SOTILASJUNASSA
Juna kulki jyristen. Veturin männät löivät ja koivuisten halkojen sauhu lankesi vaunujonoon, johonkuhun matkustajavaunuun, jossa oleilivat päällysmiehet ja härkävaunujen pitkään jonoon, joiden nurkissa eroitti leimat: eläimiä. Niissä olivat sotamiehet ja hevoskaakit; toisissa avonaisissa vaunuissa kuormastokärryt, aisat pystyssä törröttäen.
Sotamiehet istuivat ja seisoivat vaunujen ovilla ja katselivat ohi kiitävää kesäistä maailmaa, maiden ja teiden ihmeellistä, monimuotoista väljyyttä, joiden vapauteen heidän nykyään ei ollut menemistä, järvien sinisiä vesiä, jokipurojen mustia, levottomia nauhoja, kylien maalailtuja seiniä. Siinä he seisoivat ja istua kyyköttivät, juttelivat ja huutelivat ja heiluttivat lakkejaan nähdessään ihmisiä, varsinkin niitä, jotka kantoivat hametta. Yhä kulki juna jyristen halki kesäisen maan, pysähtymättä, hihkaisten honottavalla pillillään ja puhkuen ohi asemien hellittämättä. Vaunut hytkyivät, pyörät jyrisivät ja kolisivat, ikään kuin eivät pyöriä olisikaan, vaan neliskulmaisia teräslevyjä. Ratavallista kohosi tomu.
Mutta sotamiehiltä kului aika hyvin siinä vaunujen ovilla, auringonpaisteessa ja pölyssä, kului paremmin kuin monesti muulloin. Jos väsytti, voit ottaa unta makuulankuilla. Kyllä sotamiehen kylkiluut kestävät. Tahi iskeä kortinlehtiä lautaan.
Mutta muutakin voi tapahtua, hauskaa ja huvittavaa, mieltä virkistävää. Esimerkiksi kun jollekin tuli aika tehdä tarvettaan. Ja juna kulki yhä jyristen, eikä härkävaunuja ollut pilattu mukavuuslaitoksilla. Siis saattoi tämä sattuma olla mutkallinen ja kiusallinen ja antaa toisille aihetta iloon. Ja sotamies aikoi kestää vaivaa siksi, kunnes juna viimein pysähtyisi. Mihin toisetkin häntä kehoittivat, yllyttivät pihistämään ja muuttamaan kaiken Uhaksi, että muoto miehellä kävisi yhä komeammaksi. Mutta kun vaellettiin halki vihreän metsämaan, ei hän voinut enää kestää, vaan pyllisti paljaat pakaransa ylitse ovipuomin ja pääsi pahasta. Juna kulki kuitenkin nopeasti, pilli hihkui ja asema lähestyi. Pojat sanoivat, että olisi vahinko jos aseman ihmisiltä jäisivät nuo kirkkaat kasvot näkemättä, ja he tarttuivat puomin päällä pyllöttävään sotamieheen ja pitivät häntä paikoillaan. Niin vaellettiin halki asemakyläkunnan ja ihmiset katselivat vähän ihmetellen merkillistä, leveää naamaa, joka paistoi nauravien, huutavien ja viittilöivien sotamiesten keskeltä. Kuin joku outo ja ihmeellinen sotakoje oli se vaunun ovella. Sitten otti joku sotamies vesisangon ja kaatoi sen vasten kasvoja, joilta hänen sanojensa mukaan oli virkistävää pestä pois esiintymisen hiki. Ihmiset nauroivat asemalaiturilla, mutta sotamiehillä oli aivan tuhattulimmaisen hauskaa.
Ilonpuuskassa pääsi puomin päällä pyllöttävä sotamies irti pitäjältään ja sänttäsi heti housut nilkoissa veden valajan kimppuun. Alkoi ankara ottelu, kiroukset ja nyrkillä mukilointi. Sylttyhousut kahlehtivat toisen jalkoja ja paidanhelma heilahteli lystikkäästi. Kun tappelu alkoi käydä liian kiihkeäksi, tartuttiin heitä kauluksiin ja huudettiin:
— Rauhoittukaa, monnit!
Sitten tehtiin selvitys ja päätös, vedenvalaja on mennyt murtomiin, tehnyt koiruuden. Siispä asettukoon hän ensimmäisellä asemalla ovipuomille ja saakoon hänen riitaveljensä käsitellä vesiämpäriä.
Ja miehen oli nöyrtyminen sakin päätöksen edessä, nilistettävä housut nilkkoihin ja pyllötettävä puomilla junan hihkuen vaeltaessa ohi aseman, ja vesiämpäri valettiin tunnollisesti vasten laajoja, punoittavia kasvoja, jotka kesäauringon paistaessa ja hiekan pihistessä ratavallista, katsoivat vaunun ovelta. Ja nauru ja riemu oli suuri.
Niin matkasi juna edelleen kolisten ja jyristen ja härkävaunuissa oli sotamiehillä iloa ja naurua sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Aurinko paistoi taivaan sinestä, ja maan kukoistavalla povella rähmi eteenpäin junan teräksinen, musta mato.