VI.
Vaeltaessani määrättyyn paikkaani en minä voinut olla vertausta tekemättä tilani välillä nyt ja yksi vuosi takaperin. Silloin — nimittäin yksi vuosi takaperin — olin minä ryysyissä ja laiha, ja minun ajatukseni ihmisistä senjälkeen. Nyt minulla oli hyvät vaatteet päälläni ja vielä kaksi täysinäistä nyyttiäkin vaatteita. Minä olin lihonut ja käynyt punaiseksi. Yleisesti minua sanottiin raavaaksi ja väkeväksi nuorukaiseksi ja myös jotenkin kauniiksi. Minä olin havainnut hyviä ja jalomielisiäkin ihmisiä löytyvän, ja se ilahutti minua kovin. Minun elämäni ehdot ja ajatukseni olivat niinmuodoin näkyvästi paranneet. Hurskaalla mielellä ja vahvistetuilla voimilla menin minä pelkäämättä tulevia aikoja vastaan. Toivon helottavalla suurennuslasilla näin minä itseni tulevana aikana Rauhalan voipana isäntänä, jossa minä vähän Elinan kanssa eläisin onnellista elämää ja palkittisin, miten paraiten taitaisin, kaiken sen hyvyyden, jota olin nauttinut tässä maallisessa paratiisissa. Kuinka onnellisia eikö meidän toivomme ole viidentoista vuoden vanhana! Mutta meidän kauniimmat toivomme raukeevat niinkuin lapsen suopa-kuplat; ei kuitenkaan aina.
Hämärässä tulin minä uuteen palveluspaikkaani. Koska minä tiesin kirkkoväärtin talon yhdeksi niistä puhtaista paikoista, joissa ei palkollinen saa mennä suoraan huoneeseen, menin minä aluksi kyökkiin, jossa ei siinä tilassa ollut muuta kuin yksi suuri musta kissa, joka istui takalla ja myrisi, jonka minä pidin pahana merkkinä. Täällä seisoin minä vähän aikaa ja odotin että joku ihminen tulisi sisään, mutta kuin ei kukaan tullut, rohkasin minä luontoani ja menin tupaan. Talon emäntä tuli paikalla vastaani. Minä sanoin hyvää ehtoota, johonka hän vastasi muistutuksella että minun pitäisi pysyä matolla, niin ett'en tahrisi laattiaa. Senjälkeen meni hän kammion ovelle ja ilmoitti jotenkin kirisevällä äänellä että minä olin tullut.
Ison ajan kuluttua tuli kirkkoväärtti ja seurakunnan lukkari, joka luultavasti oli vieraissa, tupaan ja rupesivat minua tyystin katselemaan.
"Saakeli vieköön," sanoi lukkari iloisesti nauraen, "minä luulen että se on itse Liisan Thore, jonka sinä, kunnian veljeni, otat rengiksesi. Miten nuoriso sentään kasvaa joutusasti. Minun mielestäni ei sitten ole vielä muuta kuin joitakuita päiviä, kuin hän oli vähäinen tiitana ja kuljeskeli ympäri kerjäläis pussineen, ja nyt hän jo on koko iso mies. Niinhän se käy: nuoret kasvavat ylös- vaan vanhat alaspäin… Se oli sinun onnesi, Thore raukkani, ettäs sait niin hyvän paikan; sen vertaista et löydä paikkakunnillakaan. Täällä saat oppia yhtä ja toista, vaan ensimäiseksi työtä tekemään, joka aina on hyödyllistä nuorukaisille."
"Niin kyllä," sanoi kirkkoväärtti, "täällä hänen kuitenkin pitää saaman tehdä muuta kuin lukea rukouksia ja veisata virsiä… Täksi ehtooksi saat mennä luhaan Ollea auttamaan pelujen hakkaamisessa. Huomenna saadaan keskustella enemmän."
Näin sanottuansa käänsi hän selkänsä minuun päin ja meni takaisin kammariin, johon hän vaaitteli lukkariakin tulemaan, totilasiansa tyhjentämään. Minä tottelin saatua käskyäni, mutta pysähdyin ensin muutamaksi silmänräpäykseksi halko mäelle ja hakkasin vähä halkoja, sillä vanha tarina kertoo, että jos palveluksen pitää olla onnellinen, niin rengin pitää ensimäiseksi työksensä hakkaaman halkoja ja piian kantaman vettä. Luhaan tultuani toivotti Olle minulle terve tultua rehellisellä kättelemisellä, mutta niin kovasti, niinkuin käteni olisi ollut viila-penkissä.
Olle oli isonkokoinen roteva mies, olossansa vähä etukumara ja jotenkin väärä-säärinen. Hänellä oli pöyheä pellavan värinen tukka, joka ei näyttänyt moniin aikoihin olleen jonkun kampan eli harjan parissa. Hänen harmaista silmistänsä ei saanut tietää mitään. Muutoin ei hänen kasvonsa olleet rumat. Hän oli hyvin levollisen näköinen, jonka voi luulla sekä hyvyydeksi että tyhmyydeksi. Hän näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden paikalla, vaikka minä jälkeen-päin sain kuulla, että hän vaan oli pari vuotta neljännellä kymmentä. Minä tiesin hänen palvelevan jo neljättä vuotta tässä paikassa, ja päätin sentähden tutkistella häneltä yhtä ja toista, jota alkavaisen olisi lysti tietää.
"Kirkkoväärtin taloa sanotaan hyväksi palveluspaikaksi," sanoin minä työtä tehdessämme.
"Minä olen palvellut huonommissa," vastasi Olle päätänsä nostamatta.
"Kaikki ihmiset kehuvat tätä kovasti."
"Saattaa niin olla… Ruoka on jotenkin hyvä ajoittain… Kaksi ryyppyä joka päivä ja vähäinen 'taskumatti' kuin olemme takamaassa… Ei mar sitä näinä aikoina monessa paikassa saa."
"Täällä sanotaan pidettävän kireä komento," sanoin minä vähä aikaa vaiti oltuani.
"Täällä niinkuin muuallakin … työtä me saamme tehdä ja kärsiä orjuutta joka paikassa, mutta kahta ryyppyä päivässä ei anneta joka asumuksessa."
"Kuinka minun pitää kohtelemaan haltia väkeeni," kysyin minä.
"Tyhmä pöllö," sanoi Olle suu avoinna ja päästi pelukampan kädestänsä. "Sinun pitää tietää ja käsittää, ettäs te'et kaikki mitä ne käskevät etkä sano sanaakaan vastaan, jos sinulla on oikein taikka väärin; sillä silloin saat paikalla vasten suutasi… Me palkolliset olemme luodut kurjuutta kärsimään ja työtä tekemään päivästä päivään, käsitätkös sen."
Minä koetin tutkia vielä enemmän kumppaniltani, kuitenkin menestymättä, sillä hän oli kovin harva puheinen. "Saamme nähdä" oli ainoa vastaus, jonka sain kaikkiin kysymyksiini.
Kuin me seuraavana päivänä olimme kyökissä suruksella tuli kirkkoväärtti sinne ja sanoi minulle:
"Kuuletkos Thore! Minä saan sanoa sinulle mikä järjestys meillä on täällä ettäs voit tietää minkä jälkeen itses käytät. Kuka-tiesi ei palkollisen ole monessa paikassa niin hyvä olla kuin meillä; mutta me vaadimme kanssa häneltä takaisin että hän on totteliainen ja kuulias kaikissa. Sinä et saa juosta tanssia etkä muutoinkaan jättää kotoa ilman minun ja vaimoni luvatta. Tämän perästä et myös saa käydä Rauhalan lesken ja hänen kaltaistensa tykönä; sillä minä en kärsi mitään körttiläisyyttä. En minä myös kärsi mitään vastaan sanomista en itseäni enkä vaimoani vastaan, sillä jos et tätä tottele niin ole vakutettu siitä että silloin paukahtaa paikalla. Minun poissa ollessani pitää sinun tottelemaan vaimoani taikka Ollee, joka vapaasti kurmottakoon sinua jos niin tarvitsee. Nyt tiedät mitä sinun rauhaasi kuuluu."
