VÄHÄN PÄIVIÄ
Ovat tulleet syksy ja pimeät illat. Merenlahdelta puhaltavassa suolaisessa tuulessakin on syksyn tuoksu, lemahdus alakuloisesta ja katoavasta. Kuten suunnattomat, valkohampaiset kidat kulkevat laineet kohti rantaa ja nuolaisevat sitä ikäänkuin valtavalla, tahmaisella kädellä. Kaduilla syttyvät iltaisin lyhdyt ja puistoissa hohtelevat lehdet keltaisina ja ruosteen punaisina.
Suuressa kivisessä kasarmissa ovat nämä syksyiset ajat monelle pojalle pelättävän pitkiä, sitä pitempiä, kuta tummemmiksi käyvät illat, kuta paremmin alat erottaa lehtien ja lyhtyjen hohteen. Mutta he ovat silti onnen poikia. Heillä on vähän päiviä. Sotilasvuoden rautainen ja niklattu suitsirengas kiristyy umpeen. Vähän päiviä! on yleinen ja äänekäs huuto aamuherätyksessä. Ja yhä ne vähenevät. Joka päivä putoaa numero. Aikoja sitten ovat ne olleet parijonossa, pian ne painuvat jonoon ja sitten voit luetella yhä sotamiesten kuvakielellä: kirves, kuokka, sirppi, jakkara, kunnes ei ole enää muuta kuin remuyö ja ylösnousemus. Vähän päiviä! Se on hokusana, sananlasku. Se kuittaa ja kostaa kaikki harmit. Ei missään lasketa päiviä sillä hartaudella, sillä kirouksella ja riemulla kuin kasarmissa. Vähän päiviä! Mitä sitten tapahtuu? Tuleeko maailman loppu? Vapaus! Poika pääsee armeijasta, poika on taasen kuin ihminen ja saa näkönsä jälleen.
Kun vanha mies hihkaisee: vähän päiviä ja paljon margariinia, niin alokas huokaa ja käypi alakuloiseksi. Hänen päiviensä sarja tuntuu loppumattomalta. Voi, elinkautiset! Ei lohduta sekään ajatus, että on niitä ollut noillakin ennen heitä. Ne päivät ovat menneet. Kauan on siitä, kun joku heistä on seisoskellut kevätsateen tippuessa porttivartiossa ja siinä mieltään lohduttaakseen piirtänyt kojun seinään sanat: kun syksy tulee ja lehdet putoavat puista, niin tätä poikaa ei täällä näy…
Lehdet eivät ole vielä pudonneet. Mutta ne hohtelevat keltaisina ja punaisina, kahisevat syystuulessa ja karisevat pian. Vähän päiviä! Mutta vielä ollaan armeijassa, vielä kajahtaa herätys, vielä komppania järjestyy…
Mutta syksyn hämäränä iltana saatetaan tuolla kivisessä kasarmissa elää hupaisesti. Lamppuja ei ole vielä asetettu paikoilleen ja tuvissa vallitsee mieluinen, hämyinen hämärä. Ja sotamiehet tuntevat itsensä onnellisiksi, uskaliaiksi ja ylen rakastuneiksi, he ikäänkuin unohtavat sotamiehen takin ahdistuksen, nyt pimeinä iltoina, syksyisen tuulen kahistessa ulkona puiston puissa ja keltaisen lyhdyn hohdellessa jossakin kadunkulmassa. Nyt ei tarvitse kärsiä sielun eikä ruumiin, sillä ylen mainiosti voi järjestää esimerkiksi suurenmoiset lemmenjuhlat. Suuressa garnisonikaupungissa on riittämiin, runsaasti ja liiankin runsaasti tyttöjä, jotka voivat olla vähätuloiselle sotamiehellekin anteliaita.
