XI.
Valituksestaan, jonka neljännen anojat olivat kysymyspäivän toimituksesta tehneet Tuomiokapituliin, odottivat he mitä suotuisinta seurausta. Oli ikäänkuin itsestään selvää, ettei heidän tarvinnut muuta, kuin valittaa, niin maisteri määrättäisiin neljänneksi vaalipapiksi.
Ettei hän kysymyspäivänä saanut siihen tarvittavaa äänimäärää, ei tullut mihinkään lukuun. Vähästä arvosta piti sen olla, että kirkkoherran vaali jo oli laillisessa järjestyksessä toimitettu ja valittajat itse siinä äänestäneet. Ei myös se saanut merkitä mitään, ettei valittajat voineet esittää asiallista syytä kysymyspäivän toimen laillisuutta vastaan. Pääasia, josta kaikki tuli riippumaan, oli, että he olivat joukossa valittaneet ja että valittajiin kuului suuriäänisiä kartanoin haltijoita, joiden selän taa pieniääniset ja vielä äänettömätkin voivat asettua levolliseen turvaan.
Tuommoista hämmästyttävää viisautta saatiin kohta kirkkoherran vaalin jälkeen lukea paikkakunnan sanomalehdessä. Oli helposti ymmärrettävää, ettei sentään Kettuniemellä kaikki voineet yhtyä moiseen, tunnetun kynäniekan, neron tuotteesen, jos toiselta puolelta löytyikin sellaisia, jotka mielihyvällä sen tekivät, nähden siinä oman sydämensä ajatukset paljastetuiksi. Siksi oli, näet, se liian paksua ja typerää sepustusta, että se järkevimmissä herätti oikeutettua paheksumista eikä heidän puoleltaan saattanut jäädä vastalauseetta.
Pian ilmestyi sentähden sanomalehteen vastakirjoitus, jossa asiallisesti ja vähän ivallisesti paljastettiin ei yksin edellisessä kirjoituksessa esiintyvä typeryys vaan koko se vehkeileminen, jota maisterin hyväksi oli Kettuniemellä harjoitettu ja ennustettiin siitä tulevan naurettavaa palttua.
Tämä oli samaa, kuin olisi kepillä pistänyt ampiaispesään. Se sai mielet kuohuksiin, herätti asiataharrastavissa harmia ja oli vähällä saada innokkaimmat heidän joukossaan pois suunnilta.
Kuka oli se, joka uskalsi sillä tavalla ajatella ja kirjoittaa »siitä työstä ja hankkeesta, jota he olivat koko seurakunnan hyväksi hankkineet?» — Ettei se ollut tapahtunut koko seurakunnan tahdosta, vaan valittajain liian tunkeilevaisesta hyväntahtoisuudesta jonkun yksityisen hyväksi, siitä ei saanut puhua mitään. — Eikö myös se ollut miltei pyhän häväisemistä, että vastakirjoittaja oli vielä kirjoituksessaan rohjennut mainita vanhan kirkkoherra-vainajan nimen? — Että hän kuolleessa, niin kirkkoherra kun se oli ollutkin, näki tavallisen syntisen eikä mitään paavilaista pyhimystä, oli edellä mainitun viisauden mittakaavan mukaan sopimatonta. — Ja eikö se ollut suorastaan »Juudaan tapaista», että vastakirjoittaja tahtoi tietoa rahain keräämisestä ja pilkallisesti kysyi, jos niistä oli käytetty nimien kerääjäin suun voitelemiseksi, koska kerääjäin joukossa oli huomattu sellaisia voideltuja henkilöitä?
Oli siis saatava selville sellainen suora ja ehkä valituspuuhille vaarallinen kirjoittaja ja hänen annettava kasvuin kanssa tietää, mitä hänen rauhaansa sopi, ettei toiste pistäisi häiritseväisesti nokkaansa asioihin, joita seurakunnan yhteiseksi hyväksi ajettiin.
Näin sitä tuumittiin, kyseltiin ja keskusteltiin siinä ystävä-piirissä, jossa Hanhinen oli johtavana sieluna. Hänen neronsa varaan, niinkuin luonnollista oli, uskottiin myös vastauksen laatiminen sanomalehteen. Sillä hän, »joka oli kirjoittanut moneen sanomalehteen ja siis niin muodoin saavuttanut sekä toimituksen että lukijain suosion», parhain ymmärsi, selitti vähän mielistellen Räivänen, kuinka ajatusmeininkiä paperille pannaan. — Toimi oli kuitenkin siksi painavasta laadusta, että ystävät katsoivat heillä olevan syytä myös neuvoillaan ottaa osaa siihen. Erittäin pyysi »huutavan ääni» ja Maitolan Ville kumpikin puolestaan teroittaa kynäilijälle, mitä rahveltavaa hänen tulisi tuossa aiotussa vastakirjoituksessa mainita, että se oikein sattuisi, niinkuin yhteinen mieli oli, luihin ja ytimiin.
