V.
Ensimäinen Herran Ehtoollisen käyminen on tärkeä tapaus joka ihmiselle, mutta semmenkin sille isä- ja äidittömälle nuorukaiselle, joka sentakia itse päältään tulee mailmaan, ilman muita johtotähtiä, joita seuraisi matkallansa, kuin ne, jotka kukatiesi kantaa omassa povessansa. Minä tahdon sentähden seisahtaa vähäksi aikaa, ja tutkia sydämmeni laadun, ennenkuin jatkan elämäni vaiheitten kertomusta.
Aina siitä asti, kuin minä rupesin käsittään tilani mailmassa, olin minä halunut ja ikävöinnyt sitä aikaa elämässäni, joka nyt oli käsillä. Joka tilassa, kuin minä mielestäni kärsin jotakin vääryyttä, ajattelin minä aina näin:
"Kuin minä vaan olen päässyt ripille niin kaikki tämä viheliäisyys on ohitse. Silloin minä olen mies itse puolestani ja vapaa ihminen, silloin taidan mennä palvelukseen missä ikinä tahdon. Uutteruudella ja ahkeruudella minä kyllä tulen esin ja näytän seurakunnalle kuinka väärin se on minua kohdellut alaikäisenä ollessani."
Se vähä viha ihmisiin joka tämän aatoksen loppu puolella hohtaa, oli läsnä-olevaisena hetkenä perin pohjin kadonnut sydämmestäni, jossa ei se koskaan ollut syvästi juurtunut. Mennyt elämäni makasi takanani niinkuin synkeä varjo, vaan se tuleva edessäni toivon kirkkailla säteillä valaistuna. Minä tunsin itseni sovitetuksi Jumalan ja koko mailman kanssa. Raittiilla silmillä katselin minä tulevaan aikaan ja päätin päässäni tehdä työtä ahkeraa ja rukoilla hartaasti. Minä päätin myös aina olla säästäväinen kerran tullakseni tilaisuuteen että hankkia itselleni oman töllin, jossa taitaisin elää vapaata elämää. Että tämä olisi yhdistetty monen vastuksen kanssa ei silloin tullut mieleeni, sillä minun rintani oli rohkeutta ja luottamusta täynnä.
Tässä mieli-alassa menin minä ensimäiseen palvelukseeni, jonka hyväntahtoinen opettajani oli toimittanut minulle. Ei minulla ollut muuta omaisuutta kuin vaatteet, jotka oli päälläni ja kaksi paitaa, jotka minä kannoin liinaan käärittynä kainalossani. Tämä oli kauniina kevät päivänä. Koko luonto paisui ilosta ja elämän halusta niinkuin minun nuori toivossa elävä sydämmeni. Kohta minä tulin määrättyyn paikkaan ja yksi parempi tölli, jossa minä ystäväisyydellä otettiin vastaan huoneen asukkailta, nimittäin yksi kalvea sorea vaimo ja pieni punasen verevä, vaalea tukkainen likka, joka oli ihmeellisesti yhden kirkossa olevan maalatun enkelin näköinen.
