ÄITI JA POIKA
Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän ilta. Ruutujen nelikulmiot hehkuivat punakankeltaisina alhaalla notkelmassa, maalaillussa kylärykelmässä, minkä keskellä vaalea tapuli kohotti hoikkaa, reijitettyä nokkaansa.
Mutta ylempänä soraisella, luisevia kanervanvarpuja rehoittavalla mäellä sihahti yötuuli pahankurisesti petäjien lehvistöissä, punakuoristen, mukkurarunkoisten, ylen rehevien petäjien sakeassa, sekaisessa latvaviuhkassa. Ihmekös, jos rehoittivat; imivät elonvoiman vainajista, maalaillun kylän entisistä asukkaista, jotka lahosivat hautamättäissään kivilaakojen ja ristien alla.
Hautuumaan perimmäisessä kolkassa, petäjän alla, nurmettuneen hautakummun edessä istui rampa mies kainalosauvat vierellään, kuivettuneet sääret alla säkkyrässä kuin sammakolla. Niin hän kyyrötti ja mietti, hautoi mielessään jotakin tuijotellen ristiin, joka oli salvettu kokoon kuorimattomasta koivusta.
Tuuli sähähti oksastoissa, maalikylän tulet heloittivat utuisen hämärästä yöstä, ja jonkun kartanohurtan laiska luksahdus kaikui laakson tummuudesta.
Rampa mies, paremminkin poikanen, oli naamaltaan kalvakka kuin haavankelo, suurissa harmaissa silmissä suruinen ilme.
Tuossa koivuisen ristikalikan alla lahosi hänen äitinsä, se, joka oli antanut hänelle pahan ja raskaan elämäntaakan; viedä retuuttanut aikansa omaa taakkaansa ja kuollut pois — kuollut pois. Nyt tuolla soran sisässä hänen jäsenensä hiutuivat mullaksi, ja itsepintainen kanerva kasvoi haudan reunalla rehevästi.
Tuolla maalikylän multaisen laakson yläpuolella hiekkaisella, hedelmättömällä kangaskumpureella oli ränstynyt, luhistuva mökki. Seinät pullistelivat ja tihruinen akkuna tuijotti kuin samea, särkynyt silmä alas maalikylän elämänkuhinaan. Mäellä asui taivaan tuulissa parkkiintunut, keltainen, kurttuinen eukko, ja poika, rampa poika, se, joka istui nyt hautuumaan petäjän alla syyskesän hämyisen haikeassa yössä. Eukko otti elatuksensa itselleen ja pojalleen pesemällä pyykkiä maalikylän emännille. Aika vieri; ja rampa poika kasvoi, ja oppi henkensä pitimeksi korjata naputtelemaan kenkiä, jopa kuromaan aivan uusiakin. Ja yhä valui ajan siima sileänä ja yksitoikkoisena, kunnes eukko eräänä päivänä oli niin raihnas ja elämänkaluama, ettei enää pystynyt vaatteitten hierontaan.
Murhe oli raskas varpuisella, kuivuuteen nääntyvällä mäellä.
Eukko istui, nyykötti ja tuijotteli ympärilleen ilmeettömin, älyttömin silmin. Hänen surkastuneessa päänupussaan, matalan otsan takana ei ollut milloinkaan ajatuksilla ollut otollisia viljelysmaita. Nyt siellä oli vain yksi ainoa päähänpiintymä irti nykäisemättömänä kuin ruosteinen raaspiikki: hänen tulisi elää loppuikänsä tässä lahoavassa mökissä, kuten oli elänyt isoimman osan entistäkin. Mutta millä elää. Sillä niukuinnaukuin heltisi pojalle leipä käsialoistaan. Ei ollut hänestä eukon elättäjäksi. No, olisi ollut jos olisi naputellut renkaan muotoisen työpäivän. Mutta eipä ollut työtä niin paljon. Oli vain juuri siksi, että herui pojalle niukka ravinto. Kuntako, yhteiskunta? Olipa tuolla maalikylässä peltopösöjä, kunnan miehiä, jotka toimeenpanisivat huutokaupan ja antaisivat eukon sille, joka vähimmän vaatisi. Niinpä istuisi eukko sitten ihmisten elättinä, pirttien loukoissa elämänsä illan ilottomat, pitkät tovit.
