X.
Vähä Elina oli nyt kahdenkymmenen vuoden vanha nainen, kaunis katsella kuin ihana suvi aamu. Hänellä oli keltaiset hiukset, kirkkaat valeensiniset silmät ja suu kuin ruusun nuppi. Varreltaan oli hän hoikka ja kaunis. Hän oli iloinen ja liukas kaikissa liikunnoissansa ja myöskin lempiä ja ystävällinen kaikille ihmisille.
Koko palvelus-aikanani olin minä pitänyt Rauhalaa kotonani, ja pidettiin siellä myös aina kuin oma lapsi. Elinalle olin aina ollut ystävällinen aivan kuin sisarelle. Minä tunsin perinpohjin hänen hyvät tapansa ja olin myös vallan vakuutettu hänestä tulevan hyvän vaimon. Kauan olin minä rakastanut häntä salaisesti. Rakkaus on merkillinen. Useammasti kuin sata kertaa olin minä mennyt Rauhalaan siinä järkähtämättömässä tarkoituksessa, että pyytää hänen sydäntänsä ja kättänsä, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä en enää taitanut sanoa sanaakaan. Hänellä oli monta kosijoitsijaa, ja sanottiin hänen ottavan nuoren talonpojan. Sepä sanoma minulle monta murhetta tuotti. Uskon myös asiassa ainakin olevan vähä perää, sillä Elina oli viimeisiin aikoihin ollut erinomattain vähäpuheinen minua vastaan. Kaikki ei ollut niinkuin ennen. Kuitenkin päätin minä sanoa hänelle ajatukseni, sillä tietämättömyys vaivasi minua kauhiasti. Siinä tarkoituksessa menin minä yhtenä kauniina päivänä Rauhalaan, jossa myös onnestuinki tavata Elinan yksistään kotona. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä ja istuin sohvaan.
Minä mietin kauan miten alkaisin kosijoitsemiseni, mutt'en voinut löytää sopivia sanoja. Viimein menin kangaspuitten tykö, jossa Elina kuto palttinaa. Tämä oli Juhannuksen aikaan, ja niinmuodoin hyvin lämmin sekä ulkona että sisällä. Elina oli sentähden avannut hameensa liivit edestä. Kutoessaan lensi se vähäinen bernsteininen risti näkyviin avoimesta povestansa. Minä huomasin oitis tilaisuuden sopivaksi ja sanoin:
"Vieläpä sinä kannat sitä vähäistä ristiä!"
"Kuinkas muuten… Sinä olet kuka tiesi jo aikaa pannut pois sormuksen," vastasi hän. Minä aukasin liivini ja näytin hänelle sormuksen; silloin näin minä loistavan punan hänen poskillansa.
Mitä sitten sanoin eli te'in, sitä en varmaan voi muistaa. Olkoon kuinka hyvään, asian päätös oli se, että, ennen paikasta lähdettyäni, olimme luvanneet toinen toisellemme rakkauden kaikissa elämän vaiheissa. Äiti, joka sillä välillä oli tullut kotia, pani, syvästi liikutettuna, meidän kätemme yhteen, ja siunasi meidän liittomme.
Tämän jälkeen päätimme yhteisesti häät vasta syksyllä pidettäviksi, koska palvelus-aikanikin loppuisi.
Kukapa nyt oli onnellinen, jollen minä! Tuleva aikani oli turvattu ja korkeimmat toivoni täytetyt. Sydämmeni tytkyi sanomattomasta riemusta. Minä nä'in uuden taivaan ja uuden maan, täynnänsä iloa ja onnellisuutta. Koko luonto lauloi rakkautta, ja kaiku vastasi rinnassani, joka tuli avarammaksi kiitollisuudesta ja ylistyksestä Jumalaa ja koko mailmaa kohtaan.
Onneni oli liian suuri ollaksensa vakinainen. Pian himmensivätkin surun mustat haja pilvet iloni taivaan.
Leski oli jo kauan ollut kivuloinen. Monta vuotta oli joku sydäntauti vaivannut häntä, ja viimein painoi se hänen kuolin-vuoteelle. Rauhallisesti ja levollisesti, niinkuin oli elänytkin, meni hän myös toiseen mailmaan, siellä löytämään armaansa, jota täällä kaksikymmentä vuotta turhaan oli odottanut. Olkoon sielunsa Herran rauhassa!
Me surimme häntä syvästi ja sydämmellisesti. Elina oli ensi alussa lohduttamatoin. Minullekin oli se aivan kova kohtaus. Mielelläni olisin tahtonut hänen vielä elävän vähän aikaa, että käytökselläni olisin voinut johonkuhun määrään palkita hyvyytensä minua kohtaan. Mutta Herran tiet ei ole meidän tiemme. Me ha'imme Jumalan sanassa lohdutusta, ja tulimme vähitellen levollisiksi. Me rakastimme toinen toistamme ja sillä oli kaikki hyvin.
Minä pyysin isännältäni luvan oitis päästä muuttamaan, johonka hän myös suostui, sillä ehdolla, että luopuisin puolesta palkastani, vaikk'ei ollut muuta, kuin pari kuukautta pyhäin päivään. Minä suostuin ehtoon ja muutin oitis Rauhalaan.
Neljätoista päivää siellä oltuani palasi Elina yhtenä sunnuntaina kirkosta erinomattain yksitotisena. Hän sanoi Klober'in kuulututtaneen kalunkirjoituksen tänne ensi tiistaiksi, ja ihmetteli kovasti ett'en minä siitä ennen hänelle ollut mitään puhunut. Minä vakuutin ett'en tietänyt mitään koko asiasta, joka myös oli aivan totta. Me siis oikeen hämmästyimme molemmat. Emme voineet käsittää mitä se tahtoi sanoa. Minä sanoin hänen kuulleen väärin, mutta muutamat naapurit sanoivat samoin kuin Elina, jonka tähden minun täytyi uskoa asian niin olevan.
Määrättynä päivänä tuli Kloberi ja vainaan veli, lautamies Niiles Antinpoika, aamulla varhain paikalle. Lautamies käski Elinan ilmoittaan kaikki mitä pesässä löytyi, sillä nyt piti ensin pidettämän kalunkirjoitus ja senjälkeen huutokauppa. Minä kysyin, mikä oikeus heillä oli niin menettää toisen tavaran kanssa.
"Meillä on Ruotsin valtakunnan laki, johon taidamme luottaa," vastasi
Kloberi äreällä äänellä.
"Ei se ole mahdollista!" huusi Elina ja minä yhtä aikaa.
"Sekä mahdollista että luotettavaa," vastasi Kloberi. "Elina on syntynyt salavuoteesta, ja koska rintaperillisiä ei löydy, niin on vainaan veli jälkeenjääneen, sekä irtaimen että kiinteän omaisuuden laillinen perillinen. Se on niinmuodoin lautamiehen pyynnöllä kuin olen tullut tänne kalunkirjoitusta pitämään, jonka tähden minä varoitan teitä rehellisesti ilmoittamaan mitä pesässä löytyy."
Se oli niinkuin ukkonen olisi lyönyt alas eteeni. Ett'ei lapsi saisi periä äitiänsä, toisten edellä, näytti minun mielestäni niin luonnottomalta ja vastoin kristin uskoa, ett'en uskonut nimis-miehen puhetta. Meidän lakimme, ajattelin minä, ovat varmaan merkilliset monessa kappaleessa, vaan niin väärät ei ne kuitenkaan taida olla.
Kloberi kirjoitti joutusasti ylös kaikki mitä siellä löyty, jota ei ollut niin aivan vähä, sillä kalunkirjoitus nousi yhteen tuhanteen ja neljään sataan riksiin.
"Nyt se on sinun velvollisuutesi," sanoi Kioberi kalunkirjoituksen päätettyä, "että pitää vaarin siitä, ett'ei mikään näistä tavaroista katoo ennen huutokauppaa, jos et taas tahdo tulla linnaan. Elinalla on minun täysi luottamukseni," sanoi hän lempeämmällä äänellä.
"Eikö hän niinmuodoin saa periä mitään?" kysyin minä.
"Ei vähintäkään," kuului vastaus.
Elina ja minä olimme pahoilla mielin tapauksen tähden, vaan emme kuitenkaan olleet alakuloisia, sillä me luotimme lakiin ja oikeuteen, joka, niinkuin luulimme, ei suinkaan voisi myöntyä siihen. Minä menin paikkakunnan tuomarin tykö kuulemaan kuinka tämän kanssa oli laita.
Laagmanni Berg surkutteli tilaa, vaan vakuutti samassa, että laki varmaan oli semmoinen kuin Kloberi oli sanonut. "Se on," sanoi hän, "kaikin puolin sopimatoin, ja on monissa herraenpäivissä ollut esitelty parattavaksi, mutta vapa-sukuiset ja papit ovat olleet sitä vastaan; niillä mahtaa olla oma siveällisyytensä." Hän kielsi minua menemästä käräjiin, jonka kautta vaan tuhlaisin aikaa ja rahaa.
Neljätoista päivää myöhempään myytiin Rauhalassa kaikki tyyni, ja Elina sai männä lapsuutensa kodosta ilman muuta omaisuutta kuin arkullinen pitovaatteita.