Kun siis virren värssy on veisattu, rukous luettu, vuoteelle ruvettu ja iltainen hämy on saapunut, nousee toimeliaita miehiä lyhyeltä levoltaan ja vetää katujen piikaisia ylös ikkunoista. Ja nyt alkaa touhu, lemmenilot, jotka eivät suo unenrauhaa niillekään, joilla ei olisi muita haluja kuin levätä ja nukkua. Kuuluu kuinka lääkintäsotamiestä, pitkää ja uskovaista poikaa, herätetään ja häneltä vaaditaan lääkintäneuvoja. Hänestä ei tämä öinen avunanto ole mieluista. Hän kauhistuu ja yrittää puhella saarnoja. Mutta toinen selittää:
— Kuule sinä, jodipinnari, oletko sinä aivan jumalaton ja toista auttamaton ihminen? Pitäisikö Suomen armeijan sotilaan saada tauti, joutua neljännelletoista osastolle, kukaties Ilmajoelle, eikä koskaan päästä väestä pois! Älä mukise, vaan nouse ja auta lähimmäisiäsi. Miksi sinä muuten olisit lääkemies…
Sanitääri nousee huokaisten, avaa kaappinsa ja antaa heille, mitä he pyytävät. Nousee sitten vuoteelleen ja käärii viltin korviinsa päästäkseen kuulemasta. Mutta turhaan hän yrittää nukkua.
Hämärässä tuvassa käypi hiljainen kuhina. Muutamat häärivät sen uskovaiselta lääkintämieheltä vaivalla hankitun ruiskun ympärillä ja toiset nauttivat ihmisen rungosta. Ruosteiset rautasängyt natisevat. Mutta jos uskovainen ja säveä lääkintämies olisi uneen päässytkin, niin varmaankin hän herää, kun jonkun sängyn pohja putoaa ryskeellä alas. Kuuluu karkea kirous ja kirkas kirkaisu: ai jäi… Sitten joku kolmas ääni supisee matalana ja äkäisen nauravana:
— Enkö minä sitä sanonut, että siinä sängyssä on näpäkkä pohjalava.
Mitä kelettä sille nousitte?
Ne ovat suorastaan sikamaiset lemmenjuhlat varhaisen syksyn yöhämyssä, kun puistossa kahisevat keltaiset lehdet.
Mutta aamulla järjestyy komppania riviin, happamina, syljeskellen. Päiviä on vähän, mutta vielä niitä on jäljellä, vielä on tehtävä hikoiluttavia liikkeitä, kuunneltava opetuksia sota-aseista ja surmameiningeistä, jotka eivät ensinkään rakastuneita sotamiehiä huvita.
Vielä voi sattua kovia päiviä, ryömintää kilometrikaupalla pitkin märkiä, savisia ojia, opetukseksi, kun ei maaston ja suojatun tien käyttö suju vieläkään hyvin. Ja sitten heti pukutarkastus. Miksi nappi on pois? Mistä ihmeestä olette saaneet polviinne ja hihoihinne nuo saviläiskät? Määräillään töitä ilman vuoroa huonosta varusteitten hoidosta ja lisäharjoitusta. Yöllä on hälyytys. Pakkaus kuntoon ja hiipimään pimeään metsään. Aamulla marssille.
Lujaa vaatii Suomen armeija. Mutta ei välitetä! Vähän päiviä. Ne ovat jo jonossa…
Vielä viimeisenäkin harjoituspäivänä voidaan joutua lujille. Jo ollaan lähellä kasarmia. Jo marssitaan viimeinen kerta pyssy olalla ja railakasti laulaen. Mutta miksi meni ilon ja ylpeyden kele sotamiehiin ja he väänsivät virren tekijän sanoja:
Sitten me kuljemme vapaina eikä valtion ryysyjä pestä…
Siitä sotaherra suuttui.
— Kaarto oikeaan, mars!
Sitten käskettiin laulaa, mutta pojat olivat käyneet ylen uskaliaiksi. Ei ollut yhtään herätystä. Ainoastaan remut. Sivili häämöitti ja luonto nousi. He eivät laulaneet mitään, vaan vaikenivat kuin myyrät.
— Antaapa matkan jatkua, kunnes ääni huilaa, sanoi päällikkö.
Pari penikulmaa marssittiin. Eikö lauleta? Ne olivat vaiti kuin myyrät. Mutisivat vain jotakin ja miettivät ylösnousemuksensa iloa. Pysähdyttiin. Päällikkö menee ja soittaa kasarmille, isommille herroille: — Eivät laula. Mitä niille tehdään? — Ovatko ne siellä saakka? Tuokaa takaisin. Ei niitä olisi saanut sinne asti viedä. Liian huonot muistot saavat armeijasta.
