III.
Raskasta on jäädä äidittömäksi kuuden vuoden vanhana, vaan vielä katkerampaa, kuin ei ole isää, johonka taitaisi turvata, niinkuin minun kanssani oli laita. Minä surin äitiäni katkerasti, vaikken lapsuudessani saattanut täydellisesti käsittää onnettomuuteni täyttä avaruutta. Tässä tilassa surin minä enemmin sitä, ett'ei kellot soineet kuin äitiäni kannettiin hautaan. Minä kysyin enoltani mikä siihen oli syynä ja sain seuraavan vastuun:
"Ei äitis käynyt viimeis vuonna Herran ehtoollisella — se oli kivuloinen, ihmis raukka — ja sentähden pappi esti soittamisen; niin hän kuitenkin sanoi; ehkä minä luulen oikean syyn olleen aivan toisen; ei äitisi tehnyt 'päivätöitänsä pappilaan,' eikä myös maksanut pääsiäis rahaa viimeis vuonna; vielä vähemmän häneltä jäi lehmää, joka papille tulee hautaamisesta. Siitä syystä pappi esti kellojen soiton. Niin hän tavallisesti senkaltaisissa tekee."
En kyllä käsittänyt niiden sanain oikeaa sisälle-pitoa, mutta ainakin vaikuttivat ne pahaa nuoreen sydämmeeni.
"Älä sen päälle enää ajattele," sanoi eno. "Kellot ei tehe mitään autuuteen."
Se oli minunkin tarkoitukseni; mutta tapaus harmitti minua kuitenkin, sillä minun mielestäni se oli vääryys äitini muistolle.
"Pojan on asia panna pitäjälle kerjään. Ei meillä ole varoja häntä enempää ruokkia; se syö kuin susi." Niin sanoi enoni vaimo, muutaman päivän siellä oltuani, ja viimein päätettiinki että minun piti lähtemän sillä tiellä onneani koettamaan. Tämä oli kuitenkin minulle aivan vasten-mielistä; minä valitin hätääni enolle.
"Ei hätä hävetä käske, kiiret kauan kiinnitellä," vastasi eno. "Eihän se raskasta ole, etkös sitä käsitä. Minä olen itse aikanani kerjännyt, joka käy helvetin hyvin, kuin vaan vähä tottuu. Minulla on itselläni muutamia poru-kitoja ruokittavana, ja palkka on s——n pieni, muutoin sinä kyllä saisit jäädä kotia; nyt se on aivan mahdotointa. Minä olen jo puhutellut Koskelan likkaa, joka ensi aluksi ottaa sinun myötänsä, sitten se kyllä käy itsestänsä. Älä siinä nyt itke ja ulvo, poika — rohkia ruoan hakeepi, ujo nälkää näkeepi… Ei se sinulle ole raskaampaa kuin tuhanelle muullekaan, jotka elävät samalla keinolla."
Seuraavana aamuna sain minä vähäisen pussin kainalooni, ja eno saattoi minun ensimmäiseen tölliin, josta minä sain ryysyissä olevan vähäisen punatukkasen likan matka-kumppanikseni.
"Hyvästi nyt, ja onnea matkalle!" sanoi eno. "Kuin sinä saat pussis täyteen eli suutut mailmalle taidat tulla kotio, jonne aina olet terve tultuasi, vaikka ämmä joskus ärisee."
Niillä sanoilla käänsi hän minulle selkänsä ja meni tiehensä.
En minä edes tahdo koettaa kertoa mieli alaani sillä hetkeä. Päässäni kaikki kävi ympäri ja sydän tytky kuuluvasti. Kaipuulla muistelin minä niitä rauhallisia päiviä, joita olin elänyt maa-mökissämme, ja kauhistuin niitä, joita vastaan nyt vaelsin mailman avaruudessa, ja joita aivan vähä tahi en ollenkaan tuntenut. Katkerat oli ne kyyneleet, jotka minä vuodatin, ja kuuluvasti itkien otin ensimmäiset askeleeni määrätyllä tielläni.
