KERTOMUS JÄNIS-VAINAJASTA
Nyt tulkoon mainituksi jäniksen tarina, isänmaan nuoren poikajäniksen, jolle armeijan liikkeet tuottivat väkivaltaisen lopun, ja hänen vaelluksensa vainajana tasavallan sotaväen hoivissa.
Jokin suuren taisteluharjoituksien päivistä oli ehtinyt iltaan, paahteinen syyskesän päivä, täynnä paukkupatruunain räiskettä, savua, hikoiluttavia liikkeitä, isänmaan pinnan hyväilyjä maaten ja matalana mataen. Mutta nyt oli syöty, päivän painuessa vitaisilleen, hernerokkaa ja purtu rouskuvan kuivaa leipää, höyrähtelevien, korkein kenokauloin kurkistelevien kenttäkeittiöitten ympärillä. Ja sitten oli aikaa varoissaan olevan sotamiehen käydä virkistämässä itseään nisulla ja limonaadilla kauppakärryjen ympärillä, vetää rintaansa Armiron tai Matti-paperossien sauhuja. Siellä saattoi joku ostaa Fenniaa tai Saimaa saadakseen pröystäillä: — Että otetaan nyt Saimaa Helmin kiusalla! Se on tuo minun rintani tullut niin herraseksi, tuota pakkausta kannellessa, ettei siedä muuta kuin pillitupakkaa… Mutta moni oli hyvillään saadessaan vetäisyn natsasta, ja jotkut iloitsivat päästessään osallisiksi »kuumiin» tai »maahan tallajaisiin».
Mutta pian loppui nautinto niin pilli- kuin pötkytupakoittenkin sauhuista, nisusta ja limonaadipullojen korkkien pokseesta ja kulauksista. Joukko-osasto hälytettiin marssille, sillä yön kuluessa oli vielä katkaistava kolmipenikulmainen taival. Tummenevaan syyskesän iltaan, jossa sirkat soittelivat, lähtivät osastot liikkeelle pitkin mutkittelevaa hiekkaista tietä ja kenttäkeittiöt, kuormastokärryt ja sairasvaunu alkoivat pyrkiä tiepuolesta niiden perään.
Silloin oli tullut sen poikajäniksen kohtalon hetki.
Melusta hölmistyneenä se ei malttanut pysyä pensaassaan, vaan töytäisi liikkeelle lähtevän kuormaston sekaan. Joku ajomies, halveksien käyttää tasavallan aseita metsän poikaa vastaan, viskasi sitä kivellä ja haavoitti sen jalkaa. Linkkaavin säärin se yritteli sinne ja tänne henkeään pelastaakseen, joutui jyristen kulkevan kenttäkeittiön alle, pelastui sen rattaista mutta sai ajomiehen raudoitetun saappaan potkaisusta surmansa. Osaston kuormaston rehumestarin, korpraali Rädyn mielestä ei vainajaa sopinut jättää kentälle virumaan. Hän nosti sen jollekin kuormalle ja kiipesi itsekin ajajan viereen. Sitten he tarkastelivat jäniksen vammoja ja silittelivät sen keväistä karvaa, kuormaston jyristen matkatessa marssivan sotamieskolonnan jäljessä pitkin someroista tietä.
Pian nämä vainajan vartijat lähettivät sinne marssiviin riveihin juhlallisen tiedoituksen, jota sotamiehet huutelivat toisilleen: — Yksi on kuollut! Päivän kuumien taisteluitten jälkeen on yksi isänmaan poika kuollut vammoihinsa. Rukoilkaamme!
Mutta marssi jatkui. Kilometrit, pakkaus ja kiväärinromu, jota oli hihnasta roikutettava vuoroin toisella vuoroin toisella olkapäällä, vaimensivat pian huutelun ja iloittelun halun äänekkäimmiltäkin. Kukin vaikeni pian kuin myyrä, käyden omissa aatteissaan, aatteissa, jotka pysyivät kyllä vireillä, varsinkin jos sopimaton saapas hiersi jalkaan rakkoa tai verestävää haavaa.
Tuli puoliyö ja pysähdyttiin. Kenttäkeittiöissä oli kiehutettu vettä, niiden jyristen kulkiessa, ja nyt saatiin sajua ja loikoiltiin tunnin verran kosteata kylmyyttä uhoavalla maalla pakkaus pään alla.
Silloin tuli jänis-vainaja jälleen esiin. Joku sotamies oli uupunut tahi saanut niin pahan kengänlyömän, ettei päässyt kävelemään. Hänet aiottiin siirtää sairasvaunuun, ja silloin huomattiin, että siellä oli jo ennestäänkin potilas tai ruumis. Se oli jänis-vainaja, katkennut käpälä lastoitettuna, pää kääreissä ja kaulassa lappu, johon isoin kirjaimin oli kirjoitettu K.P. ja joukko-osaston lääkärin nimi. Tämä lääkäri oli sotamiesten mielestä liian kärkäs piirtelemään koopeetä ja kehumaan, ettei hän ole ihmis- eikä eläinlääkäri, vaan sotilaslääkäri. Siinäpä oli hänen nyt oletettu julistaneen tämä vainajakin palvelukseen kelpaavaksi.
