KOSTOA
Hänen äitinsä oli eräänlainen hentoinen sielu, joka havitteli maailmassa nähdäkseen ja pidelläkseen jotakin hienoa ja kaunista, kesää, korein siivin purjehtivia perhosia, sinisiä ja punaisia. Siitä kauniista ja hennosta, jota verensä himoitsi, kerkesi hän saada kiinni eräitä kuvapostikortteja, liehahtelevan silkkinauhan hiuksiin, jonkin heleän, hienon vaatekappaleen; ja sitten hän joutui torpanmiehen akaksi matalaan mökkiin. Alkoi lapsimukulain poru, likaisten ryysyjen haju, huoli ruisleivästä ja perunakeitosta. Sait siinä kuvitella niin kesäistä ja kaunista ja onnellista kuin ikinä päänupussasi sikisi. Mutta milloin saisit sitä hypisteltäväksesi…
Hänen poikansa, hentoluinen ja kaunis kasvoiltaan, sai suoniinsa äitinsä verenlaadun, sillä jo pienenä näytti hän pyrkivän siistimmäksi eläjäksi, eikä taipunut, kuten säätyiselleen ihmiselle luontojaan olisi langennut, ryskätyöhön, katkomaan ja kuorimaan puuta, sitomaan otvia joella, vääntämään kelua, tahi soluttamaan saumaa hakavarsi kourassa. Hän kasvatti tuuhean, kiehkuraisen otsatukan, käveli korea rusetti leuan alla, oppi piirtämään nimensä komein koukeroin, ja pääsi kauppa-apulaiseksi ollessaan puolivälissä toista ikäkymmentään.
Mutta Sulo Laine ei pitkällekään menestynyt kauppiaan uralla. Hän havitteli liian innokkaasti hienoksi herrasmieheksi asultaan ja esiintymiseltään. Hän sai lähdön ja ihmiset naureskelivat ja tarkastelivat kovin perinpohjaisesti hänen luonnerakennelmaansa.
Hän eli edelleen yritellen yhteen ja toiseen hienompaan työhön, mutta iva ja pilkka olivat valaneet hänen sydämeensä katkeruuden ja vihan kaikkia ihmiseläjiä kohtaan. Mutta kuinka kuumana lienee viha kuohunutkaan sisuksissa, kuinka polttavana syövytellytkään voimaton mielen karvaus, aina pysyi muotonsa yhtä tyynenä ja kauniin kalvakkana, käytöksensä kaikkia kohtaan siloisena ja kylmänkohteliaana.
Meni vuosia ja Sulo Laine suoritti sotapalvelusta. Siellä, kivisellä kasarmilla ja keltahiekkaisella harjoituskentällä, joka toi sotamiehen mieleen hien, ikävyyden, tuntien hitaan kulun, komentoälinän, kurkussa karvastelevan, voimattoman kirouksen, siellä selvisi hänelle, mikä olisi hänen uransa, mikä hänen tehtävänsä tässä maailmassa.
Sulo Laine oli harjoitusaliupseeri, sirossa vormussa, kalvakoin, kaunein kasvoin, selvin, tiuskivin äänin, mikä toi mieleen pakkastiaisen laulun paljasoksaisessa pensaassa. Nyt hän oli asemassa, jota parempaa ei ollut tavoiteltavissa, nyt hän voi nauttia koston suloisuudesta, purkaa sen loputtoman vihan ja katkeruuden, jota hän tunsi kaikkea ihmislihaa ja verta kohtaan. Oh, se viha, se oli kerennyt patoutua eräinä lyhyinä vuosina, siksi, että luonto oli antanut hänelle hieman sairasta verta, antanut hänen epäonnistua toimissaan ja ivan sattua suolaisena myrkkynä hänen sydämeensä.
Millä mielenkiinnolla hän katselikaan alokaslaumaa, kun se saapui. Hän tutkiskeli, missä oli maajussien poikia, missä rentoverisiä jätkäpenikoita, tai koulunpenkeillä istuneita herrain alkuja. Kaikki nämä olivat Sulo Laineen hoteissa. Hän huusi ja he vaikenivat; hän oli herra, eikä heillä ollut vastaan inahtamista. Ja hänen sydämensä vapisi vihasta, ilosta ja ylpeydestä.
Miten ylen onnellinen hän olikaan kentällä, helteisellä ja hiekkaisella, saadessaan pakkastiaisäänensä tiuskaisulla liikettä kymmenpäiseen joukkoon, tajutessaan toisten hien ja läähätyksen!
— Maahan! — Ja hiekka pölähti! — Ryömikää, ylös, hei, mars, mars! Oh, saisipa hän tuon lihamassan selkään pienoisen sateen piikkiäkeitä, Härmän puukkoja, saisipa sen oikein pehmeäksi, verestäväksi ja sitten toinen kuuro suoloja, rakeita ja hienoja jauhoja… Millä ilolla hän vuodattikaan kaiken katkeruutensa tuohon ihmislihaan, jolle hän tahtoi kostaa kaiken sen vääryyden, jota katsoi kärsineensä.
Hän oli onnellinen saadessaan poimia joukosta jonkun pitääkseen hänen kanssaan pienen pelin, lyöttääkseen häntä maahan, tutkittaakseen hänellä isänmaan pintaa, että hänestä kehittyisi kunnon soturi. Hän koki saada sotamiehen kaikesta kiinni saattaakseen hänet lisätöihin, arestiin, vankilaan. Ja kun hän onnistui, silloin hän tunsi täyttäneensä velvollisuutensa, verensä äänen.
Kuinka hän nauttikaan nähdessään raavaan miehen kuohuvan vihasta ja raivosta edessään! Mutta eipä ollut inahtamista puolta tavua. Luut yhteen ja seiso kuin patsas! Ota vain vastaan toisen pilkalliset puheet, joiden edestä sietäisi melkein tuuman rautaa. Sillä eipä löydy joukosta sellaista, joka ei kammoaisi vankilan ristikolta ja homeisia kiviä; ei kenenkään viha nouse niin sokeaksi, ettei hän niitä vielä muistaisi. Ja Sulo Laine osaa kaikkia käsitellä juuri parahiksi, juuri parahiksi. Hänen hartioillaan on isänmaan takki, olkapäillä kolmisen valkeata nauhaa, ja hänen sydämensä vapisee vihasta, ilosta ja ylpeydestä…
Niinpä mataa aika, vuodet vaihtuvat. Hänen hoteistaan pääsee sarja ihmislihaa, mutta uutta ja vereksempää tuodaan tilalle.
Ja yhä hän seisoo kentän reunassa, hentoluisena ja sirona, natsat olalla, sisässään pohjaton katkeruus ja viha. Toivoen, että hän saisi tuon ihmislihan niskaan sateen piikkiäkeitä ja Härmän puukkoja, suolanrakeita ja hienoa pölyä. Silloin vasta olisi hän onnellinen, kun koko tuo hiekkainen kenttäerämaa olisi keträksiä myöten kahlata silputtua ihmislihaa ja punaista, pirskuvaa verta.