SAKSAN JÄÄKÄRI
Juna oli pysähtynyt hytkähdellen himmeänä elokuun iltana, ja jokunen matkustaja kurkotteli matkatavaransa hyllyiltä ja läksi, ja jokunen kiipesi asemalta vaunuun, pieneltä maaseutuasemalta. Pillit suorittivat asiaankuuluvat hihkaisut, veturi puhkui, ja kolisten ja huristen läksi juna vaeltamaan tarkkaan viitoitettua tietänsä.
Niinpä oli siitä junasta laskeutunut muuankin keskimittainen, hoikanlainen, pystyrunkoinen mies, jaloissa saappaat ja kädessä kookas, ruskea matkalaukku. Seisahteli, silmäili ympärilleen ja lähti viimein astumaan lävitse pienoisen, maalaillun kyläkunnan, ohi pikku kauppojen ja kahviloitten, pankin ja majatalon, astui hitaasti riiputellen laukkua, katsellen ympärilleen, kuten tekee se, jolle paikat ovat tutut entisiltä ajoilta ja jota huvittaa nähdä, mikä on muuttanut muotoaan, mikä säilynyt entisellään.
Sitten kylä jäi taakse ja kulkijan vauhti parani. Hän rutaisi aidasta seipään, pisti sen laukkunsa kädensijoihin ja kantoi sitä hartioillaan. Ilta yhä himmeni, elokuinen, tyyni ilta. Leppoisa hämärä täytti maantien, jonka molemmin puolin mäntyinen metsä tuskin kuuluvasti suhahteli, hengitteli. Sitten hän kääntyi siltäkin hiekkaiselta, kovapintaiselta tieltä kaitaisemmalle, ruohoiselle kärrytielle. Astui sitä aikansa, istahti, pyyhkieli hikeä ja sytytti savukkeen. Oli yö, lauhkea yö, pimeän kuhju, taivaslaelta pilkoitteli joku himmeä tähti tummien oksien lomitse.
Siitä oli kymmenkunta vuotta, niille vaihein, kun tämä mies oli lähtenyt näitten tummien metsien piiristä, pienestä kylästä tämän ruohoisen tien päästä. Oli torpparin poika, oli käynyt kansakoulunkin, mitä eivät niihin aikoihin vielä kaikki mökin pojat tehneet. Hänelle pystyttiin sekin kustantamaan, hyvänlaisesti elävän torpparin ainoalle lapselle. Oli luonnoltaan hieman haaveilevainen. Koulusta päästyäänkin luki vielä kaikenlaisia kirjoja, mietiskeli, enemmänkin kuin olisi ollut suotavaa siihen nähden, että hänestä piti kasvaa työmies, joka ei pelännyt rasittaa ruumistaan. Kirjoista häneen imeytyi kuvitelmia, jotka ajautuivat laajemmalle kuin tovereittensa ja yleensä ympäristönsä ihmisten. Luki Runebergia ja Topeliusta ja näki maan ja kansan kaunistettuna runon hohteella, haikeudella ja hentoudella. Kuntoa, oikeutta, urhoollisuutta — näki isänmaan, Suomen, ja tunsi että hänenkin täytyisi tehdä jotakin sen hyväksi, että se kukoistaisi ja tulisi voimalliseksi.
Siihen aikaan oli Suomeen sijoitettu venäläisiä sotamiehiä ja sinelliniekkoja santarmeja. Niitä ei kyllä ollut hänen näköpiirissään, korpikylässä, mutta kuulihan hän niistä. Kuuli, että Suomea sorrettiin, että santarmit vainosivat innokkaita isänmaanystäviä sulkeakseen kivisiin linnoihin, viedäkseen Siperiaan, hirttääkseen. Ja jopa kuuli hän huhun, että maakunnan kuvernööri oli hirtättänyt miehen, isänmaan miehen… Silloinpa hän huomasi: hänestäkin kasvaa isänmaanmies, sankari, jota ryssän vainukoirat ajavat takaa pitkin teitä ja metsiä. Mielikuvituksensa alkoi hehkua kuumana. Kuinka kansa nousee yksinäisissä, harmaissa kylissä metsien keskellä, harmaat, totiset miehet taisteluun sortajaa vastaan. Kuvitteli sodan töitä, taistelua, tykkien jylyä, räiskettä, palavien talojen liekkejä… Suomalainen kaarti hyökkää pajunetit välkkyen pitkien kiväärien nenissä, ja ryssän soltut väistyvät idän aavoille maille verisin sinellein, pitkiin liepeisiin kompastellen… Ja Suomi olisi itsenäinen. Kukaan ei sitä komentaisi, vieras sinelliniekka santarmi ei vaanisi enää isänmaanmiesten töitä. Tämä maa, tummat metsät, huurteiset tai tuulessa humisevat, kylät, sinisinä läikkyvien järvien rannoilla tai mustina hyömistävien jokiuomien partailla, meren rannalla, vihreitten peltojen keskellä tai talven lumiin uponneina, olisivat vapaat…
Ja sitten alkoi hän kuulla outoja kuiskeita, kuuli miesten puhelevan illoin, kun istuskeltiin pirtissä piippuja imien, että Suomen nuoria miehiä oli siirtynyt Saksaan taistellakseen vieraalla kamaralla vihollista vastaan. Niin, ehkäpä kerran omallakin kamaralla, sotataidon oppineet miehet, ehkäpä Suomi karistaisi suuren sortajan ikeen näinä häikän aikoina, koko maailman taistellessa… Sitten kuuli hän huhuja, että siellä tai siellä oli liikkunut Saksaan värväri, jota santarmit ajoivat kuin metsän petoa…
Eikä hän saanut enää öisin unta, ei rauhaa, ennenkuin oli nähnyt värvärin, ennenkuin oli lähtenyt kotoaan matkustaakseen Saksaan soturiksi. Niin hän lähti lapsuutensa laaksosta vähän kuin varkain, parinkymmenen vuotisena torpanpoikana, sydämessään haaveet itsenäisestä Suomesta, ehkä myöskin mielessä muuta, kyllästymistä hiljaiseen elämään korpikylässä, yksitoikkoiseen työhön vainiolla tahi huokaavan metsän sisässä, halua johonkin outoon, tuntemattomaan, elämään…
Äiti siellä harmaassa mökissä lienee itkeä tihistellyt, vuodattanut suolaisen kyynelen ryppyiselle poskelle, isä oli tuijottanut vakain naamoin, jurona, imien piippua ja sanonut, että niin sen kävi, kun sillä koulua käytti, perehtyi kirjoihin, imi niistä outoja haaveita ja joutui hulluille teille, seikkailuihin.
Siitä oli nyt vuosikymmen, jopa toistakin.
* * * * *
Sitten Lockstedtin leirillä metsäkylän poika tunsi itsensä pettyneeksi, apeaksi. Jotakin, joka oli ollut kaunista ja ilmassa häilyväistä, oli läjähtänyt kasaan. Tämmöistäkö olikin tämä isänmaanmiehen elämä. Kasarmi, hermostuttavan täsmällinen ja siisti; harjoituskenttä harmaana ja tasaisena. Missä lieneekään sotilaallinen uljuus? Hänestä tuntui, että täällä piti paremminkin ottaa luontoonsa piiskatun koiran nöyrämielisyys. Nöyryys, no, sitähän opettivat viisaatkin; se on ihmisluonnolle hyväksi.
Ja päivät alkoivat kulua. Saksankielistä komentoärjyntää. Asentoa, marssia. Pullisteltuja rintoja ja pohkeita ja pystyjä päitä. Sotamiehen pitää olla tahdin näköinen, kuin leijona päältä nähden, vaikka olkoonkin sisällä nöyryys. Liikettä kentällä, kivääriotteita, ampumaharjoitusta, marssia, marssia pakkaus hartioilla pölyävillä teillä.
Niinpä meni harjoituskausi yksitoikkoisena, ankaran harmaana. Hän pureutui vähitellen, tottui. Olihan tämä kaikki tarpeellista, jos mieli jotakin tehdäkin, eikä ainoastaan hautoa ja haaveilla päänupissaan. Oli opittava sotataitoa, ettei hämmentyisi veritöissä, sillä verellä oli lunastettava kaikki arvokas tässä maailmassa, isänmaalle vapaus. Ei auta haikailla.
