HERRA LUUTNANTTI JA HÄNEN LÄHETTINSÄ
Oli kylmä syyskesän yö. Harmaa, viluinen usva nousi rotkoista ja kosteilta niityiltä, ja yön hämäryydestä kuuluivat kiväärin pamaukset, pikakiväärin nopea räiske tai tykin löysän ontto jymähdys. Nämä äänet etääntyivät yhä yön kuluessa ja häipyivät viimein kokonaan metsien ja kylien taa. Rykmentti eteni voitollisesti, ja korkea esikunta jäi kauas rintamaan taa.
Esikunnan herrat majailivat kylän laidassa suurimmassa kartanossa. Lähellä olevaan metsikköön oli lymytetty kuormasto, ajomiesten, lähettien, kirjurien ja muiden esikuntasotamiesten teltat. Nukuttiin. Öisessä yksinäisyydessä käveli vahti kivääreineen kokien pysyä lämpimänä ruumiin liikkeiden ja hiljaisten kirousten voimalla ja silmäillen aina vähän väliä kelloaan: pitkältikö oli vielä aikaa vahdin vaihtoon? Aika kävi vilun ja unen ahdistaessa ylen pitkäksi. Kerran hän kuuli hälinää ja liikettä: lähellä majailevat pionieerit, jotka juuri olivat saaneet telttansa pystyyn ja laskeutuneet nukkumaan, oli ajettu ylös, kai johonkin kaivamaan ampumakuoppia tai tekemään ylimenovehkeitä jokipurolle. Ne kiroilevat ankarasti kuin lohilappalaiset ja huutelevat äkeissään. Kauas öiseen sumuun ja hämyyn kajahtaa:
— Kaksikymmentäyksi aamulla! Voi jumalauta!
Ne marssivat tiehensä vehkeineen, ja viluinen vartiomies vilkaisee taas kelloaan ja käy pian potkimassa seuraavan vahdin hereille heittäytyäkseen pitkälleen kosteaa kylmyyttä uhovalle maalle mantteliin ja vilttiin kääriytyneenä, kuin jokin merkillinen muinaisajan muumio.
Aikaisin aamuyöstä herättää vahti jo pari kokkia virittämään tulta kenttäkeittiöön, joka kyhjöttää kuusen alla savutorvi kierona ja kurkolla kuin sorsan kaula. Tuli räiskyy pian pesässä, teevesi kuumenee, ja keittiön rautainen vatsa lämpenee ja tarjoaa suloista suojaa vahtimiehelle ja muillekin, joita tuon tuostakin rynkäisee ulos matalien, keltaisten teittäin päistä kylmän herättäminä, sadatellen ja kalisuttaen hampaitaan. He kihertävät keittiön ympärillä kokien etsiä kuumaa paikkaa, hörppivät lämmintä vettä jonkin motillisen ja painuvat jälleen telttoihinsa saadakseen unta vielä vähäsen ennen lähtöä ja kuka ties kuinka tiukkaa marssia.
Niinpä sieltä jolloinkin aamupuolella konttailee telttavaatekaistaleen takaa esiin sotamies Kemppikin, herra luutnantti Korojeffin, rykmentin adjutantin, lähetti. Hartioitaan pudistellen, vihaisena, unisena ja äreänä asettaa hän selkänsä vasten keittiön lämpöä hohkuvaa kuvetta ja haukottelee.
Korpraali Räty, esikunnan kuormaston rehumestari, on, aina viisaana ja eteensä katsovana, asettanut keittiön kannelle laudan pätkän ja istunut sille juuri parahultaiseen lämpimään, ryyppien kuumaa teetä ja sekoitellen siihen lukuisia sokerinokareita, joita hänen on jotenkin onnistunut »järjestää» käytettäväkseen.
— No, sanoo hän, millainen on korkean esikunnan lähetin sieluntila?
Sinähän seisoit eilen kunniavartiossakin siellä herrain portailla…
— Et sinä mikään sielunpaimen ole, ärisee Kemppi, etsien leipälaukustaan teevehkeitään. Pidä huolta omasta sielustasi. Ei senkään laita liene häävisti.