Kirkkoväärti meni sisään, mutta hänen vaimonsa, joka tällä aikaa oli ollut paikalla, jatkoi sen siaan puheen:
"Sen minä vaan sanon sinulle, Thore, että Pietaria parempaa isäntää ei sinun koskaan sopinut saada. Minun mielestäni on hän vaan liian veltto nuorukaisia vastaan. Minun rakas isäni, joka oli valtiopäivän jäsen kolmen kihlakunnan puolesta ja kolme kertaa, ja jolla oli kaksi kunnian merkkiä, jotka kuningas itse oli pannut hänen rintaansa, hän sanoi paitsi muuta: Poikia ja koiria pitää lyömän missä niitä vaan tapaa, sillä ne ovat jo tehneet jotakin pahaa taikka aikovat vasta tehdä. Niin minun isäni sanoi joka oli viisain ja rikkain mies kuin täällä oli seitsemässä emä-pitäjässä."
"Ne mahtaa olla kovin kireitä ihmisiä," sanoin minä Ollelle, kuin tulimme kartanolle.
"Ne niinkuin muutkin; mutta mitä pirua sinä ajattelit kuin et ryyppyä ottanut," sanoi hän niinkuin vähä hämmästyneenä.
"Minä olen luvannut ett'en koskaan ryypätä."
"Oh niin tyhmästi… Et sinä sitten kelpaa työtäkään tekemään."
"Yhtä hyvin," vastasin minä, ja sillä oli väittelys päätetty.
Minun vastaan ottamiseni uudessa kodossani ei ollut erin-omaisen ystävällinen, mutt'ei se minua paljo surettanut, paitsi kiellos ett'en saisi käydä lesken tykönä. Minä lohdutin itseni sillä toivolla, että minä sunnuntaina olisin tilaisuudessa kohdella hänen ja vähän Elinan kirkon tykönä.
Kirkkoväärti oli keski-ikäinen jotenkin kaunis mies. Käytännössänsä oli hän vähän ylpeä eli, niinkuin sitä sanotaan röyhkeä; mutta sen voi selvästi nähdä että se oli enemmän tykötehtyä kuin luonollista, sillä hänellä oli selvät kauniit kasvot. Hänen vaimonsa oli vähää nuorempi ja jotenkin ruma. Hänellä oli suuret vakovat haukan-silmät, kiperä nenä ja sisään vajonneet posket, ja kova piirre suun ympärillä, joka merkitsee ett'ei sen kanssa ole hyvä nokostella. En minä vielä ollut kauaa palvellutkaan, ennenkuin huomasin että valta olikin hänellä, ehkä hänellä oli tarpeeksi järkeä, että antaa miehen näkyä, siinä kuin tarvitsi. Hän puhui alinomaa isästänsä, siitä suuresta valtio-päiväen jäsenestä, ja antoi jotenkin selvästi ymmärtää, että hän oli perustanut talon rikkauden.
Kirkkoväärtin talo ei ollut suuri, mutta sitä pidettiin kaikin puolin oivallisena. Hän piti sitä torpparien avulla, niin että meitä vaan oli kaksi renkiä. Me saimme niinmuodoin kärsiä koiran elämää. Kaikki piti tehtämän määrätyllä ajalla, vaikka mitä esteitä olisi ollut häirittemässä. Meidän päivämme jaettiin pääasiallisesti seuravalla tavalla:
Joka aamu me herätettiin kello kolme. Ensin piti hoitaman luontokappaleita ja sitten riihimän päivän valkenemiseen, koska saimme mennä sisään suurukselle. Suruksen jälkeen mentiin metsään, jossa me joko hakkasimme taikka vedätimme puita, niin kauan kuin päivää kesti. Kotio tultuamme saimme ruokaa, ja sitten mentiin taas luhaan, jossa saimme olla ja nujia kello yhdeksään, jonka jälkeen, syötyämme ja luonto-kappaleita ruokittuamme, vihdoin viimein saimme mennä levolle.
Tällä tavalla meni päivä päivän perästä. Joitakuita pienempiä askareita tuli myös joskus kysymykseen, mutt'ei ne olleet koskaan suuremmasta arvosta.
