälkeen sai rukoilla ja tässä ajassa etsiä.
Mutta valitettavasti oli ne, jotka olivat hakeneet Kettuniemelle, siellä tuntemattomia pappismiehiä. Täytyi sentähden mennä niistä utelemaan Myllymäen matamilta; sillä jos joku, niin ainakin hän, tiesi ottaa asioista selvää eikä pannut kynttiläänsä vakan alle.
Matami, joka oli tullut emäntäin runsaista tuomisista hyvälle mielelle, oli kiitollisuuden osoitteeksi alkanut enempi kuiskaamalla kuin ääneensä emännille kertoa mitä Hietamäessä oli tapahtunut ja paljon hänellä olikin siitä kerrottavaa. Täytyipä hänen kesken kertomistaan huokatakin, niin Jumala paratkoon, osoittaen sillä hurskasta mielenlaatuaan, sillä matami kuului rukoilevaisiin. Viimein lopetettuaan kääntyi hän toiseen puhe-aineesen ja kysyä tokasi ääneensä:
Ette suinkaan hyvät ystävät vielä ole kuulleet, että meille kirkkoherraksi hakeneet ovat huonoja pappeja?
Mitä te, matami kulta, nyt puhutte? vastasi siihen Laurin emäntä, lyöden ihmetyksestä käsiänsä yhteen. Sillä sellainen uutinen oli hänestä samoin kuin toisista kuulijoista yhtä odottamatonta kuin hämmästyttävää.
Niin, niin, kyllä se on totta. Sen on minulle sanonut maisteri
Krypqvist, joka on sen kuullut — ja matami kuiskaa sen emännille.
Mutta sehän on synti ja häpeä, että huonoja, kun on näin suuri ja hyvätuloinen seurakunta, muistutti Järvenpään emäntä, tuntien siitä oikeutettua harmia, ettei hengen miehet ymmärtäneet paremmin arvostella Kettuniemen suuria tuloja.
Sanokaas muuta, hyvä emäntä, mutta kai siinä on Herralla hänen erityinen tarkoituksensa seurakuntamme hyväksi, huokasi matami.
Niin oikein, matami, mitäs meidän tarvitsee mennä ojan ylitse
vettä hakemaan, kun meillä itsellä on valmis kirkkoherra maisteri
Krypqvistissä, joka on oman seurakunnan kasvannaisia, huomautti
Järvenpään isäntä.
Niinkö se isäntä sen asian tuumii, vaikka kyllä minä olen kuullut, että moni muu on samoin tuuminut. Ja kun se siksi tulee, niin pian se maisteri on sen kirkkoherran tutkinnon lukenut, selitti matami, joka hyvin tunsi maisterin suuren kyvyn.
Tätä vastaan ei toisilla ollut mitään muistuttamista, sillä olihan matami suoraan puhunut heidänkin ajatuksensa. Mitä enemmän sitte asiasta keskusteltiin, sitä selvemmäksi kävi matamille ja toisille, että maisteri oli parhaiten sopiva Kettuniemen paimen sauvaa kantamaan ja häntä sentähden pyydettävä neljänneksi.
Tyytyväisenä keskusteluun ja saatuihin tietoihin rupesi Järvenpään väki kiirehtimään kirkkoon. He olivat tänään aikoneet ripille ja täytyi sentähden rientää rippisaarnaan. Toisilla kirkkolaisilla ei ollut sellaista kiirettä. He jäivät matamin kanssa puhelemaan siksi kuin soitettiin yhteen. Sillä olihan niin hauskaa istua hänen tuvassaan ja kuunnella, mitä uutta matami vielä tiesi kertoa.