Tyttö, joka oli saanut minun seuraksensa, koetti lohduttaa minua. Se oli jo kauan käynyt kerjäläisen oppia, ja vakuutti minua siitä, ett'ei se ollut niinkään ikävää, kuin minä tyhmyydessäni luulin. "Ei meidän tarvitse nälkää nähdä," sanoi hän ja rallitti yhtä iloista laulua, joka vähäiseksi aikaa karkoitti pois murheeni. Kohta me tulimme jotenkin isoon taloin. Minä aivoin pisättyä ulos, siksi aikaa, kuin hän meni sisään; mutta se ei käynyt päinsä hänen mielestänsä. Hän oli muutamaa vuotta minua vanhempi ja niinmuodoin myös minua väkevämpi, jonka tähden hän tarttu käteeni ja tuuppas minun asuin-huoneeseen.
"Mikä perhana se on, jonka sinä nyt olet saanut seuraasi?" sanoi isäntä, joka istui pöydän ääressä ja söi. "Mökki-Liisan Thore," vastasi matkakumppanini. "Vai niin," jatkoi isäntä, "se on niinmuodoin rikkaan Jössen poika. Piru vieköön senkaltaiset persot, jotka ei häpee kakaroita laittaa ja lähettää ne pitäjälle. Jos hän olisi köyhä, niin en sanoisi mitään, mutta hän on rikkain talonpoika koko pitäjässä ja ylpiä kuin paha henki. Hänen pitäisi itse pitämän huolen sikiöstänsä, jos hän edes vähänkin tietää huutia. Kuinka vanha sinä olet, poika?"
"Kuuden vuoden vanha," vastasi tyttö; sillä minä olin niin ujo ja pelko, ett'en sanaakaan saanut suustani.
"Hän on vähäinen kaunis poika, ja surkuteltava se on, poika parka, kuin on äitinsä kadottanut," sanoi emäntä lempeällä äänellä.
"Oh ja! poika on jotenkin nätti; mutta hyvä se oli että äiti kuoli, muutoin olisimme senkin kohta saanneet pitäjälle."
Niin sanottuansa otti isäntä hattunsa ja meni ulos, sivutteni mennessänsä kuitenkin vihasesti katsoen päälleni. Varmaan emäntä huomas minun olevani suruissani, sillä hän silitteli ystävällisesti poskeani ja antoi minulle ison voikaakun.
Voi, miten se ruoka maistui ja se hyväileminen teki hyvää sielulleni. Minä menin nyt rohkeammasti tietäni ja totuin pian elatuskeinooni, niin että taisin sekä puhua että vastata; ihmiset sanoivat minua jotenkin kieleväksi. Kohta minä myös tunnettiin seurakunnassa ja kutsuttiin Liisan Thoreksi, jonka nimen siitä asti olen saanut pitää kaikkina elin päivinäni.
Kerjäläisen elämällä on niinkuin kaikella muullakin sekä hupaiset että katkerat hetkensä. Ne viimeiset olivat kuitenkin minun mielestäni voiton puolella. Joka asumuksessa oli melkein seuraava muoto minua vastaan:
Joko sinä taas tulet… Ei sitten ole muuta, kuin kahdeksan päivää, kuin olit täällä… Kerjäläiset syövät meidän kuiviin; ne sikiävät niin pian kuin harmaat kissat… Täällä on jo tänä päivänä ollut yli kahden kymmenen… Yksi leipä toisen perästä menee kuin lumi kuumilla kivillä… Tällä kertaa saat vielä palaisen; vaan sitten et enää j.n.e.
Ehkä vastaanottaminen ei suinkaan ollut ystävällinen, niinkuin edellisestä näkyy, sain minä melkein aina jotakin. Minä en suinkaan ollut luotu kerjäläiseksi, sillä se iänkaikkinen murina kerjäläisten ylitse, jota sekä varhain että myöhään sain kuulla, teki aina minun sydämmelleni pahaa. Minä rukoilin Jumalaa sydämmellisesti, että kohta tulisin niin suureksi ja voimalliseksi, että työlläni taitaisin ansaita elatukseni. Ruoan puolesta en kuitenkaan kärsinyt mitään hätää, mutta sitä enemmän monessa muussa asiassa.