Nämät ihmiset eivät olleet minulle tuntemattomia. Kerjuulla kulkeissani olin minä monasti käynyt tässä asumuksessa, jossa minua aina kohdeltiin hyvyydellä ja ystävyydellä. Se kalvea vaimo, jota yhteisesti kutsuttiin "elävän leskeksi Rauhalassa", oli jotenkin äitini näköinen, joka vielä enemmän korotti hänen arvoansa minun silmissäni. Niitten elämän vaiheet olivat myös pää-asiassa erinomaisen yhtäläiset. Katso tässä on lyhykäisyydessä hänen elämä-kertansa:
Tammikylän Hanna oli kahdenkymmenen vanhana kaunis ja iloinen tyttö ja myös jotenkin rahallinen, sillä hänen isällänsä, lautamiehellä, ei ollut muuta kuin hän ja yksi poika, joille tasaisi omaisuutensa. Näistä molemmista syistä oli hän kallis kappale, jota jokainen paikkakunnan naima-haluinen nuorimies tahtoi viedä kotiinsa. Kosijoita tuli joka ilmalta, vaan upeammatkin sulhaset saivat rukkaset, sillä hän rakasti jo salaisuudessa yhtä isänsä palkkarenkiä, sitä iloista ja soreaa Erkkiä, joka kaikin puolin oli rakkautensa ansainnut. Tämä rakkaus meni vähitellen niin kauas ett'ei sitä enää voitu pitää salaisena; se tuli koko paikkakunnalla jutuksi, joka pian joutui lautamiehen korville. Hanna tunnusti totuuden mukaan millä kannalla asia oli, pyysi liikuttavalla rukouksella isältänsä Erkkiä avioksensa. Mahdotoin rukous! — Ennen lautamies olisi räjähyttänyt talonsa ja kaikki mitä siinä oli ilmaan ennenkuin semmoinen häpeä tapahtuisi. Erkin, joka monta vuotta uskollisesti ja rehellisesti oli palvelut isäntäänsä, täytyi paikalla vastustamatta jättää palveluksensa. Ennenkuin tämä tapahtui, tapasivat ne rakastavaiset vielä kerran toinen toisensa, ja päättivät että Erkin piti lähtemän Kaliforniaan ansaitsemaan niin paljo kultaa kuin tarvittiin että tulisi rakastettunsa arvoiseksi. Hän lähti myös ensimäisessä sopivassa tilassa, vaan ei hän ole koskaan senjälkeen antanut itsestänsä tietoa. Hanna sai pian pikkaisen likan sydämestä rakastettunsa muistoksi. Siitä ajasta ei lautamies voinut kärsiä lastansa. Hän antoi koko talon pojallensa, vaan ainoastaan vähäisen töllin tyttärelle, ett'ei se jäisi vallan taivas alle. Kuin tämä hyvin oli toimitettu, pani hän viisaan päänsä levolle ja kuoli siinä järkähtämättömässä uskossa, että hän oli tehnyt niinkuin rehellinen ja nuhteetoin mies. Hanna muutti paikalla tyttärensä kanssa tölliin, jonka hän kutsui Rauhalaksi. Täällä hän jo oli asunut kymmenen vuotta ja odottanut rakastettuansa. Siitä syystä häntä pilkalla kutsuttiin "elävän leskeksi".
"Terve tultua meille, hyvä Thore." sanoi hän minun tuskin ovesta sisään päästyäni. "Ilolla olen minä kuullut Strandeilta sinun olevan uutteran ja liukkaan nuorukaisen ja sentähden olen päättänyt ottaa sinun suveksi rengiksi. Minä olen pakoitettu pitämään apua maani hointamisessa, sillä terveyteni on viimeisillä ajoilla ollut horjuva; muutoin minä olen itse toimitellut työni, jotka eivät olekkaan aivan laajat. Suurta renkiä en minä mielelläni ota mökkiini ja ilman sitä ei minulla olisi tarpeeksi työtäkään semmoiselle. Sinä olet minun mielestäni vallan sopiva, sekä iän että voimien puolesta. Ole sentähden terve tultuasi… Minä toivon meidän hyvin sopivamme, kuin tulemme tutummaksi."
Hänen toivonsa ei tullutkaan petetyksi. — Niin kutsuttu elävän leski oli hyväntahtoinen varma akka, joka tiesi pitää siivon ja järjestyksen sekä ulkona että sisällä. Hän oli saanut töllin perinnöksi ja ei niinmuodoin maksanut siitä mitään veroa, josta syystä hän voi jotenkin hyvin talouden-hoinnon puolesta. Tämä oli vähäinen hyvä paikka, joka elätti kaksi lehmää ja neljä lammasta, vaikk'ei täällä ollut muuta kuin kahden tynnyrin ala viljeltyä maata. Näitä viljeli hän sillä lailla että se olisi ollut kunniaksi kelle maanviljelijälle hyvänsä. Itse hän kylvi peltonsa ja leikkasi laihonsa. Hän piti sitä kunnianansa että olla oman onnensa seppä. Esimerkillä näytti hän kuinka minun pitäisi tehdä monessa työssä, joka tähän saakka oli minulle tuntematoin. Hän tahtoi että työn piti käymän joutusasti eikä millään lailla kärsinyt ährimistä. Minun täytyi väliin tehdä oikeen vankasti työtä, mutta minä tehin sitä ilolla enkä vastahakoisuudella, sillä minua kohdeltiin aina lempeällä tavalla sekä sanoilla että töillä.
Tölli ansaitsikin aivan hyvin nimensä Rauhalan. Tämä oli kahden vuoren välillä väheisessä hedelmällisessä laksossa, kiiltävän järven rannalla, säilytetty kaikilta myrskyiltä ja rauhassa niinkuin helmi näkinkengän povessa. Huoneet olivat punaiseksi maalatut vaan lasin pielet valkoiseksi. Järven puolella oli vähäinen puutarha, jossa kaikellaisia kaaliksia ja kukkia kasvoi niinkuin myöskin muutamia hedelmä-puita. Kaikki oli sievästi laiteltu aina vähempiin osiin asti. Sama järjestys hallitsi myös huoneissa, jossa joka kappale todisti järjestystä rakastavan hengen pitävän huoneen hallitusta. Sama henki tiesi maullisesti sovitella vähimmänkin kappaleen, hyödyksi ja huviksi sille jota se liikutti. Elämän laatu oli yhtä säänöllinen. Puhtaus höystäsi ruoan ja ystävällisyys teki pienimmänkin atrian iloiseksi pidoiksi. Vuorottain luin minä ja vähä Elina joka päivä aamu- ja ehtoorukouksen, jonka leski päätti virren laulamisella, jonka jälkeen me ilo-mielin menimme työhön tai levolle. Vuorottain menimme me myös pyhä-päivinä kirkkoon, koska se oli tarpeellista että toinen meistä jäi kotio eläimistä ja kodosta vaaria pitämään. Joka sunnuntai iltana kokountui meidän tupaamme joitakuita tuttuja ja joivat kupin kahvia. Senjälkeen luki yksi niistä päivän saarnan Lutheruksen postillasta, jonka perään he ison aikaa juttelivat hengellisiä asioita. Nämät jumallisuuden harjoitukset olivat aina sydäntä ylentäväiset ja opettavaiset, minä kumminkin opin niistä paremmin ymmärtämään Jumalan sanan, kuin minä ennen olin oppinut kaikista niistä saarnoista, jotka olin kuullut kirkossa. Näissä oppi-jutteluksissa oli yksi henki, jota en vielä ollut havainnut kellään saarnaajalla. Kokous päätettiin tavallisesti ilta-rukouksella ja jonkun virren laulamisella, jonka jälkeen seura erisi ja kukin meni rauhallisesti ja levollisesti kotiinsa.
Älä usko rakas lukiani että nämät ihmiset puolustivat jotakin väärää oppia, joka olisi ollut meidän puhdasta ja selvää oppiamme vastaan, jota Lutherus ja hänen kaltaisensa hengen miehet kaikkina aikoina ovat saarnanneet. Ei he koskaan saarnanneet kapinaa sitä seisovaa vastaan valtakunnassa ja kirkossa; ei he milloinkaan moittineet pappiemme eikä muitten ihmisten toimituksia, joll'ei heillä ollut selvää syytä; nämät olivat sanalla sanoen ainoastaan muutamia jumalisia sieluja, jotka löysivät virvoitusta toinen toisensa seurassa ja jotka kaikin puolin kuuluvat niitten lukuun, jotka ei vaivaa ketään. Heidän mieli-lauseensa kuului näin!
"Iloo ei ole Jumalata,
Jumalata ei ole rauhaa!"
Uskoen tätä pää-ajatustansa kunnioittivat he Jumalaa iloisella mielellä, ei ainoastaan Pyhänsä Raamatussa, vaan myös kaikessa siinä hyvässä, ihanassa ja ihmeellisessä, jota saamme lukea luonnon isossa kirjassa.
Oloni tänkaltaisten ihmisten seurassa teki terveellisen vaikutuksen tunnolleni. Ne hyvät aikomukseni, kuin jo olin päättänyt, tulivat tämän kautta vielä enemmän vahvistetuiksi. Minä tulin tuntemaan uuden puolen elämässä, riemuitsin sentähden sydämmessäni. Leski oli minulle hellä äiti ja vähäinen Elina rakas sisar. Suurin ystävällisyys oli meidän välillämme. Vähällä Elinalla ja minulla oli ihmeellinen lysti ulkona siinä raittiissa virvoittavassa luonnossa, jossa me kirmasimme viheriäisessä ruohossa, niinkuin kaksi viatointa linnun poikasta. Äiti katseli ilo-mielin huviamme, joita hän aina kehoitti, ehk'ei hän milloinkaan itse ollut oikeen iloinen. Hänen kalveat kasvonsa todistivat selvästi hänen kärsivän jotakuta salaista surua, joka vähitellen kalvoi elämänsä lankaa. Luultavasti pyöri tämä suru sen kadonneen sulhasen ympärillä, josta hän aina puhui lempeällä tunnolla. Minä ja vähä Elina olimme sen siaan sitä iloisempia. Ilon päivät olivat kuitenkin lyhykäiset, sillä kohta tuli yksi tapaus joka ilkeästi liikutti meitä kaikkia ja joka myös joksikuksi aikaa rikkoi rauhan levollisessa asumuksessamme.
Sunnuntai iltana kesku suvessa, kuin vähäinen seura tavallisuuden mukaan taas oli kokountunut tupaamme ja kuulteli päivän saarnaa, jota leski itse kuuluvalla äänellä luki Lutheruksen postillasta, avattiin ovi äkkiä ja muutamia tuimia miehiä astui sisään, kukin pitäen kädessänsä suurta rusakeppiä. Joukon esimäinen mies oli paikkakunnan nimis-mies, jonka kädessä oli paljastettu miekka, jolla hän kiroten löi pöytään, niin että kahvikupit hyppäsivät laattialle ja kierielivät pieninä palasina ympäri permantoa. Sen jälkeen antoi hän kuulla kauhean äänensä ja sanoi:
"Mitä helvetin hullutuksia te täällä sovittelette, Kirottu körttiläisseura… Ettekö te tiedä että laki kieltää kaikki uskonopilliset kokoukset muualla paitsi kirkossa, jossa saatte lukea, laulaa ja riekistellä meidän Herramme edessä niin paljon kuin tahdotte, eri-puraisuutta ja sekaseuraa seurakunnassa nostamatta. Teidän kaikkien pitää tuleman käräjille ja saaman sakkoa, sillä minä en kärsi mitään körttiläisyyttä voutikunnassani. Laittakaa nyt paikalla luunne tielle kukin kotiinsa päin, muutoin minä höystään teidän viheliäisen lihanne, niin että tulette tuntemaan Pyhän Hengen vaikutukset monta päivää, niin totta kuin minä olen Kuninkaallisen Majestätin uskottu palvelija ja minun nimeni on Arvid Kinnari."
Tämän kaltaisilla sanoilla pitkitti hän puhettansa kiroten ja haukkuen ison aikaa, kumppaniensa suureksi huviksi, jolla ne, paikkakunnan paraat talonpojat, kuulusasti antoivat mieli-suosionsa tietä. Yksi vanha harmaapää ukko koki alusta puolustaa itseänsä, mutta saatettiin paikalla vaikenemaan tukusalla kepin pamauksella. Ei tässä ollut muuta ehtoa kuin jättää tantereen, jonka ne nuhdellut jättivätkin niin pian kuin mahdollista. Nimis-mies seuranensa meni myös tiehensä, sitä ennen vielä kerran koko joukon haukkusanoja ulos-ajettuansa kotolukemista vastaan yleisesti ja leskeä vastaan erittäin, joka arvasi jättää tilaa senkaltaiselle "roisto-väelle".
En minä voi kertoa kuinka hirvittävä tämä tapaus oli minun mielestäni. Se näytti minulle mahdottomalta että senkaltaiset kokoukset, joihin ainoastaan muutamia jumalisia ja rauhallisia ihmisiä kokountui, olivat laissa kielletyt, semmenkin kuin minä kokemuksesta tiesin että vapaasti saatiin kokountua aikaa kuluttamaan korttien pelaamisella, juomisella ja kiroomisella, ilman että nimis-mies eli joku toinen sekoitti itseänsä asiaan. Minä hämmäistyin vielä enemmän, kuin minä sain tietää meillä tosiansakin olevan senkaltaisen la'in, ja ajattelin itsekseni! ei iki mailmassa oikeus ole tämän peru.
Joissakuissa piirissä on viimeisiin aikoin iloittu sen ylitse että tämä laki myöhemmin annetun asetuksen kautta on tullut kumotuksi, niin ett'ei sellaiset tapaukset enää taida tulla kysymykseenkään, mutta tässä luulossa ovat varmaan erehtyneet. Se, joka vähäkin tuntee kuntalaisten mieli-alan maalla yhteisesti ja sen sivistyksen kannan, jolla useammat meidän kirkon neuvo-kuntamme jäsenet ovat, saattaa ilman vaikeutta käsittää, että uskon harjoittamisella, jonka senkaltaiset ihmiset tutkivat, ei ole paljo hyvää toivottavaa. Laki seisoo niinmuodoin vielä raakuudessansa ja johdattaa luultavasti samallaisiin surullisiin päätöksiin pääasiassa; sillä ero ruokottoman nimis-miehen ja ruokottoman kirkon neuvo-kunnan jäsenen välillä ei ole niin mahdottoman suuri, että meidän siitä syystä sopisi toivoa parempaa tuleviksi ajoiksi, vaan pikemmin saamme pelätä huonompaa, jos tyystään asian tutkimme. Pankoot asian-omaiset tämän sydämmellensä, jos he täydestä todesta tahtovat estää ne jumalattomat vainoamiset, jotka joka päivä tapahtuvat maamme piirien sisällä, niitä niin kutsuttuja lukijoita vastaan, haitaksi kristillisyydelle ja itsellemme häpeäksi koko mailman sivistyneitten kansain edessä.
Niin pian kuin vieraat olivat menneet pois vaipui leski polvillensa ja rukoili hartaasti, josta minä, paitsi muuta, kuulin nämät sanat; "Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä he tekevät!"
Tämä tapaus rikkoi kuitenkin koto-rauhan levollisessa asumuksessamme. Leski ja hänen ystävänsä vietiin käräjiin ja saivat sakkoa luvattomasta kokountumisestansa, joka saattoi heille sekä maksoa että murhetta. Meidän asumustamme vartioittiin niinkuin se olisi ollut ryövärien luola. Nuuskittelijoita piiritti melkeen aina asumustamme. He pitivät silmällä kaikki mitä me teimme, josta sitten tekivät tilin nimis-miehelle, ensin kuitenkin siipiä sivuun pistettyänsä. Nimis-mies taas sai ylimmäiset kiitokset rovastilta ja pitäjän lauta-kunnalta sotansa tähden "körttiläis roistoja" vastaan. Häntä mainittiin ylistyksellä läänin maaherralle, joka toimitti hänelle "kunnia-rahan kehuttavista töistä." Mutta vainoomista katsomatta, jota saivat kärsiä, pitivät meidän kotolukijamme edeskinpäin rukouksia. Mutta ett'eivät he tästälähin tulisi häirityksi, pitivät he kokouksensa avarassa luolassa, joka oli kaukana synkeässä kuusistossa. Kaksi henkeä oli aina vahtina valmiita varoittamaan jos liiallisia ihmisiä oli sinnepäin kuluussa, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Niinmuodoin saivat he täällä hiljaisuudessa ja rauhassa pitää rukouksensa, näkemättä mailmalta, vaan ei siltä joka sanoo: "Missä kaksi eli kolme on ko'ossa minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellänsä."
