IV.
Halulla ja uteliaisuudella odotettiin sitten, koska vaalipapit saapuisivat Kettuniemelle osoittamaan kuntoaan ja — näyttämään itseänsä. Huhujen kautta oli kyllä saatu heistä kuulla ja tietää enemmänkin, kuin oikein suotavata olisi ollut. Mutta huhujen uutuus rupesi vähitellen kadottamaan viehättäväisyyttään, samoinkuin kesällä helle ensin miellyttäen käy ajan pitkään rasittavaksi. Vasten tahtoa alkoi syntyä epäilystä, jos kaikki juorut olivat tosia tai ainoastaan keksityltä, niinkuin enempi ajattelevaiset tahtoivat väittää. Haluttiin sentähden omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla, millaisia miehiä ne oikeastaan olivat, jotka olivat hakeneet seurakuntaan kirkkoherraksi.
Viimein vaikeni se sunnuntai, jolloin kappalaisen Pitkäsen tuli saarnata arvoisain Kettuniemeläisten rakennukseksi. Päivä oli puoli-pilvinen, sää leutoa ja keli, jollei juuri hyvä, niin mukiin menevä. Väkeä oli sentähden saapunut seurakunnan vanhaan, kunnioitusta herättävään kivikirkkoon runsaasti.
Kappalainen Pitkänen oli nimensä mukaan pitkä mies, mutta hyvin laiha. Myös näytti hän sairaalloiselta ja väsyneeltä, joka vaikutti, että häntä luuli vanhemmaksi, kuin hän oikeastaan oli. Hänen esiintymisensä oli maltillista, nöyrää ja vaatimatonta. Tämä vaikutti kuulijoihin, sillä Kettuniemellä oli totuttu panemaan suuri arvo ulkonaiselle nöyryydelle. Erittäin nöyrä polvien notkistaminen rukoilemisessa oli monen silmissä ei ainoastaan pettämätön kristillisyyden todistus vaan myös sen korkein huippu, jota hurskasmieliset mielellään kirkossa ja seuroissa suruttomain ihmeeksi osoittivat. — Messupappi oli Pitkänen myös, mutta hänen ääntänsä moitittiin matalaksi ja hänen puhettansa vähän pitkäveteiseksi. Ei myös hänen saarnansa tyydyttänyt evankeelisia, jota vastaan rukoilevaiset hyvillä mielin luulivat siinä huomaavansa samaa vanhaa jumalisuutta, jota hekin harrastivat.
Niinkuin luonnollista oli, antoi Pitkäsen saarna ja muu esiintyminen kielille työtä siksi viikoksi. Ahkeraan niistä asioista keskusteltiin kyläkunnissa ja myötä- ja vastaan väiteltiin.
Vaalipapeilla on todella suuri etu siinä kohdassa, ettei heidän tarvitse jäädä kuulemaan, mitenkä heitä työnsä jälkeen ensi-ajalla arvostellaan eli niinkuin myllyssä jauhetaan. Sillä ei sellainen kuuleminen, siitä saa olla varma, useinkaan olisi asianomaisille hauskaa. Erittäin jos on mieliä edeltäpäin, niinkuin oli tapahtunut Kettuniemellä, johdettu vaalipapeille epäsuosiolliseen suuntaan.
Toisella vaalipapilla, pastori Forssilla oli, kiero onni. Edellisenä lauvantaina oli pyryttänyt taivaan täydeltä. Lumi oli tukkinut tiet ja tanhuat umpeen, joten keli oli mitä huonoin. Tästä syystä oli kirkkoon voinut saapua vähemmäksi sanankuulijoita.
Pastori Fors oli keski-ikäinen ja vilkasliikkeinen mies, jonka puhe oli omituisen terävää. Hänen saarnansa oli tunteellista, mutta ettei hän messunut, niin ei saarna herättänyt erityisempää huomiota. Kun lisäksi Forssista oli edeltäpäin levitetty niin pelottavia huhuja, niin sai hän pian jäädä kieliltä rauhaan.
Sitä suuremmalla kiihkolla ruvettiin sen siaan odottamaan viimeistä vaalipappia eli Alanderia, toiset sen tehden toivolla toiset salaisella pelvolla. Evankeeliset odottivat hänessä heidän mieleistään opettajaa ja rukoilevaiset jälleen pelkäsivät hänessä sellaista, ja molempain välillä horjuivat värittömät eli ne, joilla uskon asioissa ei ollut kummankaan mielipidettä.