Mutta hirmuna kangasteli eukon mielessä se tulevaisuus. Ei hän halunnut kuulla siitä mainittavan. Ennemmin hän kuolla kutjahtaa mökkinsä loukkoon ruuan puutteeseen.
Eikä mennyt kunnan miesten pakeille, eikä päästänyt poikaa.
Ja kalvakka poika tuhersi lestinsä ääressä, ja ajatukset itivät ja versoivat hänen ajukopassaan.
— Siinä se istui, nyökkyi, hänen äitinsä, eikä muuta taitanut kuin olla ja hengittää. Oliko sillä elämällä mitään merkitystä? Miksei sen elämän viheliäinen kitupiikki tupsahtanut sammuksiin? Miksi hänen vielä tuli taivaltaa se elon tien loppuosa, jota se itsekin tajusi kammota: istua isompiosaisten pirtin nurkissa ja saada liemikuppi eteensä kuten koira luun sirpaleen. Itse kärsiä ja olla muille taakkana, kun muka ihmisyyden nimessä piti ylenkatseellisesti ylläpitää tuota hyödytöntä hengenpihinää. Oliko se ihmisyyttä? Eikö ollut parempi, että tuo aikansa elänyt eukko hiljaa nukkuisi pois? Sillä eihän hän, rampa raukka, pystynyt äitiään elättämään.
Päivät kuluivat ja leipä oli lopussa.
Silloin eräänä iltana poika mennä rääpisti alamäkeä kainalosauvoineen kuin siipiin satutettu närhi ja kun hän palasi, oli hänellä selässään pienenläntä pussi. Niin ryhtyi hän keittämään iltapuuroa ja siihen puuroon hän sekoitti pienen valkoisen pulverin.
Ajatukset polttivat hänen pääluutaan kuin sulatettu lyijy.
Mutta eukko söi ja nukkui, eikä siitä unestaan enää koskaan noussut.
Loput siitä puurosta oli poika haudannut syvälle maahan.
Niin oli eukko, hänen äitinsä, peitetty routaiseen someroon. Syksy oli ja kolkko tuulenvinka pyyhki pohjan puolelta. Kolkosti rämähti ja kumahteli arkku kivien tippuessa ja peittäessä maan rakoa, jonne jokaisen ihmiseläjän tien viitat lopultakin johtavat.
Ne, jotka hautaa täyttivät, menivät pois, mutta rampa poika seisoi yhä paikallaan kuuraisen petäjän alla. Hän hytisi vilusta ja hänen päänsä oli paksu ja raskas ajatuksista.
— Äidinmurhaaja, myrkynsekoittaja… vilahti hänen päässään. — Kas, niin nuokin sanoisivat, jotka menivät, jos tietäisivät, kuinka kuoli se, joka multaan peitettiin. Ja humsis — välähtäisi isoisten ihmisten oikeusmiekka, ja rampa pääsisi isojen kivien taa homehtumaan. Vanhurskaat osoittaisivat sormellaan: hylkiö, julmuri… Ne samat, joiden loukossa eukko parka olisi tylysti ja ylenkatseellisesti kohdeltuna kärsien kuolemaa odottanut. Mutta onkos pakko huudella, ilmoitella. Kukaan ei tiedä mitään, eikä tule tietämään.
Rampa poika huokasi raskaasti ja mennä kiikutti routaista, rauskuvaa tietä, kalisevin kainalosauvoin, marraskuisen, kylmän tähtitaivaan alla, hiljalleen hämärtyvässä illassa. Ränstyneen mökin saranat naukaisivat kirpeästi ja musta ovi lupsahti kiinni.
Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän yö.
Valot olivat sammuneet maalikylästä, joka häämötti laaksossaan tummana ja epämääräisenä. Rampa mies mennä kapisutti halki öisen hiljaisuuden, sihahtelevien petäjien alitse, kohti harmaata, luhistuvaa tölliä.