Hälpältä katsoen ei tämä työ näytä niin erin-omaisen raskaaksi, mutta jos tyystempään tutkimme, niin tulemme helposti huomaamaan, että se oli tarpeeksi raskasta semmenkin kuudentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka ei viellä ollut käynyt muuta kuin ensimäiset askeleet orjuuden koulussa. Kaiken tämän olisi sentään hyvin kärsinyt, jos meitä vaan olisi ystävällisemmästi kohdeltu kotona; sillä Olle oli aina hyvä eikä kiusannut minua koskaan yli voimieni. Hän oli väkevä kuin karhu, ja teki yksin niin paljon kuin kaksi tavallista miestä.
Melkeen joka ehtoo olivat jalkani märkänä, ja välistä koko ruumiini. Kuinka hyvää eikö se olisi tehnyt ja kuinka helposti enkö minä olisi unhottanut päivän vaivoja, jos minä kotio tultuani olisin saanut mennä lämpöseen huoneesen vaatteeni kuivaamaan, mutta siihen ei millään muotoa ollut lupaa niin upeessa paikassa. Kylmässä talli kammarissa, jossa ei ollut takkaakaan, ja jossa meidän vuoteemmekin olivat, täytyi minun muuttaa vaateita taikka pitää ne märkänä päälläni siksi kuin kuivivat. Varmaan oli minulla lupa mennä kyökkiin, mutta siellä oli melkeen yhtä kylmä kuin ulkona, ja minä olin aina tiellä jos minä joskus menin valkeen ääreen. Me söimme kyökissä ja saimme huhtoa käsillämme lämpöisenä pysyäksemme. Niissä tapauksissa tuli kirkkoväärtti enemmästä päästä paikkaan, ja Olle sai selittää mitä olimme tehneet, mutt'ei työtä ollut koskaan tullut tarpeeksi isännän mielestä. Hänen mielestä olisi meidän aina pitänyt joutuvan tekemään enemmän. Kuin me sitten menimme luhaan, mutisi Olle vähä hampaittensa välissä, ja minä kolkutin omiani vilusta, jonka tähden taas rupesimme työhön, siksi kuin kankeat jäseneni jälleen tulivat notkeiksi.
Mitä ruokaan kuulu, oli se ajoittain jotenkin hyvä, toisinaan ihmeellisenkin hyvä, mutta enemmästä päästä allapuolen kohtuuden. Jonakuna päivänä saimme lihaa, sian lihaa ja ristoja, toisina taas emme saaneet muuta kuin silliä, perunoita ja piimää joka atriaksi. Minä kysyin Ollelta syytä tähän epätasaisen talouden pitoon, ja sain seuraavan selityksen:
"Sinä olet tyhmä kuin pöllö… Etkö sinä voi käsittää ja ymmärtää, että kuin meillä on vierasta työväkeä, niinkuin raataria ja suutaria, eli toisia sellaisia, niin annetaan kaikille hyvää ruokaa, niin että ne sitten puhuisivat pitäjällä kuinka hyvä meidän on olla. Muutoin emäntä kyllä on perso niinkuin nälkähinen susi."
"Varmaan olet sinä nyt liiollinen," sanoin minä, "sillä jos hän olisi senkaltainen oman voiton pyytäjä, niin et suinkaan saisi kahta ryyppyäsi joka päivä."
"Se on vaan sukkeluus … minun pitäisi kehumaan saamisiani kylän toisille rengille ja saattaa ne kadehtimaan… Kaikki täällä on tehty ylpeyden ja reipastelemisen puolesta."
Minä panin Ollen puheen mieleeni ja havaitsin hänellä kaikin puolin olevan oikeen. Ei hän ollut niin tyhmä kun minä ensin luulin; uusi todistus vanhan sananlaskun todistukseksi: "tyynessä kala kuteepi". Nyt minä käsitin selvästi, minkä tähden pidettiin niin hyvänä paikkana. Että täällä oli kiree komento olin minä aikaa tullut tuntemaan.