— Ainoastaan kaksikymmentäyksi herätystä aamulla, ilmoittaa Räty saarnaäänellä. Kyllä elämä häämöttää jo toisenlaiselta kuin silloin, kun on pitkästi toistasataa, kuten esimerkiksi sinullakin… Joo, joo, kun aikanaan tulee väkeen, niin pääsee väleen pois…
— On ne kerran vähissä, minunkin päiväni.
— Lienevät joskus, mutta siinä on välissä monta palavaa, monesti on vietävä luut tiukasti läjään, ja ties kuinka monta kertaa saat seisoa kuvapatsaana esikunnan edessä…
— Mitenkähän elänet sivilissä? koettaa Kemppi kääntää puhetta toisaalle ja kiusoitella äkäisenä. Ei kannattaisi kehua, jos orjuudesta kurjuuteen pääset!
— No, ei sillä väliä. Kunhan saa vain muuttaa majaa. Aina niitä elinkeinoja on. Minä olin ennen kuin tänne tulin yhden vuoden koirain kusitolppana Kokkolan osuuskaupan edessä, toisen vuoden kärripoikana Raahen rankkurilla ja kolmannen postitoimiston luukun vieressä kieli ulkona, jotta ihmiset saivat kostuttaa postimerkkejään…
Räty kertoo aikansa omaa elämäkertaansa ja kokemuksiaan, hörppii höyryävää teetä, puree sokeria ja alkaa sitten puhua ainaisia, loppumattomia juttujaan kuormastovääpelistään:
— Sikaeversti oli sen kanssa yhteen aikaan pesussa. Se meni kerrankin sikalaan, näki, että karju on liian lihava, ja sanoi sikaeverstille, että se pitää laihduttaa. Kahden päivän kuluttua se tuli ja alkoi hihkua sikalan pojalle, että ylös ja maahan. Niin lyötti maahan puoli tuntia, tai tunninkin, ja kysyi sitten pojalta, että tiedätkö, miksi tämä oli.
— En, sanoi sikaeversti. — Se oli siksi, ettei karju ole laiha. — Miten se kahdessa päivässä olisi laihtunut? ihmetteli poika. — Ei se ole puolustus sotaväessä, sanoi vääpeli, täällä ei mikään saa olla mahdotonta…
Sotamieslähetti Kemppi on juonut teensä ja kysäisee sitten, paljonko kello on, sillä hänen on herätettävä rykmentin adjutantti ja vietävä tälle teetä. Hän täyttää kenttäpakkinsa vedellä ja käskee kokin panna sekaan väkevää teeruoholientä.
— Minkä verran? kysäisee tämä.
— Kunhan häneen väriä tulee. Pane vaikka…
— Salpietaria, sanoo rehumestari korpraali Räty. Tai mene ja pidä varasi ja pistä motti alle, kun tuo punainen ruuna laskee saijua. Vie se sitten herra luutnantille, niin pääset toisen kerran kunniavartioon…
— Saatanan ryssä, kitupiikki, noituu Kemppi mennessään, riiputtaen kenttäpakkia. Ei raski ostaa itse mitään, vaan särpää sotamiesten saijut ja sopat…
Sotamies Kemppi ei erikoisen kunnioittavasti palvele esimiestään, herra luutnantti Korojeffia, rykmentin adjutanttia. Hän on kyllä jo heti väkeen tultuaan oppinut katsomaan kaikkia kultapunonnaisnauhojen ja tähtien omistajia luonnollisiksi vihamiehikseen, mutta tätä herra luutnanttia vastaan hän kantaa erityisesti vihankaretta ja känää oltuaan eräät ajat sen lähettinä. Sillä huonosti sujuu sotamies Kempin niska kaikkeen nöyrään ja nopsaan palvelemiseen. Kaikenlaiset pikkutapaukset ovat saattaneet hänet nimittämään miestä, jolle hänen alinomaa tulee ilmoittaa: herra luutnatti, saatanan ryssäksi, vaikka hän ei juuri toisessa muuta ryssäläisyyttä huomaakaan kuin venäläisen nimen. Eilenkin oli sattunut tapaus, josta johtui, että sotamies Kemppi entistä vastahakoisemmin ja itsekseen kiroillen lähestyi kartanoa herättääkseen esimiehensä.