Päällikön täytyy tulla ja kääntää komppania kohti kasarmia. Marssittiin kiivaasti, vaiteliaina ja laulamatta. Joitakin uupui ja jäi. Viimein saavuttiin kasarmin eteen. Koko komppania höyrysi raikkaassa syksyn ilmassa kuin saunasta tulleena. Päällikkö otti ja piti pienen puheen, sanoi kiivastuneensa, pyysi anteeksikin. Pojat vaikenivat.
Poistukaa! Se komento kuului kai viimeisen kerran. Sitten kajahteli höyryävästä sotamiesparvesta äänekkäitä ilmoituksia, että päivät ovat lopussa.
Sopat olivat jo aikoja sitten jäähtyneet, mutta kukas nyt välitti ruoasta. Kukin sai vetää omia hyntteitään ylle ja luovutella pois sotilaalliset varusteensa. Remuyö ja ylösnousemus olivat käsissä.
Satamasta oli tuotu läkkiastioita. Ryypättiin ja pian laulettiinkin. Lauluja, niitä osattiin paljon. Paksu vahakantinen vihko oli niitä useammalla tullut täyteen kirjoitelluksi vuoden kieriessä. Ylen haikeita ja surullisia värssyjä, ja sitten taas aivan railakoita, remseitä ja urheita, Ilmajoen laulu, sotamiesten eläviä ja omatekoisia rukouksia, ruokottomia juttuja, mistä mitäkin luonto iloa löysi. Monella oli kaikkea tätä sekaisin siinä mustakantisessa vihkossa, jonka alkuun oli tekstattu korein kirjaimin: »Muistoja sotilasajoilta.»
Se aika oli nyt ohi. Siispä kannatti laulaa:
Ääni, ääni vapauden kultahelminä helkähtelee…
Vapaus! Vapaasti saat nyt pistää kädet taskuusi, syvälle. Ja vaikka et panisi ainoatakaan nappia kiinni, niin kukaan ei niitä leikkaa irti, ei istuta päivää putkassa jokaisesta poissa olevasta napista. Kuka muistuttaa roskasta housunlahkeessa eli vinossa olevasta lakista? Rennosti voit nyt niistää nokkasi etusormella ja peukalolla. Joku muu kurkistelee nyt puolestasi kupeilleen kadulla kulkiessaan, tempaisee savukkeen hampaistaan ja viepä käden lakkiin, kun näköpiiriin ilmestyy suuriarvoinen nauhoin ja napein merkitty mies.
Syy on ryypätä ja laulaa.
Mutta yö saapui. Vielä viimeisen kerran huudettiin miehiä iltahartauteen. Puolenkymmentä seurasi kehoitusta. Kaikki muut lähtevät miehet olivat hulluina päissään.
— Missä ovat vapautuvat miehet? tiedustelee päivystävä upseeri komppanian päivystäjältä.
— Kyllä kai ne jo tekevät lähtöä.
Upseeri katselee ja kuuntelee. Kasarmista kuuluu vain yksi, katkeilematon pölisevä älinä. On remuyö. Lattialla lainehtii oksennusta ja kaappien ja jakkarain palasia.
Tuli aamu ja juna puhkui asemalla. Sen männät löivät jymeästi ja iloisesti: kotipuoleen, kotipuoleen…
Lauma nuoria miehiä heitti kivisen kasarmin ja erkani omille teilleen. Joku tipahti siellä ja joku tipahti täällä mustan maan halki joutuisasti ryömivän rautaisen käärmeen hartioilta. Sanottiin hyvästi kaverille, jonka kanssa oli vuosi eletty saman katon alla, kestetty harmit ja hupaisuudet, laahattu raskaita saappaita kesäisen tien pölyssä, tahi isketty ruumis niin monet kerrat isänmaan märkään kamaraan. Yhdessä oli laulettu laulu, naurettu ja kirottu, nautittu ehkä mielen lohdutukseksi tämän elämän hyvyyksiä samasta pullosta ja samasta naisesta. Nyt erottiin, eikä ehkä koskaan kierrytä enää samalle tielle.
Toisten miesten laulu saa nyt kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu, nauru ja kirous, mieleen piirtyä mietteitä ja muistoja näköjään niin karusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta, karvaan tahi mehevän.