Tämä vainajan ilmestyminen sairasvaunusta synnytti sotamiehissä vilpitöntä riemua, huutelua ja naurunrähäkkää. On sanottu, että lapsen mieli on vähästä hyvä. Sotamieskin imee iloa, missä sitä suinkin pisara lienee. He ovat valmiit noudattamaan virrentekijän ohjetta: — ottakaatte ilo irti elämästä ja täyttäkää se ikävyyden lovi… Niinpä tämä sairasvaunuissa ajaa körötellyt ruskeatakkinen vainaja, suu murheellisessa irvessä, käpälä lastoitettuna, pää käärittynä ja koopeellä merkittynä, riitti erinomaisesti ilostuttamaan ja virkistämään koko joukko-osaston mieltä.
Kuolleet herättävät tavallisesti totista hiljaisuutta ja murheellisia aatoksia. Mutta tämän vilpittömän vainajan vaellus tasavallan puolustusjoukoissa herätti vieläkin riemastuttavia tunteita ja äänekästä iloa sotamieselämän seinävakavassa harmaudessa.
Huomattuaan jäniksen tulevan hyljätyksi sairasvaunuista korjasi korpraali Räty sen jälleen talteen. Sitten hän parin ajomiehen kanssa kävi miettimään, mihin vainaja nyt olisi sijoitettava, jotta se herättäisi ansionsa mukaista huomiota. Lopuksi se kätkettiin jonkun pikkupäällikön tornisteriin, kolminatsaisen kapitulantin, jota vastaan sotamiehet kantoivat loppumatonta vihan kaimaa, ja joka heidän keskuudessaan kantoi nimeä Hautuumaan Päivystäjä. Mistä lieneekin tämä nimi ollut alkuisin, mutta korpraali Rädyn ja ajomiesten mielestä sen omistaja oli erikoisen sovelias huolehtimaan kuolleista.
Ja nyt tapahtui sotaretken ja marssin jatkuessa, että pikkupäälliköittenkin oli nostettava pakkaus hartioilleen, lieneekö syynä ollut sitten se, että päällikkö oli jostakin närkästynyt heihin tai muut seikat. Niinpä Hautuumaan Päivystäjä kantoi jänistä kiireisessä, hiostavassa marssissa penikulman tai toistakin.
Tuli levähdysaika ja aliupseeri löysi ruskeatakkisen vilpittömän vainajan laukustaan. Tämä löytö herätti teeskentelemättömän, äänekkään riemun kiiriskelemään majoitusleirin laidasta toiseen. Sotamiesten mielestä oli ylivoittoisen koomillista, että Hautuumaan Päivystäjä oli kantanut ruumista selässään kilometrikaupalla. He nauttivat aivan sydämensä pohjasta, hohottivat ja keksivät moninaisia huutoja, joita äänekkäästi toisteltiin.
Sitten avuliaat kädet korjasivat vainajan vielä kuormastoon, missä se seurasi mukana, kupeessaan komeasti tekstattu lappu:
— Sotasaalista! Ruumiita ja tuoretta lihaa.
Jonakin päivänä joukko-osaston muonittajakersantti sen sieltä löysi ja kysyi tiukasti, että mikä se oli. Korpraali Räty nuuhkaisi ja arvellen esimiehen itsensäkin näkevän mikä se oli, selitti vain:
— Herra kersantti, hän jo haisee…
Niin tuli ruskeatakkinen, vilpitön vainaja, kersantin kirousten saattamana, viskatuksi tiepuoleen.
Se oli tarina jäniksestä, joka vielä vainajana vaelsi kauas lapsuutensa ja lyhyen elämänsä pensaikosta.
Mutta muistot siitä elävät vieläkin. Siitä johtuu, että eräällä tasavallan aliupseerilla on paitsi Hautuumaan Päivystäjää toinenkin hokunimi »Jäniksen» tai — »Ruumiin kantaja». Ja vielä nämäkin päivinä voi kuulua sotamiesjoukosta hiljaisia kysymyksiä: — Eikö jänistä? — kun Hautuumaan Päivystäjä on luetellut mitä kaikkia painavia esineitä pakkaukseen on pantava. Tai jos tämä aliupseeri marssittaa tai teettää ryömintähyökkäystä läpi pensaikon poikain mielestä liialla kiireellä, voi kuulua murisevia huomautuksia: — Ei nyt olla jäniksen ajossa.