Hyvillään hänelle uskotusta toimesta ja mielessään vakaasti päättäen kerrassaan surmaavalla kirjoituksella panna vastakirjoittajan suun tuppeen, ryhtyi Hanhinen heti kotiin tultuaan suureen tehtäväänsä. Rohkeutta ei häneltä puuttunut, joka oli jo monasti pienissä sanomalehti-uutisissa kynäänsä heiluttanut. Olipa hän kerran kynäilijä-intonsa kiihoittamana vähän pitemmästikin kirjoittanut Kettuniemen olemattomista hihhuleista. — Papeilla enempää kuin muilla ei ollut mitään tietoa koko »siitä hihhuli-suunnasta, joka Kettuniemellä oli voittanut äärettömän paljon alaa». Asiantuntevana oli hän kirjoituksessaan lähemmin selittänyt niiden tuntomerkiksi: veisun, polvirukouksen ja muuta sellaista. Siis ihan selviä hihhulilaisuuden omituisuuksia!
Ettei siis Hanhiselta rohkeutta puuttunut, voi sanotusta kyllä huomata. Kun tähän lisäksi tuli innostus, jota mieluinen aine hänessä herätti, niin ei häneltä edellytystä puuttunut sen asian menestymiseksi, johonka hän oli ryhtynyt. Mutta siitä huolimatta tahtoi hänen ajatuksensa olla joko liian kuohuksissa tai, mikä oli uskottavampaa, vähän kehittymättömässä tilassa, jotta hänen oli niitä vaikea sovittaa paperille. Hän kirjoitti ja pyyhki jälleen ylitse; kirjoitti, pyyhki ja mietti pari kolmekin päivää, saadaksensa jotain näkyväistä esiin. Hän ymmärsi, että kirjoituksella tulisi olemaan sitä tehokkaampi vaikutus, jos hän sitä höystäisi jollakin sattuvalla vertauksella ja vaikkapa siihen sovittaisi vähän Jumalan sanaakin, koska asia koski kirkkoherran vaalia ja lopettaisi hurskailla mietelmillä. Innostuksen tuuli oli hänet vähällä jättää, ennenkuin hän sai mielestään sopivan kyhäelmän kyhätyksi. Ei puuttunut enään muuta, kuin että hän kirjoitti sen puhtaaksi, salaisuudessa luki ystävilleen ja sitten kiireesti lähetti sanomalehden toimitukselle ensi tilaisuudessa julkaistavaksi.
Tätä tyytyväisin mielin, niinkuin sen sopi, joka tietää työnsä hyvin suorittaneen, tuumiessaan, otti ja heitti hän pöydältään tarpeettomat paperit pesään, jossa iloinen valkea palaa leimusi.
Mutta voi kauhistusta! — Innoissaan erehtyi hän heittämään juuri ne paperit, joiden kirjoittamisessa hän oli niin paljon vaivaa nähnyt, hikoillut ja miettinyt, jopa niiden vaikutuksesta salaa edeltäpäin iloinnutkin.
Nyt olivat ne palaneet poroksi.
Ikäänkuin häntä ivatakseen pisti jälelle jääneistä papereista esiin erään novellin teelmäs, jota hän aikansa huviksi oli toisinaan yrittänyt sommitella, ilman että siitä oli syntynyt sen kypsempää. Tämän, jossa kertomuksen juonena oli vanhan piian häikäilemätön rohkeus, olisi hän harmissaan suonut sinne nimeltä tunnettuun paikkaan, jonne naisten väitetään naima-ijässä vähemmän haluavan, jos vaan sillä olisi saanut palaneet paperinsa takaisin. Mutta, surullista sanoa, tapahtunutta ei saanut toivomallakaan muutetuksi, sillä hävittävä tuli ei anna saalistansa takaisin.
Nyrpeällä mielellä ja masentuneena täytyi Hanhisen ryhtyä uudestaan kirjoittamaan. Mutta nyt oli innostuksen tuuli puhaltanut itsensä loppuun. Turhaan koetti hän muistella niitä sopivia lauseita, sana-sutkauksia ja sattuvia kohtia, joita ensimmäisessä kirjoituksessa oli ollut. Kiire kun hänellä oli ollut, ei hän ollut sitä ennättänyt kunnolla läpitse lukemaan ennenkuin sanottu harmittava vahinko tapahtui.
Seurauksena oli, että hän suurella vaivalla ja ajan hukalla sai kyllä kyhätyksi pitkän mutta laihan sepustuksen, jota parista kömpelöstä vertauksesta puhumatta ei edes siihen sovitettu raamatunlause ja lopussa hurskas mietelmä saaneet mehevämmäksi.
Ettei myös se itse asiasta sisältänyt mitään asiallista, niinkuin vastakirjoituksessa, joka sen johdosta ilmestyi, lyhyeen huomautettiin, että sanat näyttää toisinaan keksityiksi peittämään sisällön köyhyyttä. Ja neuvottiin ystävällisesti kynäilijää hankkimaan itselleen jonkunlaista päänkoputtajaa, estämään häntä vastaisuudessa kirjoittamasta asioista, jotka menevät hänen matalan horisonttinsa yli.