Rintamalle, sotaan. Isänmaan vapautta haaveilevalle metsäkylän pojalle oli sekin ikäänkuin liian runotonta. Rähmällään savisessa juoksuhaudassa, granaattien ulisten vaeltaessa ilman lävitse, pudotessa, tongaistessa maata ja räiskäyttäessä rapaa ja sirpaleita. Konekiväärien rätinää, joskus myrkkykaasujen inhoittavia pilviä. Toisinaan tiedusteluretkiä lävitse sotkuisten väkälankaesteitten yön pimeydessä. Ammuntaa. Välistä yritettiin hyökätä tai torjuttiin vihollisen rynnistystä. Joku Suomen mieskin kaatui, joku haavoittui. Hänkin sai granaatin sirun käteensä. Hänenkin punaista vertaan valui Kuurinmaan jäiseen multaan, valui pienen Suomen puolesta siellä etäällä. Makasi sairaalassa ja palasi jälleen rintamalle. Aika vieri ja mitään ei tapahtunut. Sota vain jatkui. Mieleen valui epätoivo, epäilys, että ei tulisikaan mitään tapahtumaan, että he olivat turhalla harhatiellä, ilman aikojaan tuoneet itsensä tänne isojen jalkoihin, antaneet aherruksensa, verensä ja henkensä. Taistelivat suuren Saksan puolesta suurta Venäjää vastaan. Näin kävi hänelle ja monelle muulle. Ja sitten tuli turtumus, tylsyys. Käyköön miten käypi ja tulkoon mitä on tullakseen.
Jo kuuluu kohua Venäjältä! Keisari kukistuu! Jo lopettaa Saksa sodan sillä rintamalla. Voitettu, vallankumouksien kuohuttama Venäjänmaa tekee rauhan. Mitä, mitä tapahtuu nyt? Antaako vapaa Venäjä Suomellekin vapauden, elääkö Idän Suuri Tasavalta sen kanssa kuin ystävä ja veli? Ja miten käypi silloin tämän sotilasjoukon, Saksan jääkäreitten?
Sitten kuuluu jo kohu Suomestakin, Suomi nousee, rahvas huurteisten metsien kylissä ja kaupungeissa. Se ravistaa vanhat ikeensä, joita se on kauan kärsivällisesti, itsekseen nuristen kantanut. Se tarvitsee johtajia, se kutsuu vieraalla maalla sotataidon oppineita poikiaan. Hetki oli tullut, päivä kajasti. Saksan jääkärit purjehtivat Suomeen.
* * * * *
Se mitä tämä torpanpoika oli haaveillut pääluunsa alla joku aika takaperin, oli nyt toteutunut. Suomen niemellä kävi kiihkeä laine ihmiseläjien verissä. Sota oli alkanut, vapaussota. Tämä vieraalla maalla opinkäynyt torpanpoika oli myös pienenä päällikkönä armeijassa, joka sikisi ilmoille huurteisista, tummista metsistä. Talojen isäntiä tahi poikia harmaissa sarkatakeissa, virka- ja lukumiehiä kaupungeista, torppareita ja jopa työmiehiäkin, enimmät asian puolesta innostuneita, jotkut astuneina riveihin esivallan käskystä. Ei ollut aluksi kaikilla aseitakaan. Monille riitti vain vanhoja, ruostetorvisia pyssynrämiä. Käytiin niillä ryssäläisten osastojen kimppuun, joista enimmät kylläkin laiskoina makasivat kasarmiensa ritseillä, viitsimättä ampua tahi tapella. Saatiin aseita ja lähdettiin vyörymään kohti etelää, ajamaan ryssän sinelliniekkoja.
Mutta mitä? Oliko myös ryssän riveissä Suomen miehiä, jopa etupäässä, niin että he olivat runko ja vieraan maan miehet vain apuna. Suomen kansa oli lohjennut kahtia ja karkasi toistensa kimppuun. Se oli kapina, punakaartin kapina. Mitä olivat nuo kapinamieliset? Tavallisia työmiehiä, torppain miehiä, ryssäin patteritöissä laiskistuneita jätkiä, katulutkia… Halusivatko he pitää maassa vihollisen, ryssän lain ja vallan? Tämä jääkäri, pieni päällikkö, mietti ja uskoi, etteivät he sitä halunneet. Hekin nousivat oman aatteensa ja asiansa puolesta, katkeroituneina, kateellisina, hävittääkseen vanhan ja pystyttääkseen maahan uuden järjestyksen, uskoen siten saavuttavansa vapautta ja hyvinvointia, tasa-arvoisuutta. Innolla he nousivat, ampuivat epäröimättä. Mutta sitä kiihkeämmin kävi valkoinen armeija kimppuun. Tämäkin jääkäri, entinen torpanpoika, vei sinne epäröimättä omaa osastoaan. Tosin hän oli alussa ällistynyt, pelästynyt, että tämä kansa, josta hän oli lukenut nuoruutensa runokirjoista, jonka piti olla tyyni ja lainkuuliainen, ehkäkin sodassa urhea, että tämä kansa saattoi olla niin kiihkeä veriltään, hermostuvainen, aivan kuin verta himoitseva, joka saattoi ampua luodin vangiksi saadun kansalaisensa pään lävitse, kerskuen, kuin huvitellakseen. Jopa kerrottiin punakaartin toimeenpanevan kidutuksia, vetävän mahat halki valkoisilta, ripustavan suolet puunoksalle. Hän mietti sitäkin, että siellä ehkä joku hänen entisiä tovereitaan, työmies tai mökinpoika, laukaisi aseensa hänenkin päänsä menoksi ja hän heidän. Mietti sitä ja muutakin, mutta ei miettinyt kauan. Tämä oli nyt vihdoinkin sitä unelmoitua, kävivät suuret tuulet, oli alkanut vapaussota. Nyt oli tapella nyökytettävä, ei ajatettava.
