SAIRAUTTA
Komisionimies käypi rivimiehen älälle. Kun rivimies tulee talvisesta säästä, jossa on täytynyt käsitellä kivääriä, rähmiä lumessa, tahi opetella ryhdikästä ohikäyntiä, tulee ja karistaa lunta tamineistaan, asettelee kolistellen kiväärin telineeseen ja suoltaa nopsasti vyöltään pistimet ja patruunataskut, seisoo komisioniin päässyt sotamies käytävällä sukkasillaan, housut syltyssä ja puhaltelee savuja. Hän näyttää veltolta ja aikaa kulutelevalta, näyttää sanovan koko olennollaan: komento ei kuulu… Ja se käypi rivimiehen älälle. Sillä hänelle kuuluu komento, kuuluu jymeänä: on juostava, ryömittävä, vaivattava jäseniään kiivailla liikkeillä ja vilulla. Rivimies kiroaa komisionimiestä, joka istuu ja haisee ja sairastaa, ja kiroaa itseään, kun ei kykene sairastamaan, kun ruumis on niin hiton terve. Yrmeästi hän kadehtii noita onnenpoikia: puolisokeita, ontuvia, kyttyräselkäisiä, kuuroja ja keuhkotautisia ja antaa heille pahanilkisesti nimen »hatuumaan päivystäjä».
Nytkin, kun on kiire soppajonoon kuin tulipaloon, kun päivystäjä kiroaa minkä kurkku kestää hitaimmille, jäävät komisionimiehet tupiin ja käytäville. Ne ovat syöneet jo aikaa sitten, kantaneet keittiöstä keiton kenttäpakeillaan ja nokkineet parhaat palaset. Eikä niillä ole edes varustarkastusta: ruoka-astiat niillä on puolillaan keitontähteitä ja hometta.
Mutta rivimiehen on värjötettävä taivasalla jonossa keittiön edessä, lusikka kourassa, otettava asento, ojennus ja kiinnitettävä katse herra päivystävään upseeriin, kun tämä viimein suvaitsee saapua portaille ja päästää sotamieslurjukset ruokailemaan. On kuin opetetulle koiralle annettaisiin sokerinpala monen tempun jälkeen. Ja ruoka kyllä painuu alas, kun sen kimppuun viimein on päästy. Ei auta nirsuilla, jos onkin puurovadissa jokin torakka tahi jos joskus tapahtuu, että padasta vedetään rotta esiin. Pahasisuiset vanhat miehet vain höystävät ruokailuaan siinä tapauksessa huutamalla: Puurohummeri hirteen! Tahi: — Nyt Vilho kuolee! Ja keittiömestari ja päivystäjäupseeri ovat korvat kuumina näiden hokemien kaikuessa. Näitä lentäviä lauseita on joka rykmentissä ja niillä on aina historiansa; ne ovat päällystön ja miehistön ikuisen ja salaisen pinnanalaisen kamppailun ja ilkeämielisyyden synnyttämiä.
Niinpä aika kuluu. Syödään soppia ja harjoitellaan, puhutaan piloja, kiroillaan ja nauretaan. Ja komisionimiehet, jotka istuvat ja haisevat tuvissa, vähenevät vähitellen, pääsevät jälkitarkastukseen, joku pomppaa takaisin riviin, useimmat pääsevät kotiseudulleen kuolemaan tahi saamaan näkönsä jälleen.
Mutta kaiken vuotta niitä on aina joku joukko-osastossa. Enimmäkseen elellen ylen kodikkaasti paitahihasillaan, housut rimpallaan ja tupakka hampaissa, katsellen ulos akkunasta, katsellen kentälle, missä komentoälähdys kajahtaa, hikinen ja hedelmätön työ käypi. Alussa vuotta, silloin kun heitä oli vielä paljon ja kun he olivat tyhmiä, eivätkä tienneet velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan, saattoi komppanian päällikkö keksiä heille hommia, siinä tapauksessa, että hän oli sotahullu mies, joka miettii, että terveitten miesten on saatava sotataitoa niin paljon kuin suinkin, mutta sairaitten ja kuolevien on tehtävä muuta sotalaitoksen hyväksi. Niinpä saivat komisionimiehet olla puhdistustöissä, luoda lunta ja valmistaa halkoja. Mutta sitten he saivat selville, ettei komento heille kuulukaan, että he ovat vapaaherroja. Ja saivatkin sitten olla. Enimmäkseen.
Näissä komisionijätkissä on monenlaista. On kovin sairaita ja vähemmän sairaita ja sitten niitä, joista on tietona, että he vermeilevät. Kukapa sen niin varmaan tietää. Mutta Nikke syöpi väkevää sikaria ja polttaa teelehtiä, jotta rinta röhiseisi, ja paastoaa, jotta muoto kävisi surkeaksi. Ristihurjan jalassa on haava ja sanovat, että hän joka ainoaksi yöksi sitoo siihen nenäliinalla lujasti kuparilantin, jottei se suinkaan kävisi umpeen. Mutta Ullavan pojan säärissä on reumatismi. Hän kävelee kuin seipäillä ja joka askelella irvistää. Hän käärii polviinsa villarättejä ja hautoo niitä lämpöjohtojen vieressä. Kovalle otti, että hänen tautinsa otettiin huomioon. Kymmenet kerrat linkkasi hän sairastuvalle ja valitti jalkojaan. Lääkäri oli kuin ei kuulisikaan.
— Avatkaa suunne, sanoi hän ja lisäsi: — onpa roski suu…
— Viis suusta, sanoi Ullavan poika, jalat tässä tingan tekevät.