Kuinka mielelläni enkö minä olisi tahtonut viettää kaiken elämäni näitten ihmisten seassa; mutta se ei käynyt päinsä, kosk'ei leski tarvinnut mitään apua talvella. "Kernaasti," sanoi hän kerran, "saisit sinä jäädä tänne siksikin aikaa, mutt'ei se olisi sinulle hyödyllistä tuleviksi ajoiksi; sillä sinä tarvitset enemmän tietoa mailmasta, ja myöskin enemmän työtä, kuin minulla on antaa. Sinun pitää sentähden laittaa itsellesi toisen palveluksen syksyyn. Minä olen koettanut saada sinua jonkun tuttavani tykö, mutta ne ovat enemmästä päästä köyhiä ihmisiä, joilla ei ole varoja renkiä pitää. Minä en siis tiedä ketään erittäin jonka tykö minä sinua toimittaisin, ehkä kyllä mielelläni olisin tahtonut, sillä harvat ovat ne paikat, joissa tähän aikaan on hyvä palvella. Minä toivon kuitenkin että se joka hakee hän löytää, ja annan sinulle siitä syystä muutaman päivän vapauden… Onnea matkalle!"
Minun täytyi taivuttaa mieleni tilaisuuden mukaan. Muutaman päivän perästä jätin minä itseni Herran haltuun ja vaelsin kirkonkylään, jossa minä sain paikan kirkkoväärti Pietari Antinpojan tykönä, joka oli paikkakunnan rikkaampia ja esimäisiä talonpoikia. Kulku-puhe varmaan sanoi hänen olevan kireen vaatimuksissaan, mutta hänen palvelustansa pidettiin kuitenkin paraampien joukossa toisten rinnalla. Minun piti saaman kaksikymmentä riksiä ja liina housut vuodessa palkaksi. Tämä tärkeä asia ja ne hyvät lauseet, kuin olin kuullut tulevasta haltia väestäni, tekivät minun nykyisessä tilassa kovin iloiseksi. Surumielin katselin minä kuitenkin sitä aikaa vastaan, jona minun pitäisi eritä hyvistä ystävistäni Rauhalassa, jotka kaikin puolin olivat olleet niin sanomattoman hyviä ja ystävällisiä minua vastaan. Se hetki tuli kuitenkin ennenkuin olisin toivonutkaan.
"Jumala sinua siunatkoon, rakas Thoreni," sanoi leski, kyyneleet silmissä, hyvästi-jätön katkerana hetkenä. "Ei minulla ole muita neuvoja sinulle antaa johdatukseksi tiellesi, kuin ne jotka saat lukea tässä kirjassa, jonka minä hyvästä sydämmestä annan sinulle lahjaksi. Lu'e sitä ahkeraa ja älä koskaan unhota kansa-käymistäsi Jumalan kanssa rukouksessa… Kuin sinä saat jonkun vapaan hetken ja tahdot käydä meitä tervehtämässä, niin olet aina sydämmellisesti terve tultuasi. Voi nyt hyvin. Jumala sinua suojelkoon elämässä vaeltaessasi!"
Ei hän voinut sanoa enempää ja minä puolestani en saanut sanakaan maalle. Niin liikutettuja olimme me molemmat, taikka oikeemmin kaikki kolme; sillä vähä Elina seurasi minua kauas pitkin tietä ja itki katkerasti. Minä annoin hänelle eroitessamme vähän bernsteinisen ristini, rakkain minulle kaikesta omaisuudestani, ja sain häneltä vähäisen hopea sormuksen, jonka hän, kuulematta kieltoani, repäsi toisesta korvastansa. Minä kannoin tämän vähäisen sormuksen mustassa rihmassa kaulassani, hänen ja molempien äitieni muistoksi, sillä minä taisin täydestä todesta pitää leskeä toisena äitinäni. Kirja, jonka minä sain matkakumppanikseni oli "Johan Arndt'in Totinen Kristillisyys." ^