Pyhä innostus ja viha täyttivät hänet. Nuo, eivät ne olleet Suomen kansaa; ryssän riveissä taistelivat, perivihollisen, omaa esivaltaansa vastaan. Hylkyjä. Jos tämä kansa olikin erimielinen, niin mikseivät ensin yhtenä miehenä ajaneet vierasta pois ja vasta sitten käyneet toistensa kimppuun pyssyin ja pistimin…
Niinpä meni sotaretki loppuunsa sulavilla lumilla kevättaivaan alla, kiihkeissä taisteluissa, punakaartin tehdessä viimeiseen saakka vimmaista vastarintaa. Mutta saksalaiset kypärit kuulsivat etelässä punaisten selän takana. Kapinalliset lyötiin, ahdistettiin, kukistettiin ja vangittiin. Monta kaatui vapautusarmeijasta, monta jääkäriäkin, mutta tämä torpanpoika ei saanut naarmuakaan, vaikka hän kulkikin etujoukoissa aina mustalle Rajajoelle.
Voitto oli saatu. Suomi oli itsenäinen, vapaa, toukokuisen sinisen taivaan alla, ensikerran sitten muinaisten aikain hämyn, jolloin rautapukuiset miehet tulivat tänne toisessa kädessä risti ja toisessa miekka.
Mutta kymmeniä tuhansia miehiä makaili vankileirillä, mustin mielin, kirous sydämessä. Veren höystämästä maasta nousi vihreä ruoho kuten ennenkin. Valkoisten sankarihaudoille kohosivat kivet. Punaisten hautojen soraläjälle kannettiin salaa verenpunaisia kukkia.
* * * * *
Sodan päätyttyä hän jäi armeijaan, kuten hänen nuoruutensa kuvitteluihin siellä isänsä harmaassa mökissä oli kuulunutkin, upseerina itsenäisen Tasavallan sotajoukoissa. Ei hän sentään ollut vielä upseeri, mutta jotakin sinnepäin, leveä, keltainen paartu olkapäällä, arvonimeltään jääkärivääpeli. Eikä hänellä ollut liioin toiveita sen korkeammalle kohotakaan, koulutietoja saamattomana, liian vanhana käsitteelliseen ajatustyöhön tottumattomin aivoin hankkimaan enää upseerikoulussa tarvittavia tietoja. Eikä hän siitä liioin välittänytkään. Aliupseerillakin oli runsaasti, yllin kyliin tekemistä tässä nyt uudesti luotavassa Suomen armeijassa. Hän heittäytyi innolla niihin järjestelyjä muihin töihin, joita oli hänen työpiirissään. Unelmat olivat toteutuneet: itsenäinen maa, sotajoukko sinisen ristilipun alla. Oli puuhattava innolla, että siinä ruotu ruotuun yhtyisi, että se pian olisi valmis, järjestynyt, hirmuinen…
Mutta välistä ajautui mieleensä epäilys, masennus: mitä tämä oli? Mitä oli saavutettu? Vapaus, itsenäisyys. Se oli nälkäkesä. Sotamiehillä oli vähän mustaa, akanaista leipää. Vankileireillä kuoli punaisia nälkään, tauteihin. Hän ajatteli, että ei tämä vielä ollut niin ylen kaunista, kun sen oli saattanut kuvitella silloin aikoja sitten. Tokko se siksi tulikaan? Toinen osa kansaa kyräili toista vihaisesti. Miksi eräistä rajan yli ajettu vihollinen haisi niin hyvälle…
Meni vuosi ja kuultiin, että Viro ajaa pois venäläisiä, pieni Viro, jonka piti olla Suomen suuri sukulainen, ikäänkuin velimies tahi serkku. Sekin aikoi olla vapaa ja itsenäinen. Ja näinä aikoina tämän jääkärivääpelin tajuun tuli uusi, suuri kuvitelma, joka ennen ties mistä syystä ei ollut siellä itänyt, eikä tehnyt vesaa. Suur-Suomi! Hänen mielensä masennus ja penseä harmaus hävisi. Sielussaan havisivat kuvittelujen linnun siivet. Suur-Suomi! Koko Suomen heimo yhdeksi, laajaksi, mahtavaksi valtakunnaksi, Inkeri, Aunus, Vienan Karjala, jopa Ruotsin Länsipohja, Ruija ja Kuolanniemi… Aikoiko joku vastustaa tätä tuumaa? Oliko se mahdoton jonkun mielestä? Mahdottomia oli jo tapahtunut! Katsokaa! Suomi oli itsenäinen, sillä oli sotajoukko! Älköön se olko tarpeeton jäsen, koru! Hukarit tupesta, nikkeli viuhumaan kiväärien piipuista, ellei nyt kerran mitään suurta saada aikaan ilman veren vuodatusta… Mutta Suomen armeija vain harjoitteli, makasi kasarmiensa ritseillä, söi vesipuuroa ja mustaa leipää.