Kerjäläisen isompia tuskia on yösian saaminen. Minä en vielä ollut kaukaa vaeltanut, ennenkuin huomasin sen olevan yhdistetyn monen vastuksen kanssa. Isoissa ja julkisissa taloissa ei koskaan tarvinnut aatellakaan yösian saantia. Ei ne tahtoneet laittaa permantoansa siivottomaksi oljilla eli muulla törtteellä ryysysien kerjäläisten tähden. Vähäsemmissä ei ollut paljoa parempi. Siellä oli niin ahdas; ne olivat itse niin monta; se oli niin sopimatointa tänä ehtoona; ne tekivät kaljaa, leipovat tahi pesivät, ja Jumala tiesi mitä kaikkia siellä oli tiellä. Naapurissa oli joka tilassa parempi tila, ja sentähden neuvottiin sinne menemään, jossa sai kuulla saman lorun kerrottavan ja vielä useampia esteitä. Useasti sain minä vaeltaa sillä tavalla talosta taloon vielä yötäkin, ennenkuin katon alle pääsin. Sekä sieluni että ruumiini kärsi sanomattomasti; sillä minä itkin ja kärsin vilua, niin että koko ruumiini vapisi niinkuin värisevä haavan lehti. Kuin vihdoin viimein sain sian jonkun lämpösen huoneen laattialla, kiitin minä sydämmessäni Jumalaa ja unhotin paikalla kaikki vastukset, joitten kanssa olin taistellut. Minä otin nyt sen vähäisen bernsteini ristin, jonka olin saanut äidiltäni, ja suutelin sitä, sillä sitä kannoin minä aina povessani rihmalla sidottuna kaulaani. Kuin minä katselin sitä rakasta kappaletta, muistui maamökkimme ja äidin helma mieleeni, jotka aina olivat lämpöset ja hyvät. Sen jälkeen luin minä ehtoo rukoukseni ja koetin maata, joka ei tahtonut menestyä niin helposti, sillä viimeisiin aikohin olin minä tullut tuntemaan yhden lain valkosia kirppuja, jotka ei tahtoneet jättää minua rauhaan. Luonto piti kuitenkin puolensa, ja minä nukuin pian ja näin kauniita unia. Senkaltaisissa tapauksissa oli äitini useen vieraanani, joka ystävällisesti lohdutti ja kehoitti minua.
Tämän kaltainen on kuvan synkeä puoli; nyt joitakuita sanoja kirkkaastakin.
Kevät ja suvi on kerjäläiselle kultainen aika. Ei nälkää koskaan tarvitse nähdä, niinkuin minä jo ennen olen sanonut; mutta nyt ei myös tarvitse pitää yö-siasta murhetta, sillä joka pensaassa on yöksi suoja. Tosiansa se on ikävää joka asumuksessa saada nuhteita köyhyydestänsä, jota ei itse ole perustanut, eikä taida auttaa, mutta siihen tottuu kohta, kuin siihen sivuun aina annetaan tarpeeksi ruokaa. Minä olin vapaa kuin lintu metsässä ja nautin kaikesta sydämmestäni vapauttani. Minä elin ja nautin mitä nauttia sopi, enkä liikaa murhetta huomenpäivästä pitänyt. Ehtoon tullessa konttasin minä tytyväisenä johonkuhun latoon. Se ainoa, joka minulle teki levottomuutta, oli ne valkoset kirput ja tieto että suven perästä tulee syksy. Edelliset minä tapoin auringon paistaessa, ilman laupeutta, ja jälkimmäisen koetin minä karkoittaa mielestäni niin paljo kuin mahdollista.
Kerjäläis-retkeni alussa menin minä aina kotio sotamiehen tölliin tuloneni, jotka halullisesti vastaan otettiin, niinkuin hyvä ruoka porsaalle; mutta nyt ei se enään tullut kysymykseenkään, sillä minä en kerjännyt joutusampaa kuin tarve vaati. Minä tulin kohta tutuksi kahden pojan kanssa, jotka pitivät samaa elatus-keinoa kuin minäkin. Meillä oli jotenkin hauska toistemme seurassa ja elimme itse mielestämme aivan lystiä päiviä. Totuuden mukaan saan kuitenkin tunnustaa, että minä näiltä ystäviltäni opin paljon ilkeyttä, ja varmaan olisin minä oppinut vieläkin enemmän, jollei äitini suojeleva henki olisi valvonut ylitseni. Todistukseksi Jumalan ihmeellisestä lähetyksestä tahdon minä tässä kertoa kaksi tapausta, jotka elinaikani pysyvät mielessäni.