Mutta vielä käytettiin häntä monet kerrat kentällä. Ullavan poika oli mahdoton ja kömpelö, valitti vaivojaan ja pääsi viimein komisioniin ja jälkitarkastukseen ja kotipuoleen. Mutta viimeisenä yönä ryyppi hän käytävällä päivystäjän kanssa ja pisti juovusten käsissä polkaksi.
Mahanen on lihava ja punainen, tuhti ja komeaääninen, mutta silti hän on komisionissa. Hänessä on sydänvika. Kun hän meni jälkitarkastukseen, houkuttelivat autopataljoonan kyytipojat hänet asemalla ostamaan viinaa. Kannattihan hänen, höynäyttivät he, kun niin pian pääsi pois, eikä tiennyt mitään armeijan vaivoista. Mahanen osti, tarjosi autopojille ja ryypätä kompsautteli itsekin. Palasivat sitten tarkastuksesta ja tuli tieto, että yksi komppanian miehistä oli pompannut takaisin riviin, mutta ei tiedetty kuka. Saapui sitten esikunnan lähetti ja uskotteli Mahaselle, että juuri hän oli pompannut. Mahanen synkistyi peräti, sadatteli niin, etteivät vanhatkaan miehet olleet raikkaampaa ja nautittavampaa noitumista kuulleet:
— Ryypyt sen juuri tekivät! Arvaahan sen: veri kiihtyi ja sydän löi kuin saatana… Mahanen ei kuitenkaan ollut pompannut ja kahta suurempi oli sitten hänen ilonsa.
On myös monia muita. On Savon pitkä poika, joka on vähän hullu, löylypäinen. Kentällä iltahämärässä sotilasleikeissä iskettiin häntä vyösolella silmään, jotta se turposi aivan umpeen. Savon poika sai sairaslepoa. Turvotus suli, mutta hänen silmäluomensa lupsotti yhä ummessa. Lääkäri sanoi, ettei siinä ole mitään vikaa. Pitää sitä varsin kiinni, teeskentelee. Savon pitkä poika oli kovilla. Hän sai olla rivissä, sai juosta lahnustaa kentän ympäri, kun muut levähtivät, sai lyödä maahan ja ryömiä. Mutta hänen silmänsä ei tälläkään hoidolla auennut. Aliupseerit koettivat säikyttää häntä, jotta hän aukaisisi vahingossa silmäluomensa. He antoivat hänelle suuhun tulilangan pätkän, sanoen sen olevan ulkolaista tupakkaa, ja sytyttävät sen. Savon pitkä poika poltti suunsa, mutta ei aukaissut silmäänsä. Hän käveli joka aamu sairastuvalle, valitti vähänäköisyyttään, ja silmä lupsotti kiinni. Niinpä hän viimeinkin pääsi komisioniin ja sitten pois. Mennessään hän otti kainaloonsa säkin, asetti sen portille, pyyhki jalkansa, kääntyi, teki perusasennon, avasi toisenkin silmänsä ja katsoi kauan kahdella silmällä kasarmia.
Mutta eivätpä kaikki pääse komisioniin, vaikka yrittäisivätkin. Se on onnessa. Ja siihen tarvitaan luonnonlahjat, jotka annetaan ylhäältä. Säde on yrittänyt. Hän heitti syönnin pois ja tuli kurjaksi ja heikoksi. Hän makasi sairastuvalla monta viikkoa ja oli lopulta niin veltto, että lepsahti istualleen, kun nousi seisomaan. Silloin hän säikähti. Eivät näyttäneet aikovankaan päästää häntä kotiin. Saat maata ja paastota, kunnes kuolet. Hän rupesi syömään, tuli terveeksi ja pantiin harjoittamaan sotatemppuja.
Kaikki eivät yritäkään niin suuria. He tyytyvät silloin tällöin hakemaan sairaslepoa ja saavatkin toisinaan. Tauteja löytyy ja onnellinen se, jolla on sairautta Suomen armeijassa. Saat maata, nukkua, oleilla. Mutta kaikki eivät saa sairaslepoa, eivät tositaudeissakaan. Siihenkin tarvitaan luonnonlahjat. Jotkut saavat heti K.P:tä ja sen jälkeen santsia, eivätkä enemmän yritä, jos eivät tule niin sairaiksi, että kantaa täytyy.
Se riippuu myös lääkäristä. Täytyy tietää milloin menee. Kun Lökerö oli joukko-osaston lääkärinä, saatoit saada tutkimatta lepoa viikoksi; toisella kertaa et tiimaakaan, vaikka viime henkiäsi huokaisit. Mutta Lökerö olikin melkein aina humalassa. Istui pöydän takana silmät ummessa ja kirjoitti pirtureseptejä: — Jaah, paljonko pannaan… Kun Pinnari oli lääkärinä, auttoi paljon, kun teit ryhdikkäästi asennon ja sanoit komeasti ja usein: Herra kapteeni. Mutta Koni-Pollarin aikana ei auttanut sekään vähääkään. Hän sanoikin, ettei hän ole ihmis- eikä eläin-, vaan sotilaslääkäri. Hän oli hirmu. Hän kirjoitti K.P:tä. Raahen poika yritti hänen aikanaan yhden ja ainoan kerran sairastuvalle, kun tulossa olivat syksymanööverit. Hän valitti vatsaansa. Koni-Pollari työnsi hänet kurkusta seinälle ja survoi nyrkillä kaikin voimin Raahen poikaa mahaan niinkuin taikinatiinua. Raahen poika huusi ja hätäili, itkikin jo.
— No, mitä kiemurtelet? Täytyyhän minun saada tutkia.
Sitten hän kirjoitti kylmästi: kelpaa palvelukseen. Ja Raahen poika sai kulkea retastaa pitkin teitä ja maita pakkaus selässä ja kivääri kupeella kautta koko manööveriretken.