Hän erosi armeijasta ja yhtyi Viron avuksi lähteviin vapaajoukkoihin. Tavallisena rivimiehenä hän oli mukana taisteluissa. Kuulat säästivät häntä nytkin. Hän ei saanut haavaakaan, vaikka luodit kerran tai pari pyyhkäisivät lakin hänen päästään. Venäläiset väistyivät, venäläiset ja kiinankulien palkkasoturi-pataljoonat. Viro oli vapaa. Hän iloitsi, että oli laukonut kivääriään sen vapauden puolesta.
Sitten kuultiin, että Aunus nousi. Ohoi, näyttipä siltä, että Suomen heimot yksitellen vapauttivat itsensä, vaikkakin tämän Pää-Suomen joukot olivat toimetonna. Vaikkakin siltä hukari näytti juuttuneen ainaiseksi tuppeen, sitten kun se oli sinne pistetty. Mutta hän yhtyi Aunukseen lähteviin vapaajoukkoihin. Sillä vieläpä oli Suomessa miehiä, jotka olivat valmiit lähtemään sinne, missä luoti lähetettiin viheltämään Suomen puolesta ryssää vastaan. Tästä retkestä tuli hänelle murheen matka. Hänen kiihkeät unelmansa Suuresta Suomesta raukenivat, lannistuivat, ehkä kuolivat ainiaaksi.
Ei hän ollut tyytyväinen näihinkään Suomen vapaajoukkoihin, joissa hän oli pienen päällikön paikalla. Eivät nämä edes kunnolla osanneet tapella, kuten oli taisteltu Saksan rintamalla, Pää-Suomessa, Virossakin. Näissä oli liian paljon nuoria, melkein lapsimiehiä, lyseolaisia. Sitäpaitsi oli sanottu, että Aunus oli noussut. Harvapa näistä näytti sotaan lähtevän. Enimmät olivat aloillaan, jopa penseitäkin, kehittymättömiä raukkoja.
— Opettaa heitä vielä pitäisi, kehittää, ennen kuin heille liehuu vapauden lippu.
Ennen pitkää tuli raskaita tappioita, perääntyminen, pako, avuton harhaileminen lävitse Aunuksen. Varustukset olivat huonot, ei ollut ravintoa, kaikinpäin kurjaa. Joukoissa ilmeni kurittomuutta, tylsyyttä. Yksi komppania ryösti kerran nälissään kirkon, joi viinit. Kenttäoikeus pystyyn. Kolme miestä komppaniasta tuomittiin kuolemaan arvalla. Muuta rankaisumahdollisuutta ei ollut. Tämä jääkärivääpeli oli tuomioistuimessa. Hänen mieleensä uppoutui ainiaaksi erään kuoleman arvan nostaneen kuva, hoikan, kalvakan lyseolaisen.
Sitten hän sai eräässä kahakassa luodin sääreensä, pelastui töin tuskin omiensa luo ja kotimaassa sairaalassa maatessaan hän sai tiedon, että viimeisetkin Aunuksen vapauttajat olivat palanneet, repaleisina ja laihtuneina, nälistyneinä ja kurjina.
Hänen Suur-Suomi kuvittelujensa väkeväsiipinen lintu oli käynyt lepoon.
