JOULU KASARMISSA
Kiväärien perät kalisivat sementtirapuilla, kun komppania purkautui ulos ja alkoi asettua riveihin lumisella tanterella. Päivystäjä hihkui ja puhalteli paljaisiin, kohmettuviin kouriinsa. Rivit ojentuivat ja luku otettiin. Sitten päivystäjä pisti kätensä housunliitinkiin ja puheli piloja ryhmänjohtajien kanssa. Sotamiehet, vain parisen viikkoa sotilaan takkia kantaneet alokkaat, tuijottelivat eteensä vakaina ja vaiteliaina, alakuloisina. Oli lauantai ja jouluaatto. Kuin suunnaton, ylen pehmeä ja valkoinen matto peitti vasta satanut lumi maat ja tanteret. Harmaalta taivaalta seuloutui vieläkin harvakseltaan lunta. Kiteitä istahteli sotamiesten harmaille takeille.
Päivystäjä alkoi jo pitkästyä. Hän käveli ja tepasteli, että pistin heilui, ja kiroili lämpimikseen.
— Mitähän ne kihot taasen munivat tuntikausia… Käyttävätköhän nuo pirut komppaniaa marssilla, vai joko tässä nyt päästään joulusiivoukseen…
Tallilta päin kuului sian kirkuva vingunta ja johti päivystäjän puheet toisaalle.
— Sattumakin valmistautuu juhlaan. Kokit pitävät huolta, että illalla saadaan täysosumia…
Nyt herrat tulevat, pari kersanttia, vääpeli ja nuori, hoikka vänrikki, komppanian toinen upseeri. Päivystäjä ärjyy komentosanat. Sotamiehet jäykistyvät patsaiksi, päät kääntyvät, kaikki katsovat herra vänrikkiin, päivystäjä tekee moitteettomasti ilmoituksensa ja kompuroipi sitten kiireesti portaita ylös komppaniaan.
Vänrikki silmäilee rivit päästä päähän, tekee huomautukset auki olevasta napista, huonosta asennosta, virheellisesti jalan viereen asetetusta kivääristä ja komentaa levon.
— No, pojat, tämä on jouluaatto, mutta silti meidän on tehtävä pieni marssi, ennenkuin rupeamme juhlan valmistuksiin ja viettoon. Emme ole tulleet tänne laiskottelemaan. Tämä asevelvollisuusaika on niin lyhyt. Sekuntiakaan ei oikeastaan saisi mennä hukkaan.
Pieni, kalvakka nuorukainen astuu rivistä, alottaa erehtymättä puhuttelun herra vänrikistä ja pyytää lupaa saada jäädä pois marssilta. Hän on sairas.
Vänrikki silmäilee häntä. Saattaapa olla sairas, mutta ei tässä ole ruvettava antamaan huonoa esimerkkiä vastatulleille miehille. On näytettävä, ettei teeskentely, vermeily menesty.
— Miksi alokas Kärä ei ole ilmoittautunut sairaaksi aikanaan aamulla ryhmänjohtajan aamuilmoitukseen? Olisi sitten päässyt lääkärin tarkastukseen.
Kärä vastaa, että sairaus ilmeni myöhemmin. Se ei aina tule aivan aamusta.
Vänrikki rypistää kulmiaan, näyttää suuttuneelta. Vai uskaltavat nyt aivan tuliteräalokkaatkin vastata noin konstikkaasti, viisastellen.
— No, äkkiä tullut sairaus paraneekin äkkiä? Ja mikä hänellä on kipeänä? Pääkö? No, silloin on alapään hyvä olla. Ja sitähän marssilla tarvitaan. Sotamiehen ei auta välittää pienistä pahoinvoinneista. On kestettävä, kunnes kaatuu. Mieluummin kuoltava seisaalleen. Menkää riviin. Komppania, asento! Hihnasta, olalle! Käännös, oikeaan! Tahdissa, mars!
Komppania talsii eteenpäin vaivalloisesti paksussa lumessa. Se valuu läpi kentän maantielle vänrikin hihkuessa perässä: — Tahdissa, on komennettu! Päät pystyyn!
Päästään maantielle. Siitä on jo ajettu hevosilla. Keskimmäisille miehille on nyt kulku helpompaa mutta marssirivistön etumaiset laitamiehet saavat yhä harpata umpilumessa. Vänrikki lähtee itse pistelemään edeltä pitkin säärin. Tiukka vauhti, sanoo hän, niin päästään pian joulun viettoon. Tottumattomille miehille käy kulku työlääksi. Pakkaus on vielä kevyt, mutta se painaa hartioita, kivääri osoittautuu hankalaksi toveriksi, ja sen hihnan paino ylettömäksi olkapäällä. Hengitys käypi puuskuttavaksi ja hiki kihoaa pintaan. Välimatkat venyvät, hännillä juosta reputetaan.
— Laulakaa, pojat!
Mutta ummen kahluusta ja vauhdista lääpästyneitten miesten kurkusta kuuluu vain muutamia katkonaisia älähdyksiä.
— Keuhkotauti teissä on ja kuppa joka miehessä, päättää vänrikki ja käskee lopettaa laulun.
Kun pari kilometriä on marssittu, komennetaan seis. Kiväärit yhteen ja tiepuoleen seisoskelemaan ja istumaan vasten lumisia aitoja. Tämä on sitä varten, selittää vänrikki, että kukin korjaa jalkarättejään, jos niissä on sovittamista, ja mitä yleensä korjattavaa on.
Alokas Kärä oli todellakin sairas. Kiivas vauhti ja ponnistelu lumessa, kantamus selässä saivat pään kivistyksen yhä yltymään. Huimasi ja ellotti. Mutta hän puri hammasta ja pysyi mukana. Pysähdyttyä hän oksenti hangelle aamulla juotua karvaan ruskeaa saijua, saippuata röyhtäyttävää margariinia ja leivän kappaleita.
Kärän ryhmä oli komppanian hännillä. Siellä oli myöskin muutamia vanhoja miehiä, pian vuoden palvelleita ja joitakin sotavanhuksia, ylipalvelevia, putkassa istuneita ja Joella käyneitä veppereitä. He puhelivat kuin Kärää lohduttaakseen: — Lujaa se vaatii tämä puulaaki, lujempaa vielä kuin Kemiyhtiö… Ja sitten he kertoivat pelottavia juttuja, kuinka monesti marssitaan, että miehiä kaatuu kuin raatoja pyörtyneinä tiepuoliin helteessä ja pölyssä, ja kuinka kihot työntelevät äimiä kaatuneitten takapuoliin nähdäkseen, ettei tapahdu mitään teeskentelyä. Niin, lujaa vaatii tämä yhtiö. Herraa täällä ei huiputeta.
Samassa nähtiin vänrikin tulevan tietä pitkin komppanian etupäästä.
— Siirry nyt helvetissä pois, sanoi joku vanha mies, ettei se nuoleta sinulla tuota oksennusta. Haaskaat tuolla tavoin valtion ruokavaroja…
Kärä kääntyikin ja istahti hankeen. Mutta samassa näki hän sen vanhan miehen kumartuvan oksennuksen yli, yökkäävän katketakseen ja pitelevän kaksin käsin vatsaansa.
Vänrikki lähestyi.
— Mikä teillä on?
Sairaus on tavannut. Ylenannattaa. Eikö hän pääse palaamaan takaisin…
— No, palatkaa, koska niin on.
Ja mies lähtee heti, naama vähän vääntyneenä, kivääri hihnassa roikkuen, horjahdellen töhmeröisellä tiellä.
Lähellä olleet sotamiehet pysyttelevät naama vakaina, suut vain varkain visassa: se on sotamies Tiili, se osaa… Alokas Kärä katsoo naama valkeana ja suu auki. Mutta hänkin ymmärtää, että hiljaa tässä nyt on pysyttävä. Hänelle alkaa vähän valjeta: tämmöinen tämä on yhtiö… Mies se, joka kestää, ja mies se, joka osaa itseään auttaa.
Komennetaan ylös.
— Joo, sanoo Kärän ryhmän johtaja, tuttu kotipuolen mies, auttaessaan Kärälle tornisteria selkään, koukkuja paikoilleen: — Konsti se on, joka pelaa armeijassa! Ei täällä auta haikailla. Kyllä täällä mies kouluutetaan, opetetaan. Kukin on monni aikanaan, mutta viimein täällä oppii tavallinen mies, tulee ylioppineeksi, tempun taitavaksi, osaa järjestää…
Niin menee Kärältä marssimatka loppuun, harpaten lumessa, hikoillen, puuskuttaen, päässä pyöriessä monenkaltaisten mietteitten. Hän on lopussa ylen väsynyt, mutta ei tunne itseään pahasti sairaaksi. Oksennus oli helpottanut, katkerat, synkeät mietteet purreet luontoa.
Soppa syötiin ja alkoi kova touhu joulun vastaanottamiseksi. Lakaistiin, räiskittiin vettä, käsiteltiin märkiä rättejä, raskaita rautasänkyjä laahattiin ulos ja sisään, piiskattiin peitteitä ja patjapusseja. Ulkona luotiin lunta. Sitten järjestettiin kaapit ja vuoteet. Ojennus, ojennus. Käytävälle tuotiin suuri kuusi ja koristettiin pumpuleilla ja kynttilöillä. Sitten oli tupatarkastus, ja niinpä voi joulu tulla kasarmiinkin, lumiselle maalle, tähtiä välkkävän taivaan alle.
Kokoonnuttiin avaraan luentotupaan, istuttiin jakkaroille ja laulettiin. Nyt ääni hoilasi hyvin, istuessa, kun ruumiin ei tarvinnut kiirehtiä. Sitten istuttiin syömään jouluateriaa luentotuvan pitkältä pöydältä. Oli sianlihaa, jotkut palat kyllä sitkeitä ja verisiäkin. Kokeilla oli ollut kiire. Oli riisipuuroa, mutta siinäkin oli jotakin epäpyhää, kuten joku sotavanhus luuli. Kun sitä söit, tuntui vatsassa, kuten olisi tiilikiven niellyt. Mutta hedelmäsoppa — naiminen, kuten sitä nimitettiin — oli makeaa ja moitteetonta.
Nyt tulivat komppanian upseerit. Napit ja nauhat välkkyivät, vyöllä heiluivat miekat. Komppanian päällikkö puhui muutamia sanoja, kauniita sanoja isänmaasta, velvollisuudesta, perivihollisesta. Sanoi, että oli tehty, mitä oli voitu, jotta joulu olisi kasarmissakin viihtyinen. Jaettiin lahjoja: tupakkaa, makeisia, kyniä ja paperia. Joku luki kertomuksen, laulettiin ja istuttiin, tupakoitiin ja puheltiin.
— Ei kai sinua enää sairaus vaivaa? kyseli se tuttu ryhmänjohtaja alokas Kärältä. — Joo, joo, ei auta välittää moneen kesään. Kyllä siihen tottuu. Tämä on sellainen talo. Minäkin kun tulin, kuulin sanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kieräilemättä pärjää. Olin monni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin suorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä täytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita kohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tillilleen täyttäisi säännöt ja kihojen mielinouteet.
Ja vanha mies alkaa kertoa kokemuksiaan, hieman ylimielisesti toiselle kokemattomalle. Äänestä tajuttavana vivahdus: minä tiedän.
Alokas kuuntelee ja sanoo viimein:
– Sattuuhan sitä. Mutta niin minä luulen, että hyvä koulu tämä sittenkin on miehelle: järki kasvaa ja luonto karkenee.
Upseerit ovat jo menneet. Hanuri soipi. Tanssitaan. Alokkailla on vielä rahaa ja vanhoilla miehillä on lumeen kätkettyinä läkkiastioita. Aika kuluu ja mielestä haihtuu ikävä, huolet ja armeijan monet vaivat. Päivystäjä on ilmoittanut, että iltahartautta ei ole, mutta puoliyöltä on kaikkien oltava levolla. Syntyy sitten jo pieniä rähinöitä ylimielisten vanhojen miesten ja väkevistä rohkaistuneitten alokkaitten välillä. Sotamies Tiilikin tulee alokas Kärän luo ilkkumaan:
— Monni oli sairas, mutta vanhalle miehelle annettiin sairaslepoa ja joululääkkeitä…
Mutta Kärä työnsi hänet kurkusta seinälle ja iski naamaan nyrkillä minkä jaksoi.
— En minä siitä muuten välittäisi, mutta ilkuta minulle ei…
Oli iso mellakka, mutta viimein rauhoituttiin. Hanuri soi. Tanssittiin.
Mutta puolelta öin on jo hiljaista. Alokas Käräkin miettii vuoteellaan, että mies, oikea armeijalainen hänestä kehittyy. Aamulla tosin kävi nolosti, kuten monnille, mutta illalla hän jo näytti…
Päivystäjä istuu vain pöydän ääressä, kello tokuttaa, kuusessa käryävät loppuun palavat kynttilät.
Niin on jälleen yksi joulu ohi kasarmissakin.