VIII.
Linnan-työ ei ollut hetkeen niin raskasta, kuin olin luullut.
Linnaa haltia parooni Eksköld'i oli ystävällinen mies joka piti vangit ihmisinä.
Meidän työmme oli paraasta päästä kivien hakkaaminen ja muuraaminen. Ei täällä ollut niin kireä komento kuin kirkkoväärtin tykönä. Ruoka oli yleisesti parempi kuin se kuin maalla tavallisesti annetaan palkollisille. Minun olisi ollut jotenkin hyvä olla, jos minulla olisi ollut jotakin seuraa mieleni jälkeen. Minun ympäristöni vaivasi nyt minua kovasti. Nyt en koskaan kuullut muuta kuin kirouksia ja pakanaallisia kertomuksia tehdyistä ilkitöistä, enkä nähnyt muuta kuin villityitä lurjuksia. Kamoittavat laulut, jotka täyttivät sieluni kauhistuksilla, panivat ehtoisilla holvit kaikumaan.
Jonkun ajan perästä onnesti minua kuitenkin saada vähä muutosta tässä tilassa, sillä minä määrättiin palveliaksi neljälle herralle, jotka myös olivat linnassa; nimittäin: yksi parooni, pappi, tukku-kauppias ja lautamies.
Parooni oli ollut rahaston haltiana ja tuhlannut palvelus-aikanaan viisikymmentä tuhatta riksiä ruunun rahaa. Pappi oli kauan aikaa pitänyt salaseuraa varkaitten kanssa ja viimeiseksi omin käsin sulannut ja myynyt kaiken kirkon hopean, jonka työn hän sitten tahtoi syyttää köyhän työmiehen päähän. Tukku-kauppias ei ainoastaan ollut tehnyt petoollista konkurssia, vaan myöskin upottanut yhden laivan, jonka hän kolmessa eri paikassa oli korkeasta arvosta pannut takuun alaiseksi, ehkä se vaan oli soralla ja hiedalla lastattu. Lautamies oli perustanut väärän kortti-vapriikin, jota hän monta vuotta suurella voitolla oli käyttänyt.
Nämät herrat elivät aivan lystijä elämää. He pelaisivat korttia ja joivat totia melkeen päivät läpitse. "Me olemme täällä jokaisen neljän säädyn edusmiehinä ja pidämme valtio-päivät keskenämme," sanoi parooni usein, joka oli iloinen ja leikkihinen herra. Minun työni oli että harjata vaatteita ja tuoda vettä, josta vaivasta sain monta tolvaa juomarahaa.
Tämä seura ei ollut niin ruokotoin kuin se toinen, mutt'ei tämäkään ollut mielehiseni. Minä olin saanut kolme kirjaa Rauhalan leskeltä, joita hän käski minun ahkeraa lukemaan ja tutkimaan. Joutilaana aikana menin minä sentähden jollekulle puolelle pihaa, jossa sain häiritsemättä lukea ja tutkia Jumalan sanaa. Yhtenä päivänä kuin taas istuin vaipuneena ajatuksiini, tuli yksi piika ja käski minun seurata häntä, sillä paronessa tahtoi puhutella minua. Kirjan minun piti toivonsa mukaan ottaman myötäni. Minä seurasin ja tulin pian yhden huoneen ovelle, joka oli niin ihmeellisen ihana, että minä ensimmältä luulin tulleeni muutetuksi taivaasen. Nuori vaimoihminen, suloisesti hymyellen ja jolla oli suuret vaaleansiniset silmät, selvät kuin kaksi kiiltävää tähteä, tuli vastaani ja pyysi saadaksensa nähdä kirjaani.
"Minä olen monasti lasistani nähnyt että te aina luette vapailla hetkillänne, jota vangit niin harvoin tekevät, ett'en voi tydyttää uteliaisuuttani, ennenkuin saan nähdä sen kirjan, jonka lukeminen teitä niin paljon huvittaa."
Tämän sanoi hän yhdellä äänellä, joka helisi niinkuin hopea kello, ja rupesi senjälkeen katselemaan kirjaan.
"Vai niin," sanoi hän, "tämä on Thomas à Kempin rukous-kirja. Te luette niinmuodoin mielellänne Jumalan sanaa?"
Minä sanoin niin olevan ja sain sitten jutella koko elämäkertani. Hän kuulteli tarkasti kertomukseni, ja monta kertaa näin minä hänen lempeät silmänsä olevan kyyneleitä täynnä. Kuin minä lopetin sanoi hän jälleen:
"Voi, miten mailma on kavala. Se on hirmuisesti, se on hävyttömästi että sillä lailla kohdella ihmisiä… Te olette kärsineet paljon, ehkä vielä olette nuorukainen, mutta älkää kyllästykö lukemiseen ja rukoilemiseen. Jumalan sanaa on se ainoa elävä lähde janoovaiselle sielulle, eikä kukaan vielä ole kääntynyt Jumalan tykö rukouksessa lohdutusta ja rauhaa saamatta. Älkäätte sentähden lakatko hänen apuansa hakemasta… Minä koetan tehdä mitä voin huojentaakseni onnettomuuttanne."
Minä tulin sanomattoman iloiseksi hänen lupauksestansa, ja pian tulinkin tuntemaan sen vaikutukset.
Seuravana päivänä sain jo käskyn mennä puutarhan hoitajan tykö ja ruveta hänen apulaiseksensa. Minä sain koko suven palvella häntä siinä kauniissa puutarhassa. Hän oli vanha tomera mies, joka eli ainoastaan kukkastensa tähden. Hän opetti minua mielellään ihanassa konstissaan, jota minä rakastin ja ihmettelin. Häneltä sain minä selityksiä monen kappaleen yli siinä ihanassa luonossa, jotka tähän asti olivat olleet minulle synkeitä arvoituksia. Ja kaikki saattoi minun vielä enemmän vahvistumaan uskossani luojan viisauden ja voiman päälle.
Paronessa käveli usein lapsinensa puutarhassa. Hänellä oli kaksi poikaa ja vähäinen kolmivuotinen tytär; kaikki erinomattain kauniita ja hyväntapaisia lapsia, joita ilomielin katseli. Ei hän milloinkaan mennyt sivutseni kehoittavaa sanaa sanomatta. Välistä seisoi hän pitkät ajat ja puhui yhtä ja toista, enimmästä kuitenkin kukista, joista hän puhui yhtä kieltä, joka oli yhtä kaunista kuin nekin. Koko hänen muodossaan, äänessään ja käytännössään oli jotakin taivaallista, joka teki että minä pidin hänen taivaallisena henkenä; ja varmaan olikin hän enempi taivaan kuin maan oma. Joka puheen jälkeen tunsi sieluni ihmeellisen ilon jota en voi sanoilla kertoa.
Asian tällä kannalla ollessa elin minä aivan onnellista ja suloista elämää. Ja kaiken tämän edestä tuli minun ensiksi kiittää Rauhalan leskeä; sillä jollei häntä olisi ollut, olisin varmaan unhottanut sekä lukemisen että rukoukset, enkä niinmuodoin olisi tullutkaan tuntemaan sitä hyvää paronessaa, joka oli ruvennut minun suojellus-enkelikseni. Tästä tulin minä huomaamaan kuinka hyödyllistä se on että pitää Jumalan mielessänsä, vaikka mailmassa mitä tapahtuisi; ja sydämmeni täytettiin kiitollisuudella häntä ja kaikkia ihmisiä vastaan, jotka olivat onneani tahtoneet.
Ei mikään onni ole kuitenkaan täydellinen, niinkuin ei mikään ruusukaan piikitöin. Joka ehtoo täytyi minun mennä linnaan kuulemaan vankien vallatointa elämää, siksi kuin vihdoin viimein nukuin ja näin suloisia unia. Hän, jonka ensimäinen vuode oli oljista ja heinistä, tulee vielä unissa olki-vuoteelle, jos lepäävällä on hyvä omatunto. Kauhistuksella ajattelin minä sen lähenevän syksyn päälle, jona minun varmaan pitäisi kuluttaa kaiken aikani vankien kauhistavassa seurassa; mutta ihmeelliset ovat Herran tiet! Sillä välillä tuli yksi tapaus, joka teki kaiken pelkoni liialliseksi.
Tämä oli ihanana päivänä Syyskuussa. Minä niitin ruohoja linnan vallilla, jonka alla oli syvä kaivanto. Yht'äkkiä sain minä kuulla hirmuisen hätähuudon. Minä heitin paikalla vikatteen kädestäni ja juoksin niin joutusasti kuin voin linnan haltian poikaen tykö, jotka havatsin olevan vallilla vähä matkaa minusta. Paronessa makasi pyörtyneenä ja molemmat pojat luihkasivat täyttä kurkkua, alinomaa näyttäen kaivantoon: "Sisar putosi tuonne, sisar putosi tuonne!" Minä katsoin kaivantoon ja havaitsin liuskan valkoisesta hameesta, joka heti katosi. Silmän räpäyksessä hyppäsin minä veteen, ja onnestin pelastaa sen vähäisen likan, jonka minä vähän ajan kuluttua panin terveenä ja raittiina äitinsä viereen. Paronessa heräsi lapsen suutelemisesta vähitellen elämään. Linnan haltia tuli myös paikkaan. Nyt nousi sanomatoin ilo ja riemu. Molemmat avio-puolisot eivät mielestänsä voineet kiittää minua tarpeeksi.
Paronessa kertoi senjälkeen kuinka tämä oli tapahtunut. Lasten juostessa ja leikkiä lyödessä vallilla oli toinen poika tullut liian kovasti tuupanneeksi likkaa selkään; siitä se kerrottu vahinko.
Tämä tapaus teki kuitenkin onneni linnassa ollessani. Minä pääsin tästä lähin linnassa olemasta, paitsi niissä tapauksissa, kuin minulla oli joku asia siellä toimitettava. Minä sain myös panna pois sen vihan-alaisen vangin puvun ja pukea omat vaatteet päälleni. Minä sain nyt asua toisten palkollisten kanssa, joita minä autoin kaikissa talon askareissa niin hyvin kuin ymmärsin ja taisin. Herrasväki oli aina ystävällistä minua vastaan, semmenkin paronessa. Hän lainasi minulle opettavaisia kirjoja, ja kehoitti koto opettajan, eräs nuori ja siivo maisteri, opettamaan, jonka hän talven kuluessa teki.
Kevään alussa kirjoitin minä pitkän kirjan Rauhalaan, jossa minä annoin tyystän kertomuksen kaikista kuin minulle oli tapahtunut, sitten kuin olin tullut linnaan. Sydämmeni tytkyi ilosta kirjaa kiini lakatessani, sillä minä näin hengessäni niitten hyvien ihmisten ilon tätä vastaan ottaessansa.
Ei minun ole koko elin aikanani ollut niin hyvä olla kuin tällä aikaa. Työt olivat helpot ja ruoka yli kaiken kehumisen. Minä pidin mielestäni pitoja joka päivä. Ympäristöni oli ystävällisiä ja iloisia ihmisiä, jotka kohtelivat minua rakkaudella ja luottamuksella. Mutta minä toivoin kuitenkin sen hetken pian tulevan, jona pääsisin vapaaksi, ja sen seuraavasta syystä:
Ensimäiseksi tunsin minä kovan halun päästäkseni kotopuoleen; toiseksi tahdoin minä kotio näyttämään ett'en ollut tullut huonommaksi linnassa, vaan näkyvästi paremmaksi; ja kolmanneksi toivoin minä jotakin tuleviksi ajoiksi, josta edespäin aivon kertoa.
Syyskuun neljäntenä päivänä pääsin minä vapaaksi. Linnan haltia vaati minua jäämään hänen tykönsä palveliaksi, mutta edellä mainituista syistä minä kielsin, jota sitten monta kertaa olen saanut katua. Minä sain häneltä hyvän todistuksen ja kaksikymmentä riksiä reisu rahaa. Paronessa antoi minulle uudet verka vaatteet ja puolen tusinaa paitoja. Hän käski minun aina vaeltamaan sitä oikeata tietä ja pusersi sydämmeellisesti kättäni toivottaen minulle onnea matkalle.
Syvästi liikutettuna kiittelin minä näitä hyväntahtoisia ihmisiä ja käänsin, sydän toivoa täynnä, askeleeni kotio päin, sillä minä voin sanoa vihamiehilleni niinkuin Josef sanoi veljillensä: "Te ajattelitte pahaa minusta, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi."