IX.
Enemmän aikaa kotoa pois oltua on se ilahuttavaa että tulla koto-paikoille, sillä me rakastamme niitä aina, vaikka muistot, kuin ne säilyttää povessaan, olisivat katkeratkin. Joka pensas, puu eli kivi oli minulle vanha tuttu, ja kuin minä vihdoin viimein sain nähdä sen valkoiseksi maalatun kirkon, olin minä sulasta ilosta maahan vaipumaisillani.
Ensimäinen paikka, johon menin, oli, niinkuin sen jokainen arvaa, Rauhala, jossa minun paraat ja ainoat ystäväni olivat. Se oli myöhän lauantai ehtoona, kuin minä tulin paikkaan. Leski ja vähä Elina olivat juuri ehtoollisella. Tervehdettyäni nousivat molemmat ruoalta ja tulivat vastaani sydämmellisesti toivottaen terve tultua. Leski katseli minua aivan tyystään; ja kuin hän näki kuinka uljas ja pulskea olin uusissa vaatteissani, löi hän ilosta käsiänsä yhteen, ja nyt nousi ilo, jonka helpommasti voi käsittää ajatuksella kuin kertoa.
Niinkuin lukiani tietää olin minä jo kirjallisesti antanut heille tiedon linnassa olostani, mutta se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Minun piti uudestaan kertoa kaikki, mitä tiesin, sekä uutta että vanhaa. Me juttelimme puolen yötä; toisen puolen makasin minä niinkuin hyvä lapsi. Minä heräsin vasta kello yhdeksän, kuin vähä Elina tarjosi minulle kupin kahvea, jonka join sängyssä.
Leski ja minä keskustelimme sitten minun tulevasta ajastani. Me päätimme, että minun piti jäämän Rauhalaan neljänteenkolmatta päivään Lokakuuta, koska minun pitäisi hakeman jonkun palveluksen, jos mahdollista niin likipaikalla, että useimmin kohtaisimme toinen toisemme. Saadakseni palvelusta täytyi minun lähteä kuulustelemaan. Minä menin sentähden kirkkoon.
Siellä minä kohtelin monta vanhaa tuttua, mutta kaikki menivät kaihtaen minua sivulle päin. Kirkossa kansa katseli enemmän minua kuin pappia. Ne, jotka istuivat vieressäni, siirsivät itseänsä niin paljon kuin taisivat. Jumalan palveluksen päätettyä menin minä kirkkopihaan ja kuulustelin joka taholta; mutt'ei kukaan tarvinnut palvelustani. Minä huomasin että kaikki inhoivat minua niinkuin ruttohista; minä tulin ala-kuloiseksi ja kadun syvästi ett'en jäänyt linnan haltian tykö.
Juuri kuin olin palaamaisillani, tuli Olle vanhan harmaa-pään ukon kanssa tyköni ja sanoi;
"Minä olen puhutellut Matti Eeronpoikaa. joka ottaa sinun palvelukseensa jos tahdot."
"Se on nyt niin," alkoi ukko, "ett'en minä tapaa pitää muuta kuin yhden rengin ja puima-miehen; mutta kuin minä taidan ymmärtää ett'ei se ole helppoa sinulle että saada paikkaa, niin saatan tänä vuonna olla puima-miehettä ja ottaa sinun sen siaan. Sinulla on rehelliset kasvot ja vaikka olet linnassa ollut; niin olet kai sentään kristitty ihminen, joka taitaa olla valtakunnalle hyödyksi."
Ukon puhe teki minulle hyvää, ja pian olimmekin sopineet palkasta; sillä vaatimukseni olivat aivan vähäiset.
"Parempaa paikkaa ei sinun sopinut saada," sanoi Olle iloisella mielellä, ja siinä hänellä oli aivan oikeen.
Matti Eeronpoika ja hänen vaimonsa olivat vanhan aikaisia ihmisiä. He olivat lapsettomia ja varakkaampia koko seurakunnassa; mutt'ei he kuitenkaan eläneet ylön-paltisesti. Huoneet olivat maalatut ja huone-kalut hyvät, vaan ei ylen kauniit. Järjestys ja siivo oli joka paikassa nähtävänä. Isäntä söi saman pöydän ääressä kuin mekin ja kohteli meitä kaiken puolin niinkuin olisimme olleet talon lapsia. Kuin olimme metsässä olleet ja siellä sekä kastuneet että viluuntuneet, saimme aina kuivata vaattemme tuvassa ja itse lämmitellä valkeen ääressä, ennenkuin menimme johonkuhun muuhun työhön. Joka aamu ja ehtoo pidettiin rukoukset, joihin koko talon väki kokoontui. Juhla ehtoina ja muutoinkin kuin olimme vapaat työstä, luki hän meille aviisista ja satukirjoista, joita hän enemmiten rakasti. Hän kohteli meitä, sanalla sanoen, hyvyydellä ja ihmisrakkaudella; sentähden kävikin työt niinkuin tanssi.
Tämä hallitus-isällinen elämä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kevät puoleen kuoli sekä isäntä etkä emäntä ja seurasivat toistansa hautaan niinkuin olivat tehneet elämässäkin. — Rauha ja siunaus olkoon heidän majassansa!
Nyt nousi surullinen elämä koko talossa. Sukulaiset riitelivät kauan perinnöstä. Vihdoin viimein osti vainajan sisaren poika talon ja sukulaiset sopivat keskenänsä.
Uusi isäntä oli nuori varallinen mies, joka hiljan oli nainut kirkkoväärtin vaimon sisaren. Hän oli niitä upeita talonpoikia, joka ennen tahtoi että häntä kutsuttaisiin maanviljelijäksi kuin talonpojaksi. Hänen akkaansa piti kutsuttaman rouvaksi, koska hän oli ollut pari kuukautta kaupungin koulussa.
Senkaltaiset ihmiset eivät suinkaan tytyneet talon nyt olevaan tilaan. Kaikki piti korjattaman ja tehtämän kauniimmaksi. Kaupungista tuotiin työmiehiä, jotka monta viikkoa tekivät kaikellaisia koristuksia. Pian tuli kaikki niin upeeksi kuin vapasukuisten asumuksissa. Seinät olivat vuoratut ranskan paperilla ja kalliilla maalauksilla. Seinissä oli isoja peiliä, katoissa lasi ruunuja ja muut huone kalut mahognystä j.n.e. Siellä elettiinkin yleisesti upeesti. Hän kävi ainoastaan herroen kestissä, jossa ei viiniä eikä punssia säästetty. Semmoinen elämä ei varmaan olisi kauan kannattanut, jollei hänellä olisi ollut hyviä sivu sisääntuloja. Hän oli nimittäin sangen taitava kirjoittamaan ja räknään, ja piti sentähden kaikki kalunkirjoitukset ja huutokaupat, kuin oli pidettävät. Hän auttoi myös ihmisiä käräjillä, osti velka-kirjoja ja haki ulosmittauksia, lainasi ihmisille korkeaa korkoa vastaan, joista kaikista hän sai hyvät voitot. Köyhät talonpojat sanoivat että se nylki heidän luihin asti. Maanviljellyksestään ei hän paljoa huolinnut; mutta hän vaati meiltä palkollisilta raskaan työn ja orjallisen nöyryyden, jolle ei välistä voinut olla nauramatta.
Senkaltainen oli tämä isäntä. Mikon päivänä muutin minä toisen tykö. Minä palvelin nyt kymmenen vuotta renkinä, mutta semmoista isäntää kuin Matti Eeronpoika oli en minä koskaan saanut. Minä muutin usein paikkaa siinä toivossa että löytäisin jonkun paremman, aina kuitenkin menestymättä. Että lavealta selittää kummoinenka minun tällä aikaa oli olla, tulisi sekä ikäväksi että veisi paljon aikaa, jonka tähden minä vaan lyhykäisesti tahdon kertoa, minkä kaltainen palkollisen elämä maalla yleisesti on.
Palkollista pidetään enemmästä päästä senkaltaisena ihmisenä, joka on huonompi toisia, syntynyt ainoastaan vaiti olemaan ja kärsimään, työtä tekemään ja orjallisuutta näkemään. Herramaiset talonpojat ylönkatsovat hänen sentähden että heillä on väärä käsitys kunniasta. Se on niinkuin hän ei kuuluisi talon väkeen, paitsi silloin kuin hänen töitänsä tarvitaan. Köyhien tykönä, jotka ovat ne useammat, elää hän niinkuin hän kuuluisi sukuun, mutta täytyy tytyä heikompaan ruokaan, kosk'ei heillä ole varoja pitää parempaa, jos tahtovat jaksaa maksaa runsaat veronsa. Minä olen palvellut paikoissa, joissa ei meillä ole ollut minkäänlaista lihaa pöydällä koko vuonna paitsi joulun aikana. Kaikki piti vietämän kaupunkiin myytäväksi. Isällinen hointo on yhtä rikkaitten ja köyhäen tykönä, ja ne viimeiset eivät millään lailla ole parempia kuin ne edelliset. Molempaen seassa löytyy varmaan parempia, ehkä niitä on aivan harvassa. Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa että ihmiset yleisesti ovat kovia ja paatuneita; mutta se on tullut totutuksi tavaksi että sillä tavalla pitää palkollisiansa. Itse sorrettuja koettavat he vuorostansa sortaa, ja se köyhin tulee viimein jäämään ahdistukseen. — Jos vielä panemme sen mieleemme ett'ei palkollisella koskaan ole vapaata hetkeä, että hän saa huonon ruoan ja hänen kuitenkin pitää tekemän raskaan työn, ett'ei häntä kohdella juuri ystävällisesti, että hänellä on vähäinen palkka eikä mitään muuta toivoa kuin vaivaisten huone, niin meidän pitää myöntyä siihen että hän elää orjan elämää.
Minä olin, niinkuin jo kerran sanoin, palvellut kymmenen vuotta, jolla ajalla olin ollut aivan säästäväinen, vaan en ollut kuitenkaan voinut ansaita enempää kuin kaksisataa riksiä. Minun tulevaisuuteni oli synkeä, mutta vielä synkeämpi se olisi ollut, jollei minulla olisi ollut sitä toivoa että kerran saada Rauhalan omaisuudekseni ja vähän Elinan vaimokseni.