II.
Meidän mökkimme oli jotenkin kauniilla paikkaa. Kolmella taholla oli iso hongisto, ja neljännellä kohiseva joki, jonka reunoilla kasvoi vihantia koivuja ja leppiä. Joen pohjas puolella oli tavattoman suuri kallion kieli. Tässäpä olikin minun rakastettu olopaikkani, sillä kallion kukkulalta taisin minä nähdä kirkon ja paljo muuta, joka saattoi minun ihmettelemään. Minä näin myös sotamiehen töllin, joka oli jotenkin likellä, vaikka en koskaan saanut sinne mennä. Kirkko oli kuitenkin se paikka, joka enemmin kaikista kiihotti uteliaisuuteni. Äitini tosin selitti yhtä ja toista siihen kuuluvaa, mutta se ei kuitenkaan ollut minun mielestäni tarpeeksi; minä tahdoin itse paikkaan, asiasta selvää hankkimaan.
"Pääset kyllä sinne, jahka minä vaan ehdin saamaan sinulle uudet vaatteet," vastasi äitini.
Kauan aikaa kului ennenkuin tämä tapahtui. Varamme olivat jotenkin vähäiset, vaan oikeaa hätää emme kuitenkaan kärsineet. En minä vaan taida muistaa koskaan ruokaa pyytäneeni, saamatta kuitenkin kalaa ja leipää. Meidän maamökkimme ei myöskään ollut niin ikävä kuin joku kukatiesi luulee. Suvella oli se vilpeä, talvella lämmin, jonka tähden metsää tulee kiittää. Aurinko kurkisti aina ystävällisesti alas katossa olevan lasin läpitse, sillä täällä hän ei koskaan nähnyt muuta kuin järjestystä ja puhtautta. Äitini oli ahkera kuin muurahainen. Rukki hyrisi koko päivän ja vielä ison aikaa yötäkin. Joka pyhä meni hän kirkkoon; silloin toi hän aina ruokaa seuraavaksi viikoksi ja minulle vähäisen nisu-leivän. Kotio palattuansa oli hän melkeen aina surullinen. Silloin istui hän tavallisesti sänkyyn, huokasi syvästi, jonka jälkeen hän lauloi tunnollisella ja kauniilla äänellä. Laulustansa näkyi aivan selvästi sydämmensä hyvyys; sillä sekä surussaan että iloissansa ihminen laulaa senkaltaisia lauluja, jotka johonkin määrään ovat saman muotoisia, kuin sydämmensä laatu. Suru mielin valitti hän että oli tullut hyljätyksi vaikka hänellä oli tunnollinen sydän, vaan nöyryydellä kantoi hän pilkan ja hävyn, jonka alaiseksi toisen tunnottomuuden kautta oli tullut. Sydämmessään antoi hän anteeksi sille, joka oli syy kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.
Äitini oli minun mielestäni kaunis, vaan ei koskaan niinkuin laulaessansa. Hänen suuret vaaleensiniset silmänsä valoivat kyyneleitä ja kasvonsa loistivat sanomattomalla kirkastetulla valolla. Varmaan oli hän aivan jumalinen, sillä ehtoin aamuin rukoili hän kauan polvillansa sängyn vieressä. Hän opetti myös minun varhain rukoilemaan Jumalaa. Joka ehtoo, ennenkuin nukuin, sain lukee ja senjälkeen kuulla joitakuita neuvoja, kireitä ja kovia, jos päivällä olin ollut tottelematoin ja paha, vaan lempeitä ja anteeksi antavia jos olin ollut hyvä.
Niin kului aika matalassa mökissämme, levollisesti ja hiljaa, niinkuin kuu valaisee unen helmassa olevaa laksoa. Harvoin tuli meille joku vieras muuta kuin leikkuu aikana, koska äitiäni tahdottiin päivämieheksi. Tämä tapahtui vaan kovimmassa hätätilassa, sillä ihmiset ei tahtoneet häntä mielellään työhön "kakaran" tähden, jonka he myös pelkäsivät saavan ruokaa, — aivan turha pelko, sillä minä en koskaan saanut seurata myötä silloin, kuin hän oli vierasten työssä. "Ei sinun pidä olla heidän pilkkanansa," sanoi hän ja telkesi minun sisään, syvästi huoaten. Ainoa vieras, joka jotenkin useen kävi meitä katsomassa, oli enoni. Tavallisesti tuli hän kerran viikossa ja viipyi enemmän aikaa. Hän oli aina iloinen ja lystillinen. Minä istuin hänen polvellansa, ja kuultelin mielelläni niitä tarinoita, joita hän tiesi jutella viimeisestä kokouksesta. Ennenkuin hän lähti kotia, antoi hän tavallisesti minulle rahan ja joskus myös tolvan äidilleni. Usein sanoi hän äidilleni, että minä olisin kerjuulle pantava; mutta äitini ei koskaan tahtonut suostua siihen. "Ei ylpeys köyhälle sovi," sanoi eno. "Sanopa mitäs tahdot, vaan ei hän minun eläissäni kerjuulle pääse," sanoi äitini; ja siihen loppui heidän riitansa.
