HUHTIKUINEN YÖ
Huhtikuinen, humiseva tuuli riipoi matalalla roikkuvia, monipoimuisia pilviä, mustia taivaanlaenkalsakoita. Sade räiskyi. Tukkipuut seisoivat sumassa Leväsuvannolla, sillä tuuli puhalsi vastaan, eikä virta niellyt ollenkaan tällä hulevesien aikana järveksi paisuvalla aukealla suolla.
Ja suuressa vanhassa talossa, mikä yksinäisenä, harmaana, unisin, kaihomielisesti katselevin akkunaruuduin kyyhötti peltojensa keskellä, siellä vietti savotta rokulipäivää. Seisoi kaksi vanhaa pirttiä vastakkain, välillään porstua. Toisessa myytiin kahvia: kilisevät kupit ja kallisteli muhkea, mustavatsainen pannu. Mutta toisessa lauloi haitari, kilkkarauta helisi ja märät jätkät, useimmilla yllään sininen mekko ja leveä lippalakin luuhka, kiersivät tuimassa tahdissa huonetta. Jytisi, narisi ja naukui, tuuti ja lonkahteli lattia…
Ja ulkona käytiin kauppaa aittojen luona, joