V.
Pelastuksen hetki.
Näitten tapahtuessa kestikiivarissa olivat ystävä-polosemme Koponen ja Jurri susikuopassa melkein entisessä tilassa, mutta vieläkin kehnommassa.
Jo oli sydänpäivä, mutta pelastajaa ei kuulunut. Julma kumppani tuli yhä levottomammaksi. Jopa yritti päälleryntäyksiäkin ja sen ulvonta tuli yhä julmemmaksi. Jurri oli melkein näännyksissä ja Koposenkin sisu oli paljo masentunut. He eivät enää ajatelleet huutoja eikä vastustajien pitkiä neniä, vielä vähemmin tulevaa kunniaa. Nyt ajateltiin todellisesti kuolemaa, jonka pedon muodossa näkivät edessänsä ja kauhunsa oli sanomaton.
Yht'äkkiä kuulivat koiran haukunnan ja tuokion kuluttua kaksi miestä kuopalta.
Välkkyvin silmin katsoivat ystävykset toisiinsa, päästäen riemuhuudon, josta metsästäjät säikähtyivät.
"Luulempa piru vie siellä olevan kaksijalkasia susia kuopassa," lausui yksi heistä.
"Siltäpä kuuluu, mutta kuulinko oikein tuolla vielä tullessamme, niin pitäisihän siellä neljäjalkanenkin olla."
Taas huudahti Koponen.
"Ukko rukka;" huokaisi metsästäjä, ruveten kiireesti poistamaan havuja.
Nyt kävi kuoppa valosaksi ja ihmetellen näkivät metsästäjät miten asia oli. Nytpä asetettiin tikapuut kuoppaan, mutta sepä ei kelvannut sudelle, joka tuimasti rupesi kuopassa ulvomaan. Tikapuut olivat poisotettavat. Nyt laskettiin köysi, jonka Koponen sukkelaan kiinnitti uumallensa.
Nyt vaan oli tarvis vetää niin mies oli pelastettu. Mutta Jurripa tahtoi välttämättömästi seurata muassa, sillä muuten arveli suden hänen sill'aikaa surmaavan. Koponen taas antoi pilan miten kumppanille kävi jahka vaan itse pääsisi pois; pyysi siis miesten vetämään. Mutta nämät tuumailivat suden yhdelle miehelle liian vaaralliseksi ja koska kahta eivät yht'aikaa voineet nostaa oli tämäkin keino heitettävä.
Nytpä kaikki tuumailivat mitenkä tehtävä. Mutta Koponenkaan, joka aina oli ilkkunut monikeinollisuudestaan, ei tätä nykyä ainoatakaan sopivaa neuvoa keksinyt. Jurri taas ei ajattelemaankaan kyennyt. Vihdoin lausui toinen metsästäjä.
"Nytpä tiedän… Tässä ei muuta keinoa; minä annan sudelle lyijymarjan, niin on asia päätteessä; niin on mun tapani. Elkää peljätkö miehet. Pyssyssäni on luoti, enkä milloinkaan ammu pommia… Mitä sanotte tästä?"
Tätäpä sieti ajatella. Jos luoti ei kävisi, ja vaikka kävisikin eikä heti paikalla tappaisi sutta, niin varmaan oli viimeinen hetkensä tullut. Ja miten hirvittävää olla niin lähellä sitä paikkaa mihin luoti lentää. He siis eivät hirvinneet tähänkään suostua.
"Olkaa liikkumatta, nyt paukahtaa," sanoi metsästäjä kohottaen pyssyn silmällensä.
Paikalla räjähti pyssy; kuoppa tuli täyteen savua, jonka alta kuului kamala kiljuna ja kitiseviä ihmisääniä, mutta heti taas vaiti kuin haudassa.
Ruutisavun hajottua kurkistivat metsästäjät kuoppaan, jonka pohjalla näkivät suden kumppaninensa makaavan hengen merkittä.
"Saitpa saakeli vie kolme kärpästä yhdellä lyömällä," sanoi metsästäjistä toinen.
"Sitä en luule. Kaksi jalkasille luullakseni vaan tuli liika raju sydämmen värähdys."
Ja niin olikin. Koponen ja Jurri heräsivät vähittäin, mutta susi nukkui ainaseksi.
