SOTAVANHUS
Tämä oli kolmas joulu armeijassa Askolan akan pojalle. Eikä ollut vieläkään tietoa, oliko se viimeinen.
Vilu ahdisti häntä arestikopin lattialla, missä hän makasi ikäänkuin joku muumio kääriytyneenä lakanaan ja vilttiin. — Saatanan kenut eivät olleet viitsineet lämmittää muuria. Sähkölamppu hehkui himmeänä ja keltaisena ja valaisi asunnon, jonka sisustus oli niukanlainen: nurkassa sylkikuppi ja hieman ylempänä lauta ja sillä raamattu.
Ulkona oli jouluyö. Kasarmeilta näkyivät tulet ja kuului höly sotamiesten viettäessä juhlaa niinkuin saivat ja osasivat.
Mutta arestikopin seinäin raoista ryömivät luteet Iitteinä ja punaisina, eikä Askolan akan poika saanut unta. Tuli siinä mieleen, että oli jouluyö ja muisti kotimökinkin, pienen ja etäisen, vanhan äitimuorin ja työn käyristämän isäukon. Ehkä he juuri olivat nauttineet kahvinestettä mustasta pannusta ja käyneet levolle, ehkä olivat muistaneet ainoata poikaansa, joka oli sotaväessä jo kolmatta joulua, eikä tainnut pois päästäkään. No, niinpähän tulisi isänmaa palvelluksi…
* * * * *
Yhtenä kesäkuisena päivänä oli Askolan akan poika saapunut kasarmiin. Aurinko paistoi ja pöly nousi. Askolan akan poika oli hoikka, kiharatukkainen sällin penikka, suonissaan jätkän rentoa ja huoletonta verta, vaikkapa sällinvinkeet vielä olivatkin jääneet siihen, että hän osasi ottaa ryypyn ja pelata korttia ja viljellä jätkäsananparsia ja kirouksia.
Vaistomaisesti hän aavisti edessään olevan ajan käyvän hakkauksiin entisten tottumustensa kanssa, vankeuden olevan vapauden sijalla. Siinä hän seisoi kädet syvällä housuntaskuissa ja katseli, kuinka tavaraa kertymistään kertyi edessään olevalle keltaiselle telttakankaalle. Hän ihmetteli, mitä mies teki moisella tavaranpaljoudella ja kehuskeli saavansa haltuunsa enemmän omaisuutta kuin ikipäivinä ennen.
— On siinä nyt rönää, sanoi hän ja pudottu ryminällä nyyttinsä kaappinsa eteen.
Useimpien nuorten miesten naamat olivat vakaat ja happamet, kun he käärivät hyntteensä kasaan ja alkoivat sovitella ylleen valtion asua. He miettivät niitä urakoita ja hikitöitä, joita olisi suoritettava näiden pukujen sisällä, ennen kuin nuo sivilinyytit jälleen olisivat käsissä.
Askolan akan poika ilmitoi omat mietteensä seuraavalla lauseella:
— Lujaa se vaatii Kemi-yhtiö, mutta tämä nokipuulaaki taitaa vaatia vielä lujempaa…
Askolan akan poika oli nyt alokas Suomen armeijassa. Hän ihmetteli, miksi miesten täällä piti sattua niin pillisuoriin riveihin, miksi kihot tuntikausia tälläilivät ojennusta, ikäänkuin siinä sitten seisottaisiin maailman aika. Miten monesti saikaan kiho hihkua rivin päässä — Hieman eteen se rumapärstöinen mies! Saman verran taakse! No, nyt, nyt… Ja sitten: poistukaa! Niin se työllä ja tuskalla rakennettu rivi oli hajallaan. Eikä Askolan akan poika käsittänyt, miksi vuoteitten piti olla juuri niin sileät ja poimuttomat, lakanat millilleen samalla linjalla ylitse kämpän. Monta kertaa reuhahti Askolan akan pojan vuode nurinniskoin lattialle, ja kokollepa se sitten sieltä nöyrästi ja kiroilematta ja koe saada siitä sileä ja pingoitettu.
Kun se viimeinkin kelpasi, kehoitti Askolan akan poika vuodettaan:
— No, sillä viisin sinä itsesi pingoita! Niin herralle kelpaat!
Sitten hihkaistiin Askolan akan pojalle, jätkäveriselle miehelle: — Luut yhteen, vaikka olisivat kuinka lahot! Ja siinä seisoi Askolan akan poika, sääret suorina, kädet kummassa koukistuksessa, toisen miehen edessä, jolle pari tai kolme valkoista nauhaa olkapäällä antoi kumman voiman ja väkevyyden. Huutipa ja teetti mitä tahansa, ei ollut Askolan akan pojalla vastaan inttämistä. Vaikka olisi yllyttänyt hänet pää edellä alas käymälän reiästä, niin mars vain, Askolan akan poika.
Vapaaseen elämään tottuneena hän huomasi edessään orjuuden ja kurjuuden. Hän työlästyi oloonsa ja kehuskeli:
— En mä tässä nokipuulaakissa kauan ole. Kolme ja puolisataa kun saan, niin heti lähden…
No, siitä oli kaksi ja puoli vuotta, ja yhä palveli Askolan akan poika armeijassa.
Meni jokunen viikko ja alkoi monipäiväinen marssi kesäleirille. Marssi! Pakkaus hartioilla, pinnalla hiki, jaloissa sopimattomien kenkien iskemät kihelmöivät rakot. Pöly nousi pilvenä santaisilta teiltä, hieta karisi hammasten lomissa, kun riipaisit keuhkoihisi helteistä ilmaa. Ja uupumus raukaisi usein jäseniä. Askolan akan poika joskus mietti, jaksaisiko hän vielä tuon puhelinpylvään luo, joka häämöitti edessä, ja silti hän marssi vielä virstamääriä omituisessa horteessa osaston mukana, joka vaivalloisesti lansi eteenpäin pölypilven keskellä. Sillä matkalla Askolan akan poika oli ylen kärmeissään. Tahdottiinko tässä kasvattaa isänmaanmiehiä? Kaikki nämä nuoret miehet marssivat laulu huulilla ja kirous sydämessä. Tällöin se Askolan akan poika keksi mahdollisimman raskaan sadatuksen, kun kerta kiroominen ei mieltä lievittänyt.
— Jessuksen tuhatta tolpanväliä havupuita ja joka neulasen nokassa perkele!
Alkoi leirielämä hiekkanummisessa mäntymetsäisessä erämaassa. Keltaisella, hedelmättömällä kentällä kesäauringon paisteessa Askolan akan poika ikävystyi ja kitui tukalissa hommissa. Asento, ojennus, käännös, otteita, mars, mars, ja niin juosta reputettiin kentän ympäri ylen hedelmätöntä rinkiä. Ja sitten maahan ja ylös, tasaisesti, yksitoikkoisesti. Liian, liian lähelle pakkasi siinä Askolan akan pojan mielestä isänmaa.
Illalla tarkastukset. Kaikki pojat riviin ja: Herra päällikkö, alokkaan varusteet tarkastuksessa… Askolan akan pojan varusteet eivät olleet kunnossa: tomua, likapilkkuja, karisseita nappeja, katkenneita rakseja. Hän sai santsia: jynssäsi käymälää ja kyhni yökaudet puhdistusaineella, keräili käpyjä ja havunneulasia.
Sopat olivat huonoja. Lihoihin sikisi toukkia keskikesän kuumuudessa.
Pojat rähisivät ja nurisivat. Askolan akan poika huomautti:
— Yhähän siinä on liha tuoreempaa… Ja muuten valmiimpaa: pistät vain lusikan toisen pään keittoon ja toisen suuhun ja odotat. Herroiksi eletään.
Kehno liemi teki ripulin. Kesäyössä juosta havisti parakeista poikia, iskivät jalkansa tiukasti ristiin ja seisoivat tovin naama totisessa, hirmuisessa pinnistyksessä, syöksyivät pienen matkan ja jälleen seis jalat tiiviisti ristissä, kunnes oltiin käymälässä, etäällä mäellä. Siellä nukkui Askolan poika usean yön kokonaan, pää riipuksissa, kuollut natsa hampaissa. Aamulla hänen julistettiin olleen luvatta pois vuoteelta ja annettiin työtä ilman vuoroa. Ja Askolan akan poika keräili käpyjä ja havunneulasia puhdistusalueelta.