Sunnuntaina Olle makasi enemmästä päästä, jolla ajalla minun piti pitämäni luontokappaleista murheen. Ei minun niinmuodoin tarvinut ajatellakaan kirkkoon mennäkseni, ja jos minä sanon totuuden, niin en tuntenut mitään totista haluakaan että päästä Herran huoneesen. Viikon vaivoista väsyneenä ja voimatoinna, tehin minä mieluisesti niinkuin Ollekin, niinä vapaina hetkinä, kuin meille suotiin. Sekä sieluni että ruumiini kävi typäräksi. Vähitellen minä unhotin rukoukseni, sillä aika ei antanut mitään semmoista myöden. Mutt'en minä koskaan unhottanut Rauhalan hyväntahtoisia asukkaita. Minä oisin mielelläni mennyt niitä tervehtämään. Yhteenä sunnuntaina pyysin minä kirkkoväärtilta lupaa päästäkseni sinne, mutta hän kielsi niin kovilla sanoilla, ett'en enää koskaan tohtinut puhua koko asiastakaan. Minä päätin sentähden mennä sinne salaisesti, jos joku tilaisuus edespäin ilmaantuisi, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä emännän haukansilmät seurasivat minua alinomaa, semmenkin kuin olin viimeisiin aikoin joutunut hänen vihoinsa.
Tapaus oli nimittäin tämä: Joulu juhlana olimme me paitsi muita hyviä paloja myös saannet paistetun hanhen pöydälle. Piika oli yhtä aikaa saanut käskyn että salaisesti ilmoittaa meille emännän tahdon, joka oli tämä, ett'ei meidän pitänyt saaman kajota eikä maistaa tätä herkkupalaa. Sen piti, herra nähköön, oleman siinä jouluvierasten katseltavana, jotka sitten juttelisivat kuinka erinomaisen hyvä ruoka kirkkoväärtillä pidettiin. Hanhi sai myös olla koskematta kymmenen päivää, mutta Olle ja minä päätimme vihdoin viimein ottaa tämän likemmältä katsellaksemme. Yhtenä ehtoona, kuin tulimme nälkiintyneinä metsästä kotio, panimme me päätöksemme toimeen ja söimme koko linnun, suureksi hämmästykseksi piialle, joka oli pyörtymisillänsä pelästyksestä.
Tämän tapauksen jälkeen huomasin minä että emäntä katseli minua karsain silmin. Hän koetti aina laittaa minulle mielikarvautta isännältä, mutta kuitenkin menestymättä; sillä Olle piti minun puoltani ja minä olin niin nöyrä kuin mahdollista. Se päivä oli kuitenkin tuleva, jona sain kalliisti maksaa että olin syönyt siitä kielletystä hedelmästä.
Kirkkoväärtti oli seurakunnan huuto-kauppaen pitäjä ja hallitsia melkeen joka ikisessä pitäjän asiassa. Usein oli hän pois kotoa toimituksilla ja vielä useimmin oli hänellä vieraita kotonansa. Kaikki paikkakunnan herrasväet ja suuret poikkesivat aina kirkkoväärtin tykö, ja kehuivat kovasti talon anteliaisuutta, sekä syömisissä että juomisissa. Isäntä ei niinmuodoin koskaan ottanut omin käsin osaa töihimme. Siitä syystä en minä myös paljon tuntenutkaan hänen mieli-alaansa. Käskynsä ilmoitti hän aina pöyhkeällä äänellä, semmenkin jos emäntä taikka joku vieras oli paikalla, mutta tähän asti ei hän vielä ollut näyttänyt mitään järjettömyyttä kohtelemisessansa, jos en pane sitä liiallista työtä ja sitä jotenkin pöyhkeää käytöstä meitä palkollisia vastaan lukuun. Olle vakuutti sen olevan jotakin aivan tavallista kaikilla isännillä. Tähän asti ei minulla ollut mitään valitettavaa hänen käytöksensä ylitse; mutta asian haarat saattoivat että sekin tapahtui.
Yhtenä aamuna sain minä käskyn asettaa hevoiset työvaunujen eteen ja ajaa ne oven eteen; kirkkoväärtin piti itse lähteä myllyyn. Minä tehin tämän niin pian kuin mahdollista. Kirkkoväärtti vaimonensa tuli matka vaatteissa ulos.
"Vai niin … sinä ajat näillä vaunuilla kuin kyydit minua," sanoi emäntä ja hempahutti päätään takaperin.
"Minä käskin hänen ottamaan matka vaunut," sanoi isäntä kireellä äänellä.
"Sitä ei isäntä käskenyt," vastasin minä.
"Oletko sinä uppi-niskainen," sanoi hän, jonka jälkeen hän otti piiskan ja löi minua muutaman kerran, emännän suureksi huviksi, joka nauroi salaisesti.