Ystävillemme oli pelastuksen hetki tullut, mutta kauan viipyi ennenkun voivat vapauttansa nauttia. Toinnuttuansa kiittivät sydämmellisesti Jumalaa ja metsästäjiä pelastuksestansa.
Ylös päästyänsä olivat he todellakin kurjannäköset. Läpimärät, kurassa ja li'assa kantapäästä kiireesen asti. Hölmö-muotoset ja jäsenet vilusta ja nälästä vapisevat.
Vanha metsästäjä otti heidät muassaan asuntoonsa, jossa eukkonsa kaikin tavoin koki heitä saattaa entiseen terveyteen. Hän toki silloin tällöin rypisti nenäänsä, sillä vieraat eivät vaan löyhkäneet sudelta vaan muultakin joka arvattavasti oli pelästyksen ja ampuman räjähdyksen seuraus. Sitten heitä runsaasti syötettiin ja juotettiin, niin että pian tulivat entiselleen.
Tätä palkitsi Koponen kahdellakymmenellä markalla, mutta sillä välipuheella että tapaus pidettäisiin salassa, joka myöskin luvattiin.
Kotia käydessä päätettiin että Jurrin hetipaikalla piti teeskenteleimään sairaaksi sekä sanoman siitä syystä ei voineensa tulla. Vast'edes tahtoivat suostua mitä vielä oli tehtävä. Koponen varoitti ystävää pitämään umpi-salassa heidän onnettomuutensa, josta muuten syntyisi pilkka-taruja.
Sitte erosivat metsätien haarassa, syystä että Jurrin oli tarvis salateitä päästä kotia, jos sairaaksi teeskentelemistään pitäisi uskottaman.
Mustamielisenä astuskeli nyt Jussi Koponen kotia kohden. Hän mietti miten mailmassa paljo voi tapahtua, jota viisaimmillakaan keinoilla ei voi välttää. Hän iloitsi että oli päässyt vaarasta, mutta häntä sapitti toiveittensa kehno loppu. Katkeraa rohtoa oli ylilääkäri hänelle antanut kunnianhimon parannukseksi mutta ei niin katkeraa että olisi tauti ihan herennyt. Se kasvoi vähittäin entiseen määräänsä. Tapaus suden kuopassa unohtui, ja taas ajateltiin lähestyviä iloisempia päiviä. Tällä kertaa tosin oli mahdotonta päästä herrainpäivämieheksi, mutta olipa hän muka nuori mies, joka kyllä voisi odottaa toista kertaa, jolloin arveli voittavansa kaikki esteet. Tällä kertaa oli vaan kunnialla peräytyminen. Pahimmin pelkäsi hän sitä että metsästäjän väki ei voisi olla tapausta kertomatta. Hän kävi siis vielä kerran siellä, heittäin toiset kaksikymmentä markkaa vaiti-olemisen palkaksi. Iloisemmin mielin kävi hän sieltä kotia, vaikka kunnianhimon hitto raateli sydäntänsä julmemmin kuin saatana Joppia.
Huima-mielinen oli hän siis kotia tullessaan, mutta Jussi Koponen oli mies ajatustensa herra. Vaimo tuli häntä vastaan ystävällisesti kysyen miten päivän asia oli päättynyt. Hän vastasi tyynesti:
"Ihan toivoni mukaan kultaseni! mutta olipa hyvä että itse olin saapuvilla sillä nytpä muuten olisin valtiopäivämies. Paljo oli mulla vaivaa saada olla rauhassa. Peijakkaan ikävä tuo yleisön luottamus. Ihan väsyksissä olen paljaasta haastelemisesta päivän kululla, että oikein haluan vuoteelle."
Vaimo olisi ensin tarjonnut hänelle kahvia ja muuta laittamaansa hyvää, mutta hän sanoi nyt ei voivansa mitään nauttia. Eukko surkutteli miespolostansa, jolla niin paljon oli kärsimistä yleisön luottamuksesta ja kiirehti valmistamaan vuodetta päivän töistä väsyneelle.
Ikävöitsevin silmin katseli hän vuodetta, jossa toivoi saada nauttia edes muutaman tunnin lepoa päästäksensä tyynimieliseksi. Mutta tämä päivä oli oikein onnettomuuden päivä, joka ei hänelle sallinut lepoa omassa kodissansakaan. Hän tuli katsoneeksi pihalle ja näki vieraan tulevan, eikä siis nyt ollut levolle ajattelemistakaan.