Hän oli tehnyt jonkin pitemmän lähettimatkan ja saanut luutnantilta luvan puolenkymmenen tunnin lepoon. Sen hän käytti mielestään parhaalla ja hauskimmalla tavalla lyömällä korttia lennätinpataljoonan poikien kanssa, joita jostakin syystä oli puoli tusinaa unohdettu makailemaan rykmentin esikunnan luo. Silloin he eivät tietenkään kuulleet, kuinka herra luutnantti Korojeff saapui leiripaikalle, kuinka päivystäjänä toimiva korpraali Räty teki reippaasti ilmoituksensa ja kenttäkeittiön ääressä häärivä kokki kalisteli halolla kattilan pyörää ja huusi niin isosti kuin uskalsi varoitushuudon:
— Pilvi nousee!
Luutnantti Korojeff toikkaili aivan likelle, näki, kuinka lähettinsä läiski korttia ja älähteli: — Ruudut suuret, sanoi lasimestari! Tai: — Ristin tie on katkera:
— Sotamies Kemppi!
Lähetti hätkähti, sysäsi kortit piiloon ja kimmahti kannoilleen.
— Herra luutnantti!
— Mitä te puuhailette?
— Pelattiin korttia, herra luutnantti.
— Lurjus! Te tiedätte, että se on kiellettyä.
Sotamies Kemppi tietää, että nyt olisi paras myönnellä tai seisoa vaiti, mutta hänen paha sisunsa nousee eikä mahdu nahkoihin.
— Herra luutnantti, meille on opetettu, että se on kielletty kasarmialueella. Tätä minä en arvannut kasarmialueeksi.
— Lurjus! Se on kielletty sotamieheltä aina ja joka paikassa! Lurjus, vintiö! Teillä on aina metkuja ja viheliäisiä hymyjä. Teidät kyllä vielä opetetaan!
— Kyllä, herra luutnantti, sanoo Kemppi ja tuijottaa luutnanttiin ja ajattelee, että tulisitpa joskus vielä sonnipolulla vastaan.
— Älkää kyräilkö kuin sonni! Menkää pakkausta tekemään. Mars, Mars!
Minä puhun majurille. Saatte seisoa esikunnan edessä täydessä asussa.
— Ja te muut, sanoo luutnantti lennätinpataljoonan pojille, jotka myös
ovat kavahtaneet kantapäilleen, minä neuvottelen teistäkin.
Niin on sotamies Kemppi seisonut rykmentin esikunnan herrojen akkunan edustalla parisen tuntia kivääri olalla ja pakkaus hartioilla, jonka luutnantti itse on tarkastanut. Ja herra luutnantin punainen naama on tuon tuostakin ilmestynyt akkunaan toteamaan, että rangaistavan ryhti on tiukan suora ja kädet reisissä kiinni. Korpraali Räty on kulkenut ohi ja kysellyt, että majurin koiralleko sinut on asetettu kusitolpaksi…
Tätä muisteli sotamies Kemppi ja kiroili itsekseen.
— Saatanan kyttä! Itse pelaa yökaudet upseerikasinolla, ja eivätkö liene nytkin iltayön juoneet ja lyöneet korttia pöytään.
Hän iskee äkäisesti herra luutnantin oveen rystysillään.
— Jaha, kuuluu ääni oven takaa.
Kemppi menee sisään ja ilmoittaa:
— Herra luutnantti, tässä olisi saikkaa.
— Saikkaa? Mitä suomea se on? Mitä te viisastelette?
— Herra luutnantti, siksi olen kuullut sitä sanottavan.
— Lurjus! Nähtävästi jäi se eilinen vähälle. Harjoituksia täytyy jatkaa.
Kemppi saa toimitella palvelustehtävää teen juonnissa ja puhdistaa ja kiilloittaa luutnantin saappaat. Sitten saa hän tehtäväkseen ilmoittaa, että esikunta on silloin ja silloin lähtövalmis.
Sumuisen aamuilman täytti lähdön häly. Kuormia tehtiin ja juhtia pisteltiin aisoihin, upseerien ratsuja sonnustettiin kuntoon, telttakankaat hurahtelivat alas tangoiltaan, ja sotamiehet käärivät ne ja kaikki kapineensa tottuneesti kasaan.