Tämä oli ensi kerta kuin sain selkääni ripille päästyäni, ja se suretti minua sentähden syvästi. Minä olin itse mielestäni jo koko mies ja pidin rangaistuksen häpeällisenä, semmenkin kuin se oli syytöinnä. Minun rehellisyyteni oli loukattu. Sulasta harmista en voinut maata parina yönä.
Talven kuluessa tapahtui se usein että minä sain selkääni, kosk'en koskaan voinut olla vaiti, kuin tiesin minulla olevan oikein. Minä kärsin sanomattomasti senkaltaisesta kohtelemisesta ja valitin tuskaani Ollelle.
"Tämä mailma on sellainen," sanoi hän; "palkollisen pitää pitämän suunsa kiini ja kärsimän … ei ne ole ihmisiä, ymmärräthän sen."
"Ei kaikki isännät kuitenkaan ole sellaisia," sanoin minä.
"Toiset huonompia, toiset parempia… Minä olen jo palvellut viisitoista vuotta ja koetellut molempia, jonka sinäkin tulet aikaa myöten tekemään. Orjan elämä on meidän osamme alusta loppuun asti."
"Koska palveleminen on niin kurjaa, kuin sinä sanot, niin minä siassasi naisin ja rupeisin torppariksi. Minä luulen ettäs olet ansainnut paljon rahaa pitkänä palvelus-aikanasi."
"Juuri tarpeelliset vaattet enkä mitään muuta… Vasta viimeisinä vuosina olen minä saanut niin suuren palkan, että olen edes vähän voinut auttaa vanhaa äitiäni, joka on vaivais-huoneessa. Useimmilla torpparilla ei ole parempia päiviä kuin meilläkään, usko se. Jos minä naisin ja saisin huoneen täyteen kakaroita, jotka anoisivat leipää, kuitenkin saamatta, niin se olisi kymmentä kertaa pahempi… 'Näin on paras, sanoi se kuin itsensä hirtti.'"
"Mutta sillä tavalla ei sinulla ole mitään tulevaisuutta," sanoin minä.
"Vaivais-huone, etkös sitä käsitä," sanoi hän syvällä huokauksella, joka oli ensimäinen, kuin olin kuullut nousevan hänen leveestä rinnastansa.
Hänen kuvauksensa palkollisen elämästä oli varmaan synkeä, mutt'ei se kuitenkaan tehnyt minua alakuloiseksi. Minä toivoin parempia aikoja, kuin tämä vuosi vaan hyvin loppuisi.
Kevät puolella tuli kuitenkin tapaus joka ajaksi kaihesi kaikki toivoni.
Olle ja minä olimme pellolla kyntämässä. Minä olin ollut koko edellisen yön kyytissä ja olin sentähden väsyksissä ja unikin rupesi tuleen sitä kankeeta savea kyntäessäni. Olle huomasi sen ja sanoi että minä hyvin taitaisin panna vähäksi aikaa huokaaman; hän lupasi kyntää sitä ahkerampaa. Minä en myös ollut hitainen tottelemaan käskyänsä. Lehtevän niini-puun varjossa nukuin minä pian ja tulin vasta henkiin kuin kepillä äkkinäisesti huidottiin selkääni. Minä hyppäsin silmänräpäyksessä ylös, ja tietämättä mitä tehin, tuuppasin minä isäntääni, niin että hän kaatui nenällensä maahan. Langetessansa riipasi hän koko toisen poskensa terävään kiveen, niin että veri tirisi monesta paikasta. Tästä hän tuli vallan villityksi. Toisella kädellänsä tarttui hän niskaani ja toisella hän löi siksi kuin keppi, joka hänellä oli muassa, meni rikki. Varmaan hän olisi hakannut minun pilalle, jollei Olle olisi tullut väliin. — Kuin me molemmat olimme joutuneet kylmeneen tämän odottamattoman tappelun perään, pyysin minä sydämmellisesti anteeksi että olin tuupannut, jonka olin tehnyt aivan tietämättä.
"Siitä asiasta saamme vielä keskustella," sanoi kirkkovääriti. "Sinun pitää saaman tietää mitä se maksaa että lyödä isäntäänsä… Minä laitan sinun sinne, johon ei kuu eikä aurinko paista."