TALVINEN SOTARETKI
Komppanioitten jonorivistöt liikkuivat kuin mustat, valtavat, rähmivät madot järven valkoisella selällä. Aurinko teki nousuaan taivaansineen kevätmuhevan metsän takaa, hangen karskava valkeus kimalteli ja punersi. Lumi natisi suksen alla, sauvat vinkuivat. Sotamiesjonojen harmaat lakin puuhkat ja pakkauksien valtavat kyhmyt huojahtelivat tasaisesti ja herkeämättä. Aliupseerit ja upseerit sauvoivat edellä ja jonojen vierissä, kepeinä, kiikarit ja karttalaukut kupeella. Varjot hiiviskelivät ja elivät hangella kuin mustat, satumaiset hämähäkit.
Järvi loppui. Etumainen komppania painui metsään ja toiset liittyivät sen häntiin. Jonorivistöt liikahtelivat järven rannalla, kuten suunnaton, vihainen käärme olisi heilautellut häntäänsä kiemurrellessaan metsän pimentoon. Aika kului, aurinko yleni. Metsän lumilta lykkääntyivät sotamiesjonot maantielle, jonka molemmin puolin havupuissa kävi keväinen suhina, ja puhelinlangat humisivat surunvoittoisesti. Sininen taivas ja valkea maa hohtivat, auringon hehkuva pyörä ikäänkuin nauroi, suurella irvistävällä suulla. Ladut hikosivat ja hiihtäjät hikosivat.
Kymmenen minuutin marssitauko! Sukset pystyyn, pakkaus alas ja tupakka sen hampaisiin, kuka siihen kykenee.
Kuormasto tulee pitkin tietä. Etumaisena ajorekiä upseereille, jotka nousevat niihin suksineen ja karauttavat tiehensä. Heidän kun on mentävä etukäteen miettimään karttojensa ääreen, järjestämään tilannetta. Ja sitäpaitsi hiihto hikoilevilla hangilla kävisi jäseniin. Pian lähtevät joukotkin liikkeelle. Laiskimmat aliupseerit menevät heti kuormastoon tupakoimaan ja istumaan konekivääri-, muona- tai sanitäärirekien päälle. Toiset pysyvät uskollisesti suksillaan määräämässä vauhtia, pitämässä silmällä järjestystä, ja sitäpaitsi on heillä vielä tilaisuus vaihtaa vuoroja. Puolenkymmentä penikulmaa on kuljettava, ennenkuin tulee majoitus, tilanne alkaa, ja toisen garnisonin joukot kerkiävät vastaan. Niin, herrat voivat järjestää. Mutta sotamiesten on mentävä lävitse jäseniensä sitkeydellä ja sisulla.
— Hei, kaveri, luepa siunaus, että hengissä tältä sotaretkeltä selvittäisiin.
— Herrat vaivaavat meitä ja herrat vahtaavat meitä, herrat valjastavat ratsunsa ja ajavat meidän päällemme ja ovat meille armottomat…
— Amen jäi pois.
— Niinpä jäi. Amen. Kelettäkö kuhnit! Kiinni välimatka!
Päivä paistaa. Sukset luistavat sohjuisella tiellä ikäänkuin sahanterät. Parasta on kävellä lossutella kuten valtavan pitkillä puukengillä. Heikoimmat ovat ahtaalla, kaikki käyvät vähäpuheisiksi. Kilometrit jäävät taakse, männikkökankaat ja kylien aukeat. Niissä, puhallusajalla, voi rahamies kauppapuodin portailla purra rinkilää.
Iltapäivällä saavutaan päämäärään, maalailtuun kirkonkylään ja majoitutaan. Seurojentalon ja kunnantuvan lattiat käyvät märäksi monista lumisista saappaista. Miehet nukkuvat ja nuokkuvat istuallaan, virkeimmät kävelevät tiellä, kenttäkeittiöissä kiehuu hernerokka.
Saapuu ilta ja yö. Kuu paistaa ja tähdet välkkyvät. On pakkanen ja keli aivan mainio. Tilanne on alkanut, on edettävä äänettömästi, sotamarssissa. Asetetaan kärki- ja sivustapartiot. Niin matkataan pitkin tietä ja viimein pysähdytään. Sotamiehet seisovat sauvojensa nojissa ja upseerit katselevat karttoja. Suksen pohja narahtaa joskus vasten tien pintaa, tahi kuuluu supinaa ja tukahutettua naurua. Mutta päällystö puhelee hiljaisella äänellä ohjeita joukkueen- ja ryhmänjohtajille, aivan vakaana, kuten olisi kyseessä totiset asiat. Me varmistamme sen ja sen lohkon. Sinne on asetettava kenttävartiot, sinne kiertovartiot, siellä on päämaja. Joukot hajaantuvat hiljaiseen, hämyiseen pakkasyöhön.