Sitten tuli isojen sotaherrojen tarkastuksia. Paksua kultapunonnaista olkapäillä, tähtiä takinrintamuksissa, paljaana kumottavia päälakeja ja punoittavia naamoja… Pojat pitkissä linjoissa, liikkumattomina, vakain naamoin. Mutta Askolan akan poika muljautti silmäänsä ja siitä hänelle luettiin kaksi vuorokautta kovennettua arestia. Iltaisin, kun päivä painui punertavien mäntymetsien taa, seista jymötti hän asennossa täysissä varusteissa, liikahtamatta, pyhäntien vieressä. Päivystävä upseeri, piruttunut kapitulantti, vahti vieressä. Vilkutapa nyt silmääsi, Askolan akan poika, kuten teit sotaherrojen tarkastuksessa! Askolan akan poika seisoi suorana ja liikahtamattomana ne kaksi pitkää tuntia ja tunsi sisässään nousevan ison vihan. Hänen edessään kangasten pitkä, monimuotoinen rivi sotaherroja, hirteen vedettyinä, sotaväen päälliköstä kurjimpaan kahden natsan kapitulanttiin saakka. Hän teki siinä päätöksen heittää isänmaanmiehen takki ja karata entisille teilleen.
Kun rangaistus loppui ja hän yritti astua, lyntsähti hän aluksi polvilleen, niin olivat hänen jäsenensä kangistuneet, mutta aamulla ei Askolan akan poikaa löytynyt leirialueelta.
Niin hän oli parin tai kolmen kuukauden ajan vapaa mies, vaikkakin rauhaton vereltään. Mutta ei olisi hänen pitänyt astua kotimökilleen, näyttää naamaansa kotikylässään. Lain jäykkä koura tarttui häneen ja kuljetti hänet jälleen joukko-osastoonsa.
Sitten sotaoikeus ja tuomio: kuusi kuukautta vankeutta karkaamisesta. Niinpä oli Askolan akan poika puoli vuotta Joella, sotamiesten Siperiassa, nosti turvetta, eli vähällä ruoalla, kärsi rookia vedellä ja leivällä rautakiilat kintuissa ja ranteissa, petti pirunahkaisia pornareita ja oppi haikean, kauniin laulun siirtovankilasta:
Ja toivokaamme, että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää…
Nyt taasen kasarmiin. Harjoituksia, tarkastuksia, jonotuksia. Loputon rivi hänestä niin inhoittavia herätyshuutoja: Ylös ja aamuvoimisteluun! Illalla virrenmöläys ja Herran siunaus. Ja Askolan akan poika menetti luonnostaan toivon ja joustavan iloisuuden, eikä noudattanut sääntöjä eikä oorteleita. Hän sai arestia ja uudelleen arestia ja jälleen arestia. Yhä kasvoi hänen sotilaskantakirjansa pituus, eikä herätyksillä ollut enää mitään määrää.
* * * * *
Niin, nyt oli Askolan akan poika kolmatta joulupäiväänsä armeijassa. Hieman synkkämieliset ajatukset piileilivät hänen päässään huonon unen, vilun ja luteitten ahdistelun jälkeen. Mutta pian hän tapasi tavallisen luontonsa, kävellä vippasi nurkasta nurkkaan ja hyräili:
On rooki kalsa linna,
ei voi siell’ koisia…
Sitten hän voimisteli ikkunansa ristikoissa. Näki sotamiehen menevän ohi ja sanoi:
— Vippaa tupakka…
Mutta tämä ei uskaltanut mennä sitä ojentelemaan, vaan virkahti: Ei ole, ja käveli edelleen. Lumi narskui askelissa.
— Saatanan monni, noitui Askolan poika, sinut komennetaan tänne ensi yöksi luteita tappamaan, että kantajääkäri saa nukkua…
Eikä Askolan akan poika saanut joulusavuja. Ja yhä oli hänellä epämääräinen luku havauksia armeijassa, harmaata elämää pitkä jono. Hän heitti lattialle raamatun ja heittäytyi pitkälleen kirja päänalaisena. Aika valui vitkalleen. Oli ikävä ja oli mukava piintyneellä armeijalaisella, sotavanhuksella, jonka joulupäivä painui iltaan, kuten kaikkien ihmiseläjien.
Tuotiin iltapuuro ja ylpeydellä kuuli sotavanhus vartiomiehen sanovan toiselle:
— Humuimpia miehiä… Sillä pojalla on jo ollut eräitä päiviä Suomen ruotuväessä ja yhä niitä taitaa riittää.