EPILOGI
Luonto ei ole lihalle laupias. Kuumina kesäpäivinä se on äkkiä puuhassa hajoittaakseen ja mädättääkseen sen aineen, mitä oli Mitti Maskelista jäljellä, kasvattaakseen siitä ehkä vihreän ruohon, vieläpä heleän, tylynkorean kukankin. Eikä isäntä kiireisinä heinäpäivinä jouda ylen uhkeita saattajaisia pitämään. Vieköön Apsalo-huutoukko, jolta ei kuitenkaan monta heinää katkea.
Vierivät rattaat kitisten suikertavalla tiellä. Somero ritisee rattaiden alla, aurinko heloittaa, vihamieliset paarmat ja kärpäset surisevat hevosen ympärillä, joka huiskauttelee häntäjouhiaan. Mutta mustan arkun kannella nököttää Apsalo, jäkäläpartainen ukko, nukkavierussa verkatakissaan ääneti, juhlallisena kuin varis kuhilaalla. Savu leuhahtelee haaleina pilvinä hänen piipunnysästään ja matalan otsan alla yrittävät elämän yksitoikkoisella uralla turtuneet aivot ajatella juhlallisia aatoksia.
— Joo, tässä menee Mujulan eläkemies. Hyvästi eli. Mikäs eläissä, kun isä oli rikas. Kuoltava kuitenkin oli, veteen kuoltava. Joo, samasta veräjästä se on kuukittava sisälle ja ulos niin rikkaan kuin köyhänkin…
Somero ritisee, paarma pörrää, hevonen huiskauttaa häntäänsä ja ukko unohtaen juhlalliset mietteet, äyskäisee sille vihaisesti. Niin vierivät rattaat ohi kylän, ohi korkean, valkean tapulin hiljaiselle, helteiselle hautuumaalle, minkä keskellä tumma ruumishuone kohottaa mustarististä kattoaan.
Ajopelit pysähtyvät hiekkaiselle käytävälle raatohuoneen eteen ja Apsalo köpittää herättelemään kuoppakontiota pienestä punertavasta mökistä. Puiden repaleiset varjot lankesivat maahan, lankesivat karkean arkun kannelle outoina, vipajavina haamuina. Pensaassa yritti leppälintu visertää kakertelevin kurkuin.
Silloin tulevat molemmat äijät, tulevat hiljaa köpitellen hiekkaista tietä, haudankaivaja unisin, haukottelevin naamoin herätettynä puolipäivän levostaan.
— Joo, se on sitten Mitti-vaarikin vainaja. No, eipä häntä talon toimet kaivanne, työtöntä miestä, eikä jäänyt jälkeentulevaisia turvattomiksi…
He aukaisivat narisevat ovet ja hilaavat työläästi arkun huoneeseen.
Sieltä se tulee ajallaan maahan siirrettäväksi ja siunattavaksi.
— Joo, Jumalan puntarissahan sitä ajan tullen tulee itse kukin kiikkumaan.
Jäkäläpartainen, paksuin, tutisevin päin ajava ukko miettii, että nytpä hän, jumalinen mies, tulee perimään vainajan raamattukirjan, vieläpä viinahinkinkin, jossa ehkä, kukaties, on tilkkanen pohjalla, että saa kumota maahanpanijaisryypytkin…
Hökkelikartanossa, ainaista kaihoaan pihisevän kosken partaalla, humisi elämä ennallaan.