Sunnuntaina, jolloin Alanderin tuli Kettuniemellä saarnata oli kaunis ja suopea ilma, jollainen talven loppupuolella tekee mielen niin virkeäksi samalla kun se pehmittää kelin ja ennustaa sen joutuvaa loppua. Väkeä olikin saapunut Alanderia kuulemaan ei yksin Kettuniemeltä vaan vielä naapuriseurakunnista, niin että kirkko oli viimeiseen sopukkaansa täynnä, kuin hyvin ahdettu elo-riihi.
Kirkkoherra Alander oli mies parhaissa voimissaan, joten hän kyllä näytti kykeneväksi suurenki seurakunnan paimen-sauvaa kantamaan. Messuääni oli hänellä oivallinen, niin että sitä mielihyvällä kuunneltiin. Saarnapöntössä oli hän kuin kotonaan, jolta puhe ei puuttunut ja raamattua hän lasketteli kuin takin hiasta, niin että se herätti niidenkin huomiota, joita oli johdettu häntä pelkäämään. Hänen saarnansa ei kuitenkaan miellyttänyt rukoilevaisia, jotka olivat siinä huomaavanaan heidän pelkäämäänsä löyhää evankeliumia. Evankeeliset jälleen olivat ihan innoissaan eivätkä voineet kyllin kiittää hänen saarnaansa. Vielä loukkasi edellisiä sekin, että Alander jätti saarnassaan erään rukouksen lukematta kaksi kertaa, niinkuin isiltä peritty tapa olisi vaatinut ja siihen oli totuttu.
Mitä useimmin samaa rukousta kerrotaan, sitä suuremmaksi ansioksi kuuluu sellainen tulevan Paavilaisille. Hän ei ymmärtänyt siis sellaista rukousansiota itselleen ansaita, vaikka siihen oli niin hyvä tilaisuus tarjona. Todellakin valitettava kohta, josta olisi tarvinnut Alanderille huomauttaa samoin kuin joku aika sitä ennen oli samasta laiminlyömisestä eräälle toiselle papille rukoilevaisten puolelta huomautettu.
Oli sanomattakin selvää, että Alanderin esiintymisestä saatiin kielille työtä ehkä enemmän kuin kahden edellisen yhteensä. Häntä sekä kiitettiin että vielä enemmän moitittiin. Mutta yksin moittijoista oli hän siksi lahjakas, että hän näytti kuin näyttikin vaaralliselta kilpailijalta maisterille.
Seurakunnan tunnettu naiskynäilijä Hanhinen, »jolla oli ajatuskyky normaali» ja sen osoitukseksi oli kirjoitellut pieniä, vähän epäselviä uutisia paikkakunnan sanomalehteen, sai viittauksen ryhtyä toimeen. Jonkun päivän perästä saatiin sanotussa lehdessä lihavilla kirjaimilla painettuna lukea kehoitus Kettuniemeläisille, kysymyspäivänä yksimielisesti pyytämään maisteri Krypqvistiä neljänneksi vaalisaarnaajaksi. »Yksimielisyydellä oli heidän voittonsa varma», teroitti normaalijärkinen kynäilijä, »vaan erimielisyydestä oli seurauksena riitoja ja ikävyyksiä». Vielä tehokkaammaksi vaikutukseksi oli kehotuksessa huomautettu »että se oli seurakunnan enemmistön», ja — mikä oli painavasta arvosta — »kirjoittajan mieli.» Kehoituksen kirjoittaja, joka omaan huomattavaan persoonaansa nähden, ei ollut äänivaltainen, oli tietysti juosta livaissut ympäri pitäjää, kumminkin ajatuksissaan, että hän siten voi tietää, mikä oli enemmistön, mikä vähemmistön »normaali» mielipide.
Kun jälleen Hanhinen oli ottanut neljännen pyyntö-asian siipeinsä suojaan, niin oli se kieltämättä joutunut hyvälle kannalle. Ei tarvinnut muuta, kuin seurata hänen nokkansa viittaamaa uraa, niin voi edeltäpäin tietää, että seurakunnan enemmistö oli samalla puolella ja maisteri tulla tipahti kirkkoherraksi kuin itsestään. Sellainen sai tietysti monen hyvälle mielelle, teki monen toivossaan entistä varmemmaksi ja rohkaisi epäileviä ottamaan ratkaisevan askeleen. Mikä suuri hyöty on seurakunnilla normaali ajatuskykyisistä kynäilijöistä!