Niin lähdettiin liikkeelle. Kosteankylmän ja haihtuvan aamu-usvan lävitse paistoi aurinko punaisena. Kuormaston rattaat ratisivat, hieta narisi marssivien sotamiesten anturain alla, joku aliupseeri ärähteli kohmeloisena ja unisena.
Päivä kului, ja marssi jatkui. Aurinko kohosi korkealle taivaslaelle ja kuumensi ilmaa, tomu nousi santaiselta tieltä ja peitti kolonnan tiheään huntuun. Kulku kävi hiostavaksi ja työlääksi. Lihakset kangistuivat, ja hiestä märät jalat hautuivat ja hankaantuivat. Rehumestari korpraali Räty, joka oli könötellyt ammattinsa nojalla kuorman päällä, tuli hetkeksi jaloittelemaan Kempin rinnalle, joka ähisi ja hikoili pakkauksensa ja kiväärinsä alla.
— Ei tämä vielä mitään ole, puheli Räty. Kyllä maantietä marssii pitkällekin. Se ei luista eikä painu jalan alla. Mutta viime kesän manöövereillä kun pistettiin penikulmaisen rämeen yli, noustiin sitten monta kilometriä niin jumalatonta mäkeä, että sait roikkua puunoksassa kuin hirressä, jos mielit levähtää, ja sitten kolin kolia vyörymällä toista alas. Minäkin olin niin pehmeä, että jalat sotkeutuivat toisiinsa ja menivät vetosolmuun. Enkä päässyt liikkeelle ennenkuin toiset vetivät solmun auki… Semmoinen se jotakin on. Vaan älä ole milläsikään! Kyllä sitä semmoista ehtii olla vielä tälläkin sotaretkellä.
Tämän lohdutuksen lausuttuaan palasi hän kuormalleen. Kemppi astui edelleen tomun ja hien ja kantamuksien vaivaamana. Hän näki luutnantin ratsastelevan hevosellaan ohitse. Ja mieleensä jäsähti semmoinen kuvitelma, että kaikki tämä vaiva tuli hänen päälleen juuri tuon miehen takia. Hän rupesi hautomaan ja kuvittelemaan sille rangaistuksia. Kun sille sattuisi jotakin, kun se mennä tallikoisi sinne tappelurintamalle niin liki, että pahasisuiset kaartilaiset nakkaisivat sitä kulmaan kivennupulalla tai halonkalikalla, tai piruuttuneet jääkärit ampuisivat vuolemansa katajakuulan sen poskilihoihin…
Päivän alkaessa jo kallistua iltaan pysähdyttiin erään joen kaltaalle. Saatiin keltaista hernelientä höyryävästä kenttäkeittiöstä ja syötiin. Yläpuolella surisivat lentokoneet kuin suunnattomat sudenkorennot, tienposkessa kyhjötti syrjään vedettyjä kanuunoita, konekiväärikärryjä, kuormastoa, jalkaväkiosastojen kiväärikuhilaita ja polkupyöräkomppanian ajoneuvoja sarvistaan yhteen sotkettuina. Sotamieslaumat pyörivät ja hörisivät suitsevien kenttäkeittiöitten ympärillä saadakseen nopeasti lientä kuivan faneerileipänsä kastikkeeksi.
Alkoi pionieerien rakentaman lauttasillan ylimeno. Silloin näki sotamies Kemppi luutnantti Korojeffin astua luikkivan sillalle, tavallisilla pitkillä, huojahtelevilla askelillaan. Se katseli ympärilleen pitkin rantoja ylimenoon valmistuvia joukko-osastoja. Silloin — humsis — se astui sivuitse sillanreunan, huojahti ja hojeltui päistikkaa veteen. Joutilaina seisoskelevat sotamieslaumat hurrasivat ja läiskyttivät kämmeniään yhteen. Heistä oli mieluista ja hauskaa, että natsaherra kastui. Mutta herra luutnantti kohosi pinnalle, tarttui sillanreunaan ja kömpi kuivalle parin sotamiehen auttamana. Lähetti Kemppi sai määräyksen ottaa kuormastosta luutnantin laukun ja tuoda sen hänen perässään lähimpään taloon. Korpraali Räty näki Kempin tulevan naurusuisena ja sen näköisenä, että hän oikein nautti, oli onnellinen.
