TILANOMISTAJAN AAMU
Valkoiset pilvihahtuvat verhosivat sinimustaa taivaan kumua, ikäänkuin joku kehrääjämuija olisi kuljettanut villakarttaansa yli ilmapiirin ja raastanut pilvet rikki kuten pumpulit. Aukoista vilkutti jokunen tähti teräviä sakaroitaan, kuten olisi salaperäisellä ilmekielellä selitellyt outoja asioita. Kuun kelmeä naama kulki tolaansa, siivilöiden repaleisen pilviverhon lävitse valonsa kalpeanvihertävänä, väikkyvänä ja aavemaisena aavoille, lumen peittämille kentille, metsiin ja kyläsikermiin. Pakkanen asui ilmassa; se koristeli esineitä kuurakiteillään, rapsahteli ja hyppeli pitkin aitoja ja asumuksen nurkkia.
Mutta muuten oli kylänraiteilla hisahtamaton hiljaisuus, talviyön kuolemanvakava hiljaisuus. Jääkukkaisista ruuduista kuu koki heitellä valokuvioitaan pimeitten pirttien lattioille.
Avara oli Ison-Mahalan pirtti, jonka ovipuolen nurkissa rengit raskaasti kuorsasivat, karjapiikojen nukkuessa perällä ja itse ukon, talon isännän, lepäillessä lautalaverilla pankko-karsinassa. Syvällä unten helmoissa oli palvelusväki. Tunnit lipuivat heiltä vaivatta taakse. Mutta ukon aivoja ei uni yritellytkään kääriä pehmeisiin pumpuleihinsa. Raskas on isännyyden taakka — Ison-Mahalan isännyyden.
Ehkä olikin aitan laarit täynnä ja navetassa kymmeniä maitoa valuttavia nautoja, mutta kuka takasi, ettei se jonakin hetkenä vähentynyt, kulunut ja hiutunut olemattomuuteen. Eikä tekisi lisä pahaa; elinkeinoa tarvitaan — pitkä on elämäntie, monta on mutkaa… Silmät on pidettävä auki, valvottava joka hetki, että olisi elinkeinoa tuskan päivien varalta, että ei vanhana päivänä joutuisi käteen raskas puu, kerjuusauva. Ei ole Ison-Mahalan isännälle penni ja mammona liian rakas; on uskovainen mies, antaa köyhille ja auttaa viheliäisiä. Mutta huoli ei heitä isännän sydäntä, raskasta on omistajan olla.
Rengit kuorsaavat. Hätäkös heillä! Ei huolta mitään. Ruoka eteen ja töihin mihin määrätään. Ovat vain ja hengittävät!
Toista on isännän. Ei tule unta; kauan kuulee hän toisten erisointuiset hengenvedot, seinäkellon tasaisen tikutuksen ja pakkasen risahdukset pihamailla, ennenkuin vajoaa keveään unenvaaluun.
Sitten hän herää, kun pakkanen pamahduttaa halki nurkan pään, ja vääntyy istualleen. Kuusi pitkäsivuista valoneliötä on lattialla, mutta ne katoavat aaveen tavoin kuun sukeltaessa pilviin.
Ei liene yö vielä pitkällä, kiusallinen yö, joka ei anna Ison-Mahalan isännälle rauhaa. Joutuisipa aamu ja alkaisi työn tohina; silloin on Iso-Mahala ja Ison-Mahalan isäntä pönäkkä ja pystyssä. Yöllä on kaikki epämääräistä, horjuvaa, aivankuin Ison-Mahalan multiaiset yrittelisivät vapisemaan.
Ukko kurkistaa ulos karsina-akkunasta ja hätkähtää ja hieraisee silmiään. — Onko, onko jo aamu? Tuli pilkoitti Yli-Puran akkunasta. Miten pitkälle se uni lie hurauttanutkaan yön, ehkä jo viirasi, vei liian myöhään…
Ukko kämyröi ylisillään hämäryydessä ja kopeloi uunin otsalta tulitikkulaatikon. Tuli valaisee seinäkellon sameata lasia ja kömpelöitä viisareita.
— Ensimmäistäkö se vasta käy. Kelloko tässä valehtelee, vai onko Yli-Purassa tultu hulluiksi, kun keskiyöllä… vai silmäkö se valehteli…
Isäntämies kuikisti akkunasta: oli siellä tuli; tarkasti kellotaulun toisen kerran: puoli yhtä osoittivat viisarit ja heiluri lerkkui tasaisesti, laiskanverkkaan. Oliko, oliko tuo uurmaakarintekele ruvennut osoittamaan vääriä aikoja. Tuli pilkoitti Yli-Purasta. Ukko kuuhki yli pirtin Alitalon puolelle. Mutta sieltä ei sopinut näkymään kuin osa kattoa ja savupiippujen nokat. Nousiko savua. Taisi höyrähdellä haikua, tai olisiko ollut pilvenlonka taivaan reunalla. Mutta Yli-Purasta helottaa himmeä valo, kuun levoton valojuova väikkyy lattiapalkeilla ja pakkanen natisuttaa pihamaalla rekipeliä.