Ruskealiepeiset kalamanttelit ovat päästetyt rullilta ja vedetyt ylle. Monessa metsänkulmassa seisoskelee mies suksiensa vieressä, kopistelee palelevia jalkojaan, kuuntelee pakkasen rapsetta ja silmäilee tähtiä. Mieleen muistuvat monet asiat. Jos vilu käypi ruumiin kimppuun ylen ankarasti, tulee mieleen pirullisia ajatuksia: sodassa tässä ollaan. Pensaikossa kyttää vihollinen, sutiparta…
Eräs kolmimiehinen patrulli on määrätty kulkuvartioon. He saavat ohjeensa ja hiihtää karauttavat tiehensä. Heidän on kuljettava pitkin ison virran vartta, yli niittyaukioitten ja poikki metsäniemekkeitten aliupseerivartiosta toiseen pitämässä yhteyttä. Naureleva ja kiroileva korpraali on tämän kulkuvartion päällikkö.
— Nyt kun tässä pääsi sotaherraksi, niin pitää järjestää mukavuuksia.
Elkää luulko, että tässä taivastellaan ja kärsitään vilua ja nälkää.
Hiihtokengätkin ovat niin pienet, ettei mahdu kuin yksi rätti sisään.
Varpaitani minä en jäädytä. Katsellaan tuolta metsästä joku mökki ja
levätään kuin ihmiset…
Toiset epäilevät.
— Jos kärähdetään, niin siitä seuraa jokireissu…
— Vaan kun ei kärähdetä. Minä en olekaan ensi kertaa nappiteikalla. Ottakaa huomioon, että olen jo toista vuotta armeijassa. Minä ei ole lähtenyt aapeenkoulusta. Minä olen käynyt läpi eksaamin…
Joitakin kilometrejä hiihdettyään he löytävätkin yksinäisen mökin matalasta metsästä peltotilkun keskeltä. Kauan kolkutettuaan saa korpraali viimein mökin naisen aukaisemaan oven, miehiä kun ei ole kotosalla, ja puhelee sitten velhoja, kunnes saa hänet kahvinkeittoon. Kun kahvi on juotu, käydään makaamaan ja korpraali kuvailee toisille, kuinka moni vähä-älyisempi mies olisi tässäkin tapauksessa hiihtänyt itse ja hiihdättänyt toisilla öisessä pakkasessa, palelluttanut varpaansa ja nenänsä ja ties mitä kaikkia.
Sitten nukutaan ja noustaan vasta aamuhämärissä, ryypätään kahvit ja lähdetään.
Kirkkaassa kevättalven aamussa kuuluu laukauksia, pikapyssytkin rätisevät.
— Siellä on ankara sota meidän Taavettia vastaan, puhelee korpraali joukkueenjohtajastaan.
Sitten hän karistelee lakkinsa ja pakkauksensa päälle lunta ja käskee kumppaniensa tehdä samoin. Pitkän kierroksen jälkeen pääsevät he omaan osastoonsa, jossa Taavetti-kersantti alkaa tiukasti tiedustella, missä kulkuvartio on toiminut.
— Ei sen perästä ole nähty teidän vartiotanne, kun te läksitte. Ja vihollisen tiedustelijat ovat tulleet lävitse juuri teidän lohkoltanne…
Mutta kulkuvartion päällikkö selitti reilusti, ettei ole heidän syynsä, että he eksyivät tuntemattomilla mailla. Miksikä heille ei annettu karttoja eikä kompasseja? Koko yön ovat he hiihtäneet pimeässä metsässä eksyksissä. Vilu on ja väsyttää…
Taavetti-kersantti korottaa äänensä ja sanoo, ettei tämä asia pääty tähän.
Taistelu jatkuu. Metsäpuskissa rätisee ja välähtelee pyssytuli.
Hyökätään ja peräydytään. Vasta päivällä joudetaan syömään hikisinä
tai viluisina, kummalla vaivalla sota missäkin kohdassa on rasittanut.
Käsketään myös puhdistaa pyssyjä ja levätä.
