SOTILAALLISEN KOMEASTI
Kapteeni Lelu ryyppi aamukahvinsa kasinon salissa kuten tavallisesti vaiteliaana, ikäänkuin johonkin raskaaseen ja pulmalliseen mietteeseen jysähtäneenä. Mutta hänen sielunsa pinnalla eivät liikkuneet mitkään elävät mietteet; ainoastaan elämän painava harmaus, ärtyinen, ryppyinen, kurautunut katkeruus.
Hän nousi ja lähti kohti komppaniaansa, työhön. Hiekka narisi anturain alla, keväinen, iloisenkuiva hiekka. Lempeät tuulet puhalsivat ja pilvien hattarat kulkivat taivaan väljässä sinessä. Jonkun linnun metallinen ääni tiukutti mäntypuissa, garnisonin variksien elämästään nauttivat äänet leikkoivat ilmaa ikäänkuin mustanpunaisina, näkevinä. Koko keväinen sää oli omansa keventämään mieltä, tuulettamaan tomuja, tappamaan synkeyden, alakuloisuuden ja katkeruuden mustakärsäisiä matoja. Mutta kapteeni Lelun sielu oli ikäänkuin loppuunrääkätty vetojuhta, joka ei enää välitä mistään; huuli katkerasti lerpallaan, tylsä, keltainen hammas irvistyksessä.
Ja todellakin! Tuulet ja pilvet — vapaita niiden luulisi olevan, mutta mihinkään ei ole menemistä. Iankaikkinen, loputon kulku taivaan sinisessä kulhossa, kuten kapteeni Lelulla garnisonin keltaisessa hiekassa.
Kymmenkunta vuotta oli siitä, kun kapteeni Lelu saapui astelemaan tätä hedelmätöntä, ruskeata hiekkaa nuorena vänrikkinä. Hän oli silloin nuori ja notkea, puhdas ja hyvinhoidettu, iloinen ja joustava kuten kissanpentu. Iloinen innostus kaikkiin tämän maailman asioihin ja hyvyyksiin täytti silloin hänen nuollunsileän sielunsa. Sitten oli seurannut epälukuisia askeleita garnisonin hiekassa, muita vähäisiä vaiheita, ja kaksi uutta tähteä oli eri aikoina lingottu hänen kaulukseensa. Niinpä hän oli nyt herra kapteeni, eikä enää sama iloisen sileä, ja puhtoinen, kissanpennun kaltainen vänrikki. Maailman painava lata oli kulkenut kautta hänen kasvojensa ja olemuksensa, joissa voi huomata kokemusten ja kärsimysten ja liikojen, väkevien viinaryyppyjen jäljet. Vaikka hänen pukunsa vieläkin oli sotilaallisen moitteeton, niin siitä oli kadonnut entinen siisteys ja ihomyötäinen joustavuus. Joku vaikeasti määriteltävä rähjäisyys pisti siitä esiin. Sen huomasi parhaiten, kun hän oli puettuna päällystakkiinsa, joka roikkui hänen yllään kuten seipään nenässä, sateessa ja auringon paisteessa haalistuneet helmat lepatellen. Tälle ikäkululle päällystakille olivat sotamiehet antaneet nimen: kalamantteli. Vaatekappaleelta siirtyi nimi sittemmin sen kantajalle.
Kapteeni Lelun olemus oli näinä kymmenenä vuotena käynyt läpi perinpohjaisen kehityksen sisältä ja päältä. Se kerrallinen nuori vänrikki oli ollut kokonaan toinen ihminen kuin nykyinen Kalamantteliksi kutsuttu mies. Hänen naamansa oli ollut silloin kirkas ja sileä, ainaisessa hyväntuulen loistossa. Nykyään ei hänen kasvojaan koskaan hymy kirkastanut, eikä hampaitten lomitse sähähtävä kirous tehnyt niitä sen synkemmiksi. Niillä asui ainaisesti loppuunrääkätyn vetoeläimen välinpitämätön, tylsä katkeruus. Kaukana oli se aika, jolloin hän iloisesti ja leikillisesti jutteli sotamiehille, jolloin hän avasi tupakkalaatikkonsa ja kahlasi hangessa tarjoten hiihtopartionsa miehille savukkeita. Nykyään saattoi hän tarttua kömpelöä alokasta nenästä ja käännellä häntä, potkaista takapuolille, kuten vetokonikin, katkera-ilmeinen juhta, saa joskus selittämättömän halun potkun antamiseen linttakavioillaan.
Tämä muutos oli tapahtunut hänessä vähitellen ja aivan kuin huomaamatta. Alussa oli hänen entinen hyväntahtoisuutensa ja iloisuutensa joskus pilkistänyt kuten aurinko pilvien lomitse, mutta pian nämä synkeyden pilvet verhosivat hänen sielunsa kokonaan. Ei ollut aukkoja, ei lakaisevia tuulia. Mistä tämä johtui? Kukapa tiesi. Se yllätti hänet kuin sumu: koko elämän paino, harmaus ja yksitoikkoisuus pienessä sotilaskaupungissa. Ja sitten tuli alkoholi, istunnot läpi öiden karvaan lasin ääressä. Hänen verensä ja sydämensä myrkkyyntyi. Luonteensa kasvoi kuin kokonaan toiseksi: synkeäksi, epäluuloiseksi ja kärtyisäksi. Ilo ei enää koskaan häntä saavuttanut, mikään ei tuntunut mielenkiintoiselta. Mutta virkatehtävänsä hän toimitti säännöllisesti, opetti ja äyhki kohmeloisena ja unisena yön ryypättyään. Ainoa tyydytys, minkä hän enää tunsi, oli tieto, että miehensä häntä pelkäävät ja vihaavat. Muista tyydytyksistä, toiveitten täyttymisistä ei tainnut olla enää tietoa. Hänestä oli tullut armeijan proletaari, rähjäinen, köyhä, jollain tavoin epäsuosioon joutunut. Koko loppuikänään hän ei epäilemättä pääsisi pykälääkään korkeammalle, yhtään uutta ja isompaa tähteä ei lingottaisi hänen kauluksiinsa, eikä kalamanttelin hihansuihin ommeltaisi uudempia nauhoja. Mutta hyvältä tuntui, että jonkun täytyi häntäkin pelätä, kunnioittaa. Vihatkoot, kunhan pelkäävät ja kunhan pelko pysyy suurempana kuin viha.
Ja kuitenkin oli ollut aika, jolloin hänestä tuntui hyvältä, kun eivät sotamiehet häntä vihanneet, kun he sanoivat: se on lotimies. Ja temput olivat käyneet hyvin. Hänen komppaniansa oli paras koko garnisonissa ja nopeasti oli hänen kaulukseensa annettu ne kaksi uutta tähteä. Eipä silti, etteivät temput olisi nyt käyneet. Niiden täytyi käydä. Ainakin hänen miehensä tiesivät, miten ne olivat tehtävät, elleivät joskus pahoissa sisuissaan tehneet kaikkea päin mäntyjä.
Olipa esimerkiksi kerran katselmusammunta ja kapteeni Lelun komppaniassa ei sattunut ainoakaan luoti maaliin. Mutta punaiset merkkiliput vallin harjalla kävivät reikäisiksi kuin seula. Ja katselmusta pitävä sotaherra oli tiedustanut miehiltä, että miksi kuulat menevät sinne, eivätkä tauluihin. Ja oli saanut aavistaa, että liian tuima harjoitus ja kuri se saa miehet niin piruttuneiksi, että eivät tähtää tauluihinsa. Jotakin kiusaa he kai olettivat siitä herroille olevan. Näytti olevankin, koska suuri sotaherra kiroili ensin miehille ja ärjyi sitten kapteenille. Lelu oli vienyt kätensä lakin reunaan ja yritellyt selittää: herra eversti, herra eversti… Mutta eversti oli äyhkäissyt: — Seiskaa asennossa! Niinpä oli kapteeni Lelu saanut pinnistää kätensä reisiin ja seistä kuin pylväs, mitäpä sitten lienee miettinytkin. Leipä on itsekullekin kallis. Elämänkeinoa täytyy olla. Päämiehiä täytyy kumartaa. Ja sotamiehet olivat virnistelleet salaa: herrapa löytyi herrallekin. Virnistelkööt. Näkevät taasen piammiten, kuka on heidän herransa.
Kuten näkivätkin. Vaikka hänen täytyi nykyään jo olla varovainen, hillitä luontoaan. Sillä jokunen vuosi sitten oli hän tullut miehen tappajaksi, joutunut rähjäyksiin ja oikeuksiin ja saanut maksaa vähistä varoistaan eläkettä sen hengiltä lähteneen miehen äidille. Oli oltu harjoituksissa ja koko komppania oli komennettu maahan. Ja silloin hän oli hoksannut, että muutaman miehen selkä oli koholla, ikäänkuin olisi hän ilkeämielisesti pyllistänyt kohti takana seisoskelevia esimiehiään. Mitä? Oliko tämmöistä suvaittava? Eikö selkä ruvennut sujumaan suoraksi, pitkin maanpintaa? Kapteeni Lelu hyppäsi hänen selkäänsä ja silloin se kyllä oikeni, mutta samalla oli miehen alla ollut kanto tullut läpi ruumiin. Sen perästä sai kapteeni Lelu olla vähän katsovampi, varovaisempi, mutta ei ollut epäilemistäkään, etteikö tämä tapaus lisännyt pitkän pykälän miesten pelkoa ja kunnioitusta.
Mutta pelkäsivät ja kunnioittivatko he todella niin peräti? Ainakin joku heistä oli tehnyt hänelle pirullisen koiruuden joitakin päiviä sitten. No, se oli joku, ainoa, joka sellaista uskaltaisi. Kapteeni oli kävellyt myöhään illalla kasarmialueelle perunasäkki hartioillaan. Hän oli omituinen mies, hän ei turvautunut aina alaisiinsa. Hän saattoi tehdä itsekin sellaista, mitä muut upseerit teettivät sotamiehillään. Kun hänen perheessään siis oli ilmennyt perunan tarve, asteli hän kasarmin aidan ulkopuolelle, osti säkin ja ryhtyi kantamaan sitä asuntoonsa. Mutta porttivahti pysähdytti hänet: — Herra kapteeni, seis! Mitä säkissä on?
Kapteeni Lelu tunsi kyllä miehen. Hänen omia miehiään. Ollut väessä vuosikausia, vuoroin linnassa, vuoroin päävartiossa, vuoroin komppaniassa. Kapteeni Lelu muisti sangen hyvin, mistä tämä pitkä palvelus oli alkunsa saanut. Olivat ne ajat, jolloin hän ryhtyi ryyppimään. Ja tämä sotamies oli kerran ollut hakemassa hänelle viinaa. Siihen aikaan oli kapteeni Lelu vielä joskus valoisallakin, iloisellakin päällä. Niinpä hän oli antanut pienen pullon sotamiehellekin ja sanonut: — Nauti iloksesi. Sen se oli tehnytkin, ollut päissään ja viety päävartioon, mutta karannut sieltä. Hihkunut: — En minä sinne lähde! Herra minut on juottanut. Hakekaa sekin…
Vähältä piti, ettei kapteeni Lelu joutunut silloinkin tutkinnoihin. Mutta kaikki painettiin hautaan ja hiljaisuuteen kuitenkin. Ei kapteenia eikä sotamiestäkään rangaistu viinan viljelemisestä. Mutta kapteeni Lelun pahanilkiseksi ja kärtyisäksi käyvä, alkoholin turmelema luonto hankki sille sotamiehelle monista ja pienistä syistä pieniä rangaistuksia ja sitten rikkomusten uusittua vankeutta. Helppohan sitä on päällystön viisaalla ja tarkkaavalla kavaluudella järjestää vihaamilleen alaisilleen. Niin oli se mies yhä armeijassa. Ja nyt hän seisoi porttivahdissa ja sanoi:
— Herra kapteeni, seis! Mitä pussissa on?
Kapteeni kirosi ja sanoi, että luut yhteen konstailematta, ja aikoi kävellä edelleen.
Mutta vahti räpsäytti pyssynsä lukkoja ja sanoi uudestaan:
— Seis! Olen vartiomies ja velvollisuuksiini kuuluu tarkastaa, ettei mitään luvatonta kuljeteta kasarmialueelle.
Kapteeni päästi sarjan sadatuksia ja uhkauksia, jotka olisivat tyrmistyttäneet heikon miehen. Mutta tämä ei häikäillyt.
— Herra kapteeni, ei se parane nyt! Säkki auki.
Kapteeni Lelu näki, että tässä on tosi edessä. Tuo mies ei välitä mistään. Ampuu se, perkele. Ja pelko valtasi hänet iltaisessa hämärässä. Hän aukaisi säkin.
— Kaatakaa tielle, että näen mitä pohjalla on.
Pelko voitti kapteenissa kiukun, ja hän kaatoi perunansa tielle, aikoen sitten lähteä astumaan.
— Seis, herra kapteeni! Kerätkää perunat säkkiin ja viekää ne pois. Vartiomies ei saa sallia jätettävän mitään vierasta tavaraa vartiopaikalle.
Kapteeni tiesi, ettei kuula ole lujassa tuon vartiomiehen pyssynpiipussa. Henki on rakas sotilaallekin. Sitä ei saa menettää turhuuksiin, vaikka olkoonkin valmis vuodattamaan viimeisen veripisaransa isänmaan ja olevan järjestyksen puolesta. Kapteeni poimi perimänsä, nosti säkin hartioilleen ja käveli pois, sitä ennen sanottuaan vartiomiehelle, että hän vielä muistaisi tämän.
— Sen kyllä uskon, herra kapteeni.
Se sietikin uskoa. Sitä sotamiestä ei voinut saada rangaistukseen tästä, että hän ylen tarkasti seurasi ohjeita ja asetuksia, mutta muuten hän sai olla varma siitä, että putkaa ja vankeutta tulisi riittämään näköään toisista syistä.
Jonkinlaista mielenkiintoa tuottivat siis kapteeni Lelulle nämä päivät, kun hän palveluksessa tarkasteli ja mietti, miten voisi kostaa kärsimänsä loukkaukset. Sitä ei ollut aina helppo äkkiä keksiä, ja siksi hän oli eilisinäkin päivinä käynyt ylen pahantuuliseksi, raivostunut. Koko komppania oli saanut höykettä, hiki tippunut ja höyry noussut lävitse märkien takkien.
Sellainen mies oli kapteeni Lelu ja sellaiset olivat olleet hänen vaelluksensa pääpiirteet tähän saakka, kun hän asteli kohti komppaniaansa keväisenä päivänä, hiekan naristessa anturain alla.
Komppania seisoi valmiiksi järjestyneenä kasarminsa edessä, pioneerijoukko, hakkuineen, lapioineen ja kirveineen, kuormastokärryt täynnä muita tarvittavia työvälineitä. Kim kapteeni ilmestyi nurkan takaa, kääntyivät kaikki katseet, kaikkien kasvoista voi lukea: siinä se piru tulee.
Asianmukaiset eleet ja ilmoitukset suoritettiin ja komppania lähti marssimaan harjoituksiin.
Kaivettiin juoksuhautoja. Valtava kivenlohkare oli tiellä. Siihen oli porattu reikiä. Se aiottiin ampua kappaleiksi. Räjähdysaineet oli asetettu paikoilleen, tulilanka sytytetty.
Komppanian päällikkö seisoskeli paikalla yrmyn näköisenä. Jokaisen oli määrä juosta turvapaikkaan. Kapteeni Lelu juuri kääntyi lähteäkseen, kun tunsi takaapäin käsien kiertyvän nivusiinsa. Hänet tempaistiin ilmaan ja kantaa lennätettiin kiven päälle, jonka juuressa sytytyslanka sähisten paloi. Hän tiesi, että ne olivat juuri sen porttivahdissa olleen sotavanhuksen kädet, ja että hän makasi hänen sylissään, takaa kytkettynä, voimatonne kuin lapsi. Hän kuuli hänen huutavan korvansa juuressa:
— Pojat, kirjoittakaa kotipuoleen, että minä olen mennyt kapteenia kyytiin taivaaseen!
Tämä kaikki tapahtui äkkiä ilman enteitä. Ei kukaan ollut osannut aavistaa mitään. Alipäällystö ja miehistö kurkistelivat tyrmistyneinä suojavarustuksen takaa. Aurinko paistoi, sinisen taivaan alla lensi lauhkea tuuli ja linnun metallinen tiukutus kuului mäntypuista. Mutta kaikki he katsoivat valkein, liikkumattomin kasvoin näitä kahta, sotamiestä ja upseeria, harmaan kivijärkäleen pinnalla. Jonkun mieleen lennähti eilinen ilta, kun harjoitus loppui ja hiestä höyryävä komppania pääsi kasarmiin. Joku oli huomauttanut: — Se on tuo Kalamantteli oikea piru ja hullu, köytten vähyydessä irti. Siihen toinen: — Olisikohan tuosta miten monelle miehelle helpoitusta, jos sen vetäisi köydellä oksaan kiinni. Mutta sotavanhus sanoi: — Kärsikäähän, pojat! Ei se ole pitkäaikaista! Kukaan ei siinä erityistä huomannut. Kukin ajatteli: — Niinpä niin — toistasataa herätystä vain, mutta niissä sitä onkin nielemistä.
Mutta nyt sotavanhus makasi selällään tuolla kivellä ja piteli kapteeni Lelua päällään. Ja oli huutanut, että hän on kyytimies. He ovat matkalla taivaaseen.
Moniko poika lienee ehtinyt toivottaa mielessään: terve menemään! Aika oli lyhyt. Kapteeni Lelu oli maannut alussa kuin lamautuneena. Mutta nyt hän näkyi koettavan riuhtoa sotavanhuksen käsien oikenematonta rannetta, nyt hän huusi: — Apuun!
Mutta kukaan ei juossut kohti harmaata kiveä. Kukin tiesi sen sytytyslangan pituuden, joka sihisten paloi kiven juurella ja sen aineen äkkituimuuden, joka siellä odotti kolossaan. Kapteenin huuto oli kuin viimeinen merkki komppanialleen: kaikki katselevat päät painuivat piiloon. Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun tiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi, ja suvisen tuulen puhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne kaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.