— Ryssä piru putosi, huusi hän jo kaukaa. Se on kuin uitettu koira, vesi tippuu… Pitää saada sen laukku, että se saa kuivaa riepua.
— Kuule, sanoi Räty, jos mies olet, niin tee sille pieni konsti, kun se seisotti sinua koirain kusitolppana. Minulla on syyhypulveria. Me pistettiin sitä rangaistukseksi vääpelin niskaan, kun se kovin hulluili. Se on raapinut niskaansa monta päivää, että eikö liene verillä. Tuossa, ja hän kaivoi esiin pienen pussin ja ojensi sen Kempille, joka otti laukun ja lähti mennä humauttamaan luutnantin jälkeen, joka oli lähtenyt poikki niityn pyrkimään sieltä näkyviä taloja kohti. Matkalla sai Kemppi uutta riemun ja nautinnon aihetta, sillä niitty kävi yhä vetelämmäksi ja oli viimein hyllyvää rimpeä, jonka yli oli juostava liukkaita pitkospuita. Läpimärän luutnantin jalka lipesi, ja hän painui suohon nivusiaan myöten. Hänen sotamieslähettinsä ei suinkaan pitänyt erinomaista kiirettä mennessään kiskomaan häntä takaisin porraspuille. Eikä hän voinut pidättää itseään, vaan mainitsi ikäänkuin lohduttaakseen:
— Herra luutnantti, mutakylpy kuuluu olevan erittäin terveellinen.
Viimein he pääsivät taloon, ja Kemppi sai kuin saikin tilaisuuden, vaikka kovasti peläten, rassata auki luutnantin huonolukkoisen laukun ja ripottaa siellä oleviin alusvaatteisiin korpraali Rädyn pulveria. Sitten luutnantti puki kuivat vaatteet ylleen, ja Kemppi sai tehtäväkseen pestä hänen mutaisen pukunsa ja kuivata sen. Se oli lähetistä tuiki vastenmielistä, mutta kun hän huomasi esimiehensä pian liikahtelevan levottomasti hienoissa paidoissaan ja kyhnyttelevän itseään, lohdutti tämä häntä erinomaisesti. Hän huljutteli siis vaatteita vedessä, väänsi ne ja levitti kuivamaan.
Sitten kutsui luutnantti hänet luokseen ja kyräili häntä vihaisesti.
— Sotamies Kemppi, mitä te olette pelannut minun matkalaukkuni kanssa?
— En mitään, herra luutnantti. Kannoin sen vain tänne.
— Te olette suuri lurjus ja hunsvotti, mutta kyllä minä otan teistä selvän ja opetan.
Ei siitä kuitenkaan sen selvempää tullut. Luutnantti epäili lähettiään vahvasti koirankujeista, vaikkei ollut asiasta varma. Mutta siitä lähtien hän koko sotaharjoituksen ajan kohteli sotamiestä entistä vihaisemmin ja järjesti hänelle kaikkia mahdollisia komennuksia ja palveluksia. Sotamies Kemppi kärsi kuitenkin kaikki ilolla nähdessään luutnantin ylen kiusaantuneena vääntävän ja kyhnivän ruumistaan, vaikka hän olikin muuttanut paitansa ja alushousunsa useamman kerran.
— No, sanoi korpraali Räty kuormaltaan, adjutantti järjestää sinulle liikettä, mutta eihän se ole kumma jos upseeri sotamiehelle. Etkö sinäkin saanut järjestetyksi upseerille hieman hienoa liikettä?
Manööverien loputtua sai sotamieslähetti Kemppi komennuksen takaisin komppaniaan ja seitsemän vuorokautta yksinkertaista arestia jatkuvasta epäsotilaallisesta käyttäytymisestä.
Mutta hän muistelee aina ilolla manööveriretkeään, jolla hän mielestään oli erinomaisesti kunnostautunut. Kaapin reunalla istuen, koputellen kantapäillään sen ovea, kertoo hän alokkaille aina iltaisin peloittavia juttuja sotaretkestään, jolla hän oli rykmentin adjutantin lähettinä ja kilpaili tämän kanssa siitä, kumpi toistaan tehokkaammin rankaisisi.