Yhtenä päivänä esitteli toinen poika että salaisesti menisimme yhteen isoon puutarhaan omenia varastamaan. Arvelematta suostuin minä tähän neuvoon. Sinne päästäksemme tarvitsi meidän kiivetä korkean kivi-aidan ylitse. Mutta kuin minä hyppäsin maahan, singahti bernsteini risti maalle avoimesta povestani ja löi minua otsaan. Minä pidin sen varoituksena äidiltäni ja luovuin yrityksestäni. Toisen kerran aivoin minä pistää valkeen maahan hakattuun, suvi-kuivaan kaskeen, nähdäkseni kuinka korkealle liekki nousisi. Minä otin tuli-raudan lyödäkseni valkeeta, mutta estettiin bernsteini ristiltä, joka tuli väliin. Paikalla lakkasin minä tyhmästä aikomuksestani, jolla olisi ollut hirmuinen vaikutus; sillä useampia asumuksia oli likeellä. Perästäpäin sain minä tietää että se oli isäni metsää ja kiitin sydämmellisesti Jumalaa, joka oli varjellut minua murha-polttajaksi tulemasta.
Mitä isääni tulee, jota yhteisesti kutsuttiin, "rikkaaksi Jösseksi," niin olin minä hänen monta kertaa nähnyt, vaan en koskaan käynyt hänen huoneessansa, sillä minä vihasin häntä käytöksensä tähden äitiäni kohtaan. Kerran päätin minä kuitenkin käydä häntä katsomassa, nähdäkseni kuinka huonosti eli hyvin minä otettaisiin vastaan.
Isäni oli isonkokoinen, sorea mies, jolla oli kiree kasvojen muoto. Hänen käytöksessään oli jotakin ylpeää ja röyhkeää, jota piti pelkäämän ja uskoman, vaan ei suinkaan rakastaman. Kuin minä tulin ovesta sisään hänen maalattuun asunhuoneesensa, käveli hän edes takaisin laattialla, polttaen tupakkaa hopeahelaisella syöskumi piipulla.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän, kääntyen minuun päin kireellä katsannolla.
"Mökki-Liisan Thore," vastasin minä vapisevalla äänellä.
Isäni kalvastui nähtävästi, saadessaan kuulla tämän odottamattoman vastuun. Ei hän sanonut mitään muuta, vaan kävi vielä muutaman kerran edes takaisin raskailla askeleilla, jonka perästä hän otti hattunsa ja meni tiehensä päälleni katsomatta. Hänen vaimonsa siihen siaan, joka oli nuori ja kaunis, katseli minua aivan tarkasti. Hän antoi minulle ei ainoastaan paljo ja hyvää ruokaa, vaan myös paidan ja palttina housut, jotka minun paikalla piti pukea päälleni, niitten kehnojen rääpäleitten siaan, kuin minulla entiseltä oli. Minä kiitin sitä hyvää ihmistä ja menin tieheni, en vallan tytymättömänä, vaan en myös hetkeen tytyväisenä, sillä minä olin odottanut toisellaista kohtelemista isältäni. Muutama ystävällinen sana hänen huuliltansa olisi tehnyt minun sielulleni niin hyvää. Nyt hänen käytöksensä nosti aivan toisen mielen povessani. En minä tiedä jos minä vihasin, mutta aivan vissisti minä hänen ylenkatsoin. Minun ylenkatseeni nousi vielä korkeammalle, kuin minä vähän matkaa talosta tulin isääni vastaan, joka pidättyi eteeni ja sanoi seuraavalla tavalla;
"Minä näen että sinä olet saanut hyvän ravinnon talossa, sekä sisältä että päältä; mutta jos tahdot totella minun neuvoani, niin et koskaan enään pistä nenääsi sinne; sillä minä hakkaan sinun niin että olet sekä sininen että punanen… Tässä kuitenkin saat vähä rahaa, ettäs pysyt poissa."
Hän antoi minulle kaksi pankoossa, jonka minä kiukussani heitin maahan ja juoksin tieheni, päätöksellä ett'en koskaan enään menisi senkaltaisen isän tykö, joka taisi olla niin armotoin.