Tällöin ne yöllisen kulkuvartion miehet kuulevat esikunnan lähetiltä, että päämajassa on ollut yöllä hauskaa. Kaikki isommat herrat ovat ryypätä kompsautelleet koko yön. Tämä tieto ilahduttaa vartion miehiä erinomaisesti: eivätpä he silloin liene koko tästä sotahommasta selvillä senkään vertaa kuin he. Taavetti-kersantti puhukoon mitä tahansa. He puhuvat vain suuresta eksymyksestään, yksimielisesti, jos asiasta kysymys tulee.
Päivä kuluu iltaan. Syödään kaurapuuroa ja jaetaan huomisen päivän muona, leivät ja sokerit. Sitten alkavat taasen iltapakkasen ja yön tullen sotaliikkeet. Kenttävartiot paikoilleen, kaikki valmiiksi.
Se naureleva ja kiroileva korpraali joutuu aliupseerivartion päälliköksi ja nyt ei ole mökkeihin menemistä. He ovat leveän virran partaalla, josta puhaltaa ilkeä öinen viima, joka käypi lävitse vanhojen ryssän manttelien ja saattaa luutkin vapisemaan. Mutta sinne vasten viimaa on vartiomiehen vain pidettävä naamaansa, katsottava, ettei vihollinen valkoisessa lumivaipassaan kuin kyttyräselkäinen haamu hiivi ylitse.
Hieman etempänä harmaan, ränsistyneen mökin seinien vieressä, johon miehet vartiopaikoilta käydään vaihtamassa lepäämään, on kyllä suojassa tuulelta, mutta kireä pakkanen puree sielläkin ihoa kuten suola tuoretta, veristä lihaa. Mökkiin ei ole lupa mennä, eivätkä aukaisseet sen oveakaan, kun vartiopäällikkö kolkutti. Jotkut yrittävät oleilla navetassa, mutta sekin on kylmä ja sen lattia on perin kurainen. Kun kaksi poikaa käy makaamaan ainoan lehmän kummallekin kupeelle, ei enää makuupaikkoja löydy. Ja kohta vartiopäällikkö ajaa heidätkin sieltä pois huutamalla:
— Ylös sieltä sen tytön vierestä! Vartioon!
Joltakin on mennyt ukkovarvas jäähän ja hän sadattelee ja kiroaa aivan kamalasti.
Vartiopäällikkö ryhtyy kertomaan juttuja olostaan isossa garnisonikaupungissa aliupseerikoulussa. Siellä oli vartio merensaaressa ja keväthälseen aikana, kun ei ollut kulusta jalan eikä veneellä, täytyi vartio lähettää sinne pariksi viikoksi olemaan omin päin. Tarkastajakaan ei sinne päässyt. Korpraali sanoi joutuneensa tällaiseen kelirikkovartioon. Ja olivat löytäneet trokareitten kätköistä pari virolaista neekeripoikaa ja ryhtyneet juomaan. Kaikki olisi mennyt hyvin, mutta viimein ei kukaan halunnut lähteä vartiopaikoille, ja silloin niille rakennettiin sellaiset ukot kuin variksen pelot pellolle: housut ja takki keppiin, lakki nokkaan ja kivääri kupeelle. Mutta rannalta ottivat selvän kiikareilla näistä ylen levollisista vartiomiehistä. Tuli tutkinto ja poikia joutui Joelle.
— Mitenkäs itse pelastuit?
— Käännyin sairaaksi niistä virolaisista lääkkeistä, olin kovassa kuumeessa ja houriessa, kun hakivat, ja väitin sitten, etten tiennyt koko komennosta mitään…
— Ei kai ole muuta väliä, kunhan et vain valehtele…
— No, kyllä siellä seisoo kirjoissa koko juttu, tuomarin kirjoissa. Käy tutkimassa. Oli siellä eri mojovia vartiopaikkoja kuin nämä. Siellä meren rannalla on eräskin paikka, johon tuuli aina ajaa kanistereita. Vartiomies tökkää astian pistimeensä ja niinpä saadaankin sieltä, kun vaihto saapuu, tuoda miestä kummastakin kainalosta kannatellen…
— Hoho, kyllä meitäkin jo, ennenkuin yö on lopussa, saa kantaa kuin tönkkää kalikkaa.
Alkaa jo olla aamuyö, kun vartiopaikalta kajahtaa laukaus. Nähdään, että ylitse ison, aavan joen liitää suksillaan lauma lumikauhtanaisia miehiä, ja vartiopäällikkö komentaa miehensä ketjuun jokitörmälle. Aletaan ampua napsia ja pikakiväärikin otetaan esiin, mutta tulijat hiihtää pyyhältävät vain kohti. Kun he ovat saapuneet aivan törmän alle, kysyy hyökkäysjoukkueen päällikkö:
— Montako miestä teitä siellä on? Vai kymmenkunta! Kyllä te sitten olette hävinneet — vankeina ja vainajina.