Viisi vuotiaana sain minä vihdoin viimein uudet vaatteet, niin että pääsin kirkkoon, joka kauan oli ollut korkein toivoni.
Se oli yhtenä sunnuntaina alku-keväästä, ja ilma oli niin ihana kuin se joskus keväällä on. Aurinko valaisi ja lämmitti puitten nuoria lehtiä, ja kaikki ilmoitti rakkautta ja riemua, lakson kukasta aina metsän lintuisiin asti, jotka tuhansilla eri äänillä ilmoittivat riemunsa sen hiljan tulleen kevään ylitse.
Äitini rinnalla kävelin minä metsän läpitse, mielihyvilläni niinkuin visertävä leivonen. Pian tulimme maantielle ja kirkkoon, joka oli vaan puolen penikulmaa meiltä. Äitini tarttui oitis käsi-kynääni ja talutti minua yhteen kirkkomaan kulmaan, jossa hän istui viheriäisen haudan päälle. "Tässä lepää äitini," sanoi hän huoaten ja hajotteli muutamia kukkia haudan päälle. Minä en voinut istua enkä seisoa; tuskin taisin ajatella, niin pyöri päässäni kaikki, minkä näi'n. Kaiken ikäisiä ihmisiä seisoi juhla-puvussa joukottain hautain välillä; kellot soivat juhlallisesti; yksi ruumis toisensa perästä kannettiin hiljaa viimeiseen lepopaikkaansa; lukkari lauloi, pappi luki, lapset ja vaimoväki itkivät, miehet peittivät viimein haudat, jonka jälkeen menivät kirkkoon, johon me myöskin seurasimme.
Täällä, tämän pyhän huoneen sisässä hämmästyin minä vielä enemmän. Urpujen pauhaavat sävelet, laulun kanssa yhtenä, saattoivat minun vähäksi aikaa tunnottomaksi. Vähitellen aloin eroittaa aineet. Minä ihastuin kirkon korkeaan holviin, maalattuun saarnastuoliin, kuin myöskin pappiin, vaikka, Jumala sen tietäköön, en ymmärtänyt paljoa eli en mitään hänen pitkästä saarnastansa. Suurimpana ihmeenä kaikista pidin minä altaritaulun, joka osoitti Vapahtajan kirkastuksen, jota minä koko kirkonajan yhtämittaa katselin. Vapahtajan kuva pyhässä kirkkaudessansa oli minun silmissäni elävä. Minä näin selvästi kuinka Hän liikkui ja kuinka lempeästi ja siunaten Hän katseli seurakuntaansa. Sitä näköä en koskaan voi unhottaa, ja tosiaanki minä siitä asti lui'n rukoukseni suuremmalla hartaudella kuin ennen.
Kotio tultuamme oli äidilläni moneksi päivää työtä selityksissä mitä kaikki, joita olin nähnyt ja kuullut, merkitsi.
Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kirkonmeno, jossa olin äitini kanssa, ja sen tähden ei se koskaan taidakaan mielestäni kadota.
Koko suven oli äitini kivuloinen. Hän kalvastui päivä päivältä. Rukki hyrisi vähemmän ja hän luki enemmän Uutta Testamentia. Viimein ei hän enää jaksanut nousta vuoteelta, eikä hän myös taitanut syödä leipää, jollei sitä vedessä liotettu. Minä holhosin häntä niin hyvin kuin taisin, joka holhoominen kuitenkin olisi ollut aivan puutollinen, jos en olisi saanut apua enoni vaimolta. Se eripuraisuus, joka oli ollut hänen ja äitini välillä, oli jo vallan kadonnut. Hän toi joka päivä meille vähä maitoa; jota ainoastaan äitini nyt enää taisi nauttia.
Tauti oli varmaanki kova, sillä minä nä'in surulla hänen kärsivän sanomattomasti. Kuin vaivat huokenivat, puhui hän aina ystävällisesti ja varoitti minua Jumalaa pelkääväiseksi ja ahkeraksi sekä tottelevaiseksi enolleni, joka oli luvannut ottaa minusta vaarin, jos äitini kuolisi, joka oli aivan luultava asia, sillä hänen voimansa olivat rauvenneet, köyhyyden ja vaivain kanssa taistellessa. Yhtenä ehtoona, kuin olin kontannut hänen viereensä vuoteelle, otti hän vähäisen bernsteinisen ristin, jonka hän mustassa pumpuli rihmassa kantoi kaulassansa, ja pani sen minun kaulaani. Sitten veti hän minun sydämmensä tykö vapisevilla käsillänsä, ja minä tunsin muutamia suuria kyyneleitä tippuvan kasvoilleni. Tavallisuuden mukaan lu'in minä ehtoorukouksen ja nukuin. Kuin seuraavana aamuna heräsin, koetin minä turhaan herättää häntä; hän oli kuollut.
Minä riensin paikalla enoni tykö, ilmoittamaan tapausta. Kahdeksan päivää sen jälkeen saatoin minä hänen hautaan, saman kummun alle, jonka päällä hän viimein oli istunut, kuin kävimme kirkossa. Olkoon hänelle keveät mullat ja siunaus hänen muistollensa!