Silloin tuntuu isäntämiehestä yht'äkkiä, että on aamu, että kohta Yli-Puran rengit ajavat metsään. Eikö kuulunut tiun kilkutus? Isossa-Mahalassa vain nukuttaisiin tunnit pitkät! Ei, ei käy päinsä! Ukko nykäisee sarkahousut jalkaansa, tempaisee sahan naulakosta ja loukosta halon ja nyökyttää, nyökyttää. Saha suhisee ja sirisee, ja halon kappaleet putoavat kolisten lattialle. Taasen sukaisee hän akkunaan, kaula on pitkällä, pukinparta vipajaa. Joko, joko ajavat Yli-Puran miehet pitkällä kujalla?
Kaikki on ennallaan: valkea lumi, kuun jäävihreä valo, koivun karanko akkunan alla, ja lumella harottaa sen kuvajainen, Yli-Puran tummat seinät ja tulen tuike yhdestä akkunasta.
Taasen alkaa saha säristä äänettömässä tuvassa, ukon hartiat nyökkäisevät, pukinparta tärisee, ja halonkappaleet tippuvat kolisten lattialle. Nyt hän rakentaa tulen hellaan ja asettaa ison köykkynokkaisen emaljipannun sijoilleen. Sitten vilkuilee ukko kupeilleen kuten korppi, että vetävätkö renkimiehet vielä raskaasti unia, ja lähestyy vanhaa, homekaappista kelloa roihuava päre hampaissaan. Heiluri lerkkuu ainaista rataansa, taulun kuparinastainen naama osoittelee näpisti yhtä. Mutta ukko kopeloi lasin auki ja kiertää hurauttaa viisareita usean ympärystän, kunnes ne osoittavat neljää.
Ei ukko halua, niin hän miettii karstan tippuessa päreestä, liekin pihistessä ja sinertäessä, kieräillä. Mutta renginkörrit ja piiantuikut ovat paksupäisiä! Eivät he uskoisi, että tuolta vuosikymmeniä tasaisesti lipuneelta kellolta on tänä yönä mennyt taito pois, että se on useat tiimat jäljessä ihmisten ajasta.
Tuli leiskuu jo iloisesti hellan alla, ja ruskeasiipiset russakat lymyävät muurin rakoihin. Ukko keittelee kahvia, kässehtii sukkajalkoineen pitkin permannoita ja kuikuilee akkunan pielestä ulkoilmaan; ehtiikö kuka liikkeelle ennen Ison-Mahalan väkeä… Viimein saa hän kahvilekeet pöydälle, sytyttää sähisevän, savuavan tuijun ja karkoittaa palvelusväen sängyistään.
Tuhrusilmäisinä, haukotellen ne nousevat. Ja eivätkös alakin inttää, että eikö lie vielä keski-yö.
Vasta nukkumaan ruvettiin, ei ole vielä väsymys ruumista heittänyt…
Mutta ukko näyttää heille käryävän päreensä valossa kellotaulun viittä viistävän naaman ja osoittelee Yli-Puran tulta-kiiluvan akkunan.
— Monta tuntia on siellä jo tuli tuikkinut; miehet jo rankapuita vetävät, meillä vain unia vedettäisiin.
Niinpä nousevat rengit ja karjapiiat, horaisevat ukon keittämän kahvin ja menevät töihinsä. Reet natisevat ja hevosten hengitys höyrähtelee usva pilvinä, miehet nököttävät liisteillä kelsiturkeissaan ja katoavat kuunpaisteista tietä yöhiljaisiin metsiin.
Mutta kerkesipä kulua tunti, toinen ja kolmaskin ja renkimiehet ajaa monetkin kuormat ennenkuin taloissa tulet syttyivät ja savu monipoimuisena, haalein, punertavin ja sinertävin kiemuroin tuprahteli avaruuteen.
Silloin ajoivat vasta Yli-Puran miehetkin pitkin kujaa ohi Ison-Mahalan talon.
Ja Ison-Mahalan isäntämies pälyili akkunan pielessä huuli törröllään ja silmät pyöreinä kuten pikarit.
—• Jopa, jopa otti nyt kahvikeiton kypsyttäminen aikaa Yli-Puran emänniltä.
Mutta sen Yli-Puran öisen tulen oli sytyttänyt talon isäntä öiseksi seuralaisekseen hammasmadon nakertaessa ja kalutessa hänen poskihampaansa juurta.