— Kuinka se niin on, herra vääpeli? kysyy korpraali vastaan. Te olette hyökänneet aavaa jokijäätä, ettekä ampuneet laukaustakaan, me olemme maanneet suojissa ja ampuneet kivääreillä ja pikakivääreillä vastaan.
— Ei ole mitään kysytty, korpraali. Kyllä minä olen jo siksi kauan aikaa ollut armeijassa, että ymmärrän jotakin tämän leikkisodan päälle. Elkää liikkuko mihinkään sieltä.
Valkokaapuinen hyökkäysjoukko kapuaa törmälle ja vartio on vankina.
Mutta muualla eivät asiat mene yhtä nätisti. Siellä ammutaan puolin ja toisin, ollaan asemissa, edetään ja väistytään. Päivä valkenee ja aurinko nousee, mutta vielä jatkuu taistelua tuntikauden. Kiväärit ja konepyssyt rätisevät, kuuluu rynnäkköhuutoja. Kyläaukealla piiat seisovat tunkion kulmilla, kuuntelevat ja katselevat. Tämä näyttää heistä merkilliseltä, juhlalliselta, ylen hupsulta ja hauskalta. Sitten kuuluu messinkitorven pitkiä puhalluksia merkiksi tilanteen loppumisesta.
Tiepuolissa höyryävistä kenttäkeittiöistä saadaan sajua. Se onkin nyt monelle ainoa ravintoaine, kun ovat jo yöllä syöneet leipänsä ja sokerinsa. Sitten komennetaan rivistöihin ja kohti kasarmia. Upseerit nousevat rekiinsä ja ajavat tiehensä. Aliupseerit hiihtävät tovin, mutta useampi heistä ottaa sitten turvansa kuormastohevosiin. Ainoastaan joku sotahullu ja urheilija kapitulantti hiihtää ponnistelee sen matkan kuin sotamieskin. Muut vuorottelevat. Aurinko paistaa korkealta ja paahtaa naamat punaisiksi. On lämmin, tiet sannalla ja vesisohjolla. Hiihtelepä sitten siinä, kun kapitulantti istuu kuormalla, tupakoipi ja noituu ja uhkailee rangaistuksilla matkan huonosta joutumisesta.
Tee ei liene erin voimakasta ravintoa ja sotamiehistä tuntuu piankin kuin olisi jäseniin valettu lyijyä sitä mukaa, kuin päivä kuluu ja matkaa leikataan. Pakkaus tuntuu valtavalta vuorelta. Luonto käy kärmeiseksi: mitä varten tämä ruumiin ja hengen vaiva…
Marssitauolla nukkuu usea mies heti pakkaus päänsä alla, mutta heidät potkaistaan hereille ja penikulma toisensa jälkeen jää taakse. Keli yhä huononee, väsymys käy monelta uupumukseksi. Jaksankohan hiihtää tuohon puhelinpylvääseen? Paljon jaksaa ihminen. Sekä siihen että paljon siitä sivuitsekin. Kun hevosen reessä istuu herra, joka katsoo ja jolla on valta, kuin lakikirjaan on kirjoitettu ankarat sanat. Mutta silti tapahtuu, että jonkun jäsenet eivät enää tottele. Häneltä täytyy ottaa ensin pakkaus ja sitten kivääri, ja sittenkin hän lopulta jää rivistöstä, makaa hangella ja tuleskelee yksin, kun iltakylmä on hänet henkiin virkistänyt. Näin käypi monelle.
Mutta monen mieleen jääpi kuormalla istuva tupakoiva ja kiroileva nauhaniekka herra. Hänen on valta ja voima. Miksi hän siis vaivaisi jäseniään? Eihän siitä olisi etua hänelle, eikä hänen asialleen, eikä sotamiehellekään. Ei hän ole mikään Napoleon, eikä tämä ole mikään taisteluun marssi.
Tulee ilta. Keli paranee, viimeisetkin kilometrit jäävät taakse. Ollaan kasarmissa. Kuin koti, turvan paikka, on se nyt sotamiehestä. Moni paiskautuu täysissä tamineissa eikä nouse ennen seuraavaa aamua, ei tointuisi nousemaan, vaikka itse kenraali tupaan tulisi. Mutta toiset peseytyvät, syövät ja veisaavat ja nukkuvat sitten vasta.