* * * * *
Kun vamma parani, hän palasi taasen vääpelin vakanssilla armeijaan, yksinäiseen maaseutugarnisoniin. Säärensä oli parantunut melkein täydelleen, paitsi että sitä pitemmälti käveltyä tai säitten muuttuessa vihloi ja kolotteli ja sillä silloin täytyi hieman ontua. Pitkän eron, pitkän vuoteessa lojumisen jälkeen hän tunsi itsensä levänneeksi ja virkistyneeksi, ryhtyi mielihalulla hänelle jo entuudestaan niin tuttuihin palvelushommiin. Kasarmien täsmällinen järjestys, harjoituksiin lähtevän komppanian häly, komentoärjyntä, sotamiesrivien yksituumaiset temput, kaikki tuntui hänen mieltään virkistyttävän, ilostuttavan. Hauskalta tuntui kävellä öisessä hiljaisuudessa pistoolikotelo vyöllään päivystävänä aliupseerina, miettien, että nyt hän on pieni päällikkö Suomen armeijassa, kuten oli kerran kuvitellut, kauan sitten, pienenä poikasena.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin taasen toisia mietteitä alkoi ajautua hänen tajuntaansa, epäilyksen masentavia mietteitä. Hänen luonteensa oli niin onnettomasti rakentunut, ettei hänestä koskaan näyttänyt tulevan kunnon soturia. Miksi hän ei voinut olla kuten niin monet aliupseeritoverinsa: syödä leipänsä ja juoda viinansa hyvällä mielellä ja heittää kauas mietteet tämän maailman turhuudesta?… Sotilas, sen tulee vain toimittaa tehtävänsä, eikä rasittaa itseään ajattelemisen ja tutkimisen murheilla.
Hän havaitsi nyt maanmiestensä haluttomuuden ja taipumattomuuden rauhanaikaiseen asepalvelukseen. Kapinan kohuinen aika oli jäänyt taakse. Ei kukaan huomannut asiaa, jonka puolesta tarttua pyssyn tukkiin. Miksi siis oleskella kasarmeilla ja hikoilla ja temppuilla harjoituskentillä ja tuiki ylettömästi olla kunnioittavinaan toista miestä, napeilla ja nauhoilla koristettua esimiestä? Se kävi suomalaisten luonnolle tukalaksi, työlääksi ja katkeraksi. He eivät käsittäneet mitään työtä, jota tehtiin joidenkin kaukaisten, hämärien, oletettujen, työläästi tajuttavien päämäärien hyväksi. Pelolla he odottivat asevelvollisuusaikaansa, keinottelivat itsensä vapaiksi, jos suinkin mahdollista, pitivät kasarmeja ja harjoituskenttiä kolkkoina ja kammottavina, ihmisten kiusaksi keksittyinä kidutuslaitoksina, siellä vietettyä vuotta hukkaan heitettynä, elämänsä kirjoista pois pyyhittynä. Ja suuri rymyn ja ilon hetki se oli, kun he sieltä erkanivat, ylösnousemus, kuolleista herätys, vapauden päivä.
Tämä jääkärivääpeli jysähti monesti pitkiin mietteisiin kuullessaan vapautuvien miesten hihkuvan, julistavan, että tämä oli ilon päivä, sellainen, ettei ennen ole ollut, eikä toista ole enää tuleva. Ja hän ajatteli, että oliko tämä kansa todellakin noin pintapuolista: vapauden laitoksessa he palvelevat ja luulevat olevansa orjuudessa… Jos rakastikin rauhan töitä, niin miksei käsitetä, että juuri tällä työllä sitä paraiten turvattiin? Turvattiin pyssyn räiskeellä, tulipaloilla, hävityksellä ja verellä… Niin, niin merkillisesti oli tämä maailma rakennettu, että sellaisella piti täällä säilyttää ja pitää vireillä rauhaa ja turvallisuutta. Semmoisilla se oli täällä äskettäin saavutettu, mutta näytti siltä, että vaikka nämä suomalaiset saattoivat olla hyviä sotureita sodassa, he rauhan aikana olivat mahdollisimman penseitä, kankeita ja vastahakoisia.
Unisina, äreinä ja kärsineen näköisinä he marssivat, kun aamuherätys oli hihkaistu, voimisteluun. Varovasti ja huolella he heiluttivat jäseniään, ettei vain tulisi mitään liikaa ponnistaneeksi, ja jos valvojan silmä vältti, niin heti ne lakkasivat kokonaan. Kaikilla heillä oli jo aamusta alkaen mietteet, että miten mahdollisimman vähällä vaivalla päästä taasen iltaan. Ei mihinkään muuhun innostusta kuin koiranjuonien keksimiseen, joilla koettaa karttaa palveluksen vaivoja. Näille piti muka sitten kasvattaa isänmaan henkeä, kohdella näitä niin, että he kasarmissa viihtyisivät, rakastaisivat päällystöään. Neuvokoot viisaat, miten saada nämä liikkeelle pään silityksillä. Kirota niille piti ja ärjyä, eivät ne muuten vääjänneet senttiäkään. Ja päällystöään kohtaan oli heillä koko suomalaisluonnon katkeruus, epäluulo ja vihamielisyys sitä kohtaan, jota heidän täytyy totella. Millä halveksivalla säälillä he osasivatkaan lausua sanan: kapitulantti. Heti sen soinnusta kävi ilmi, että he pitivät sellaisen alimpana oliona ihmiskunnassa, tuskin enää mitään ihmisarvoa omaavana. He pitivät selvänä, että sotaväessä rahan edestä palveleva oli joko niin laiska tahi muuten taitamaton, ettei mitenkään voinut elää siviilitöissä. He olivat keksineet kapitulantin kaulusmerkille nimen »nälkänauha» ja saattoivat pois lähtiessään lausua äskeisille esimiehilleen ystävällisen neuvon, että hirtä itsesi siihen nälkänauhaan, ja tuoda ilmi mietteen, että vaikka heille tarjottaisiin rykmentin komentajan paikka ja palkka, eivät he liikoja epäileisi lähtiessään astumaan.
Tiesipä tämä Saksassa sotaopin käynyt jääkärivääpeli, että monet hänen aliupseeritovereistaan saivat pysytellä poissa näkyvistä miesten vapautumisaikana, koska joku näistä, vanhaa vihaa mielessä, saatuaan sivilit selkäänsä ja viinalla luontoaan lisättyään olisi saattanut heittää kohti nuppia jakkaran tai tiilikiven kappaleen. Hän ei piileskellyt, mutta eipä hän ollutkaan miesten kesken kaikkein pirullisimman kihon maineessa. Hän ei ollut koskaan luennoilla käskenyt miestä, jonka ääni oli heikko tai käheä, kukkumaan ja räpistelemään käsiään käen tavoin, tahi komentanut jotakin puun latvaan huutelemaan olevansa armeijan suurin pöllö, tahi matamaan sänkyjen alitse. Kaikki sen tapaiset kun olivat harjoituksia, joiden toimeenpanijaa kohtasi sotamiesten suurin viha.
Nämä kiusaavat, kyllästyttävät seikat ajautuivat usein hänen mietteisiinsä, ja elämänsä alkoi tuntua harmaalta ja ahdistavalta. Näinkö tämä oli aina menevä? Aina vain uusi, tyhmä alokaslauma, jonka kanssa sai muokata ja kirota, hihkua komentosanoja, opettaa arvomerkkejä, luetella tähtien ja nauhanpätkien suurta merkitystä, ampuma-aseitten osia, rikos- ja järjestyssääntöjen pykäliä. Ja kaikki oli niille väkisin ahdettava päähän. Jos tiesivätkin jotakin, niin eivät olleet tietävinään. Vielä vuoden lopussakin ne sanoivat pirusillaan isojen sotaherrojen tarkastuksissa, kysyipä mitä rikosta tahansa, siitä olevan määrätyn vähintään kuolemantuomion.
Ainako tämmöistä, ainako vääpelinä armeijassa, »elinkautisena», kuten nuo kirotut suvaitsivat sanoa? Ei ollut toivoa ylenemisestä upseeriksi. Ja mitäpä jos ylenitkin? Hänestä näytti, että niitäkin, useimpia, vaivasi sama kyllästymys, ilon ja innostuksen puute. Ryyppivät viinaa useimmat yöt, tulivat komppaniaan äreinä, pahantuulisina, äyhkivät aliupseereille, miehistölle ja poistuivat jälleen. Näytti siltä, että harvalle riitti elämäniäksi ilon ja rauhallisuuden mehua nopeiden ja tehoisien tappotapojen opettamisesta, tulen ja liikunnan vuorovaikutuksen ja suojatun tien hyödyn selittämisestä.
Yhä enemmän hän kyllästyi, tunsi vastenmielisyyttä ja ahdistavaa harmia, kun sotamies tuli häntä vastaan kunniaa tehden, pahasti kyräten kämmenensä suojasta, kasvoilla synkkä ja piinaantunut ilme. Varsinkin eräs pieni juttu pisti hänen sisulleen niin jumalattomasti. Jo monen ikäluokan hän oli kuullut jollakin pitkällä, työläällä hiihtomarssilla, kun miehet kiskoivat konekiväärejä ja hänen Aunuksessa haavan saanut jalkansa oli jo ontuva ja kankea, pitävän yllä tämän tapaista keskustelua: — Mihin nyt ollaan menossa? — Matkalla Aunukseen. Siellähän näitä kylvökoneita tarvitaan… Tämmöinen nälvintä harmitti ja ahdisti häntä, raivostutti. Hän tunsi halua juoksuttaa noita miehiä menehdyksiin, komentaa ne puuhun ja sieltä pää edellä hankeen, tehdä jotakin ilkeätä, joka niitä oikein nöyryyttäisi, saisi ne huomaamaan, miten iso valta oli sentään Tasavallassa yhden kullatun nauhan miehellä.
Ei hän sentään tehnyt mitään. Hymähti itsekseen halveksivasti ja vaikeni. Mutta vähitellen hänessä kypsyi päätös, että hän eroaa armeijasta, näyttää, että ei hän sentään vielä ollutkaan niin elinkautinen. Vaikka olikin vuosikymmenen ollut tällä elinkeinolla, niin hän näyttäisi, että hän vielä ryhtyy ja pystyy muuhunkin.
Oli eräs kylmä päivä. Satoi ja tuuli. Tarkastavana aliupseerina hän käveli vartiopaikalta toiselle harmaine sadetakkeineen. Garnisonin portilla käveli vartiomies mustassa sadekauhtanassaan, huppu päässä, asteli ärtyneenä ja synkin mielin, yli-ikäinen, kerran karannut ja Ilmajoella käynyt junkkari, romuluinen jätkämies. Ei ollut huomaavinaan tarkastavan upseerin tuloa, astui vain kivääri olalla roikkuen.
— No, mikä mies te olette?
— Vartiomies. Garnisoniahan tässä varmistetaan, vastasi mies pysähtymättä puhutteluasentoon.
— No, ilmoittakaa!
— Kyllä minä sen läksyn osaan, vaan osannet tuon sinäkin, kun olet ikäsi väessä ollut.
— Taitaa tehdä mieli linnaan taasen.
— Ennen sielläkin kuin Suomen ruotuväessä.
Vääpeli katseli häneen synkkänä. Ei tuommoiselle kannattanut kirota eikä ärjäistä. Se menisi turhaan.
— Tiedättekö, mitä vartiomiehen velvollisuuksiin kuuluu?
— Jo tuon tietää: pitäisi viedä luut yhteen, kun kapitulantteja sivu kulkee.
Hän palasi päävartioon, mutta raportin sijasta, joka hänen olisi pitänyt kirjoittaa, kirjoitti hän erohakemuksensa. Samana päivänä, jona hänelle ero myönnettiin, sai hän kirjeen entiseltä, melkein unohdetulta kotimökiltään. Isäukko makasi siellä kuolleena. Hän heitti yltään niin kauan käyttämänsä sotilastakin, otti ylleen sivilit ja nousi junaan.
* * * * *
Savuke oli sammunut. Hän nousi, nosti laukkunsa hartioilleen ja lähti astumaan ruohottunutta tietä. Elokuinen yö oli lauha; tummasta metsästä tien sivuilta kuului kuin sipinää ja kuiskuttelua, korkealta kuulsivat himmeät tähdet. Siellä hänen lapsuutensa mökissä, joka jo oli niin lähellä, oli kai vanha, rypistynyt äiti sytyttänyt keltaisen lampun odotellessaan poikaansa, jota ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä kauan sitten lähti tuntemattomille, oudoille teilleen. Ja riihessä lepäsi kai isänsä kylmänä ja rauhallisesti.
Himmeässä, lauhassa yössä hän itsekin säpsähtäen ihmetteli, millä oudoilla poluilla oli harhaillut. Nyt hän oli vihdoinkin palannut sinne, mihin hän kuuluikin. Isän hän peittäisi maan multiin ja ottaisi haltuunsa perintönsä, mökin, hakisi sinne vaalean tytön sieltä punaisesta talosta, kaukaisen harmaan kasarmin seutuvilta. Ja sitten hän asuisi tuon muhevan ja kitsaan maan helmoissa, tummien metsien keskellä taivaankannen alla, sinisen tai pilveileväisen, niissä askareissa ja mietteissä, jotka kuuluvat yksinkertaisille, vaatimattomille ja hiljaisille eläjille.
Kun tulisi ruma syksy, sade ja tuuli, ja jalkaa pakottaisi muinaisilla, oudoilla poluilla saatu vamma, sytyttäisi hän keltaisen tulen ja viettäisi sen ääressä pitkän ja pimeän illan vaalean, punaisen talon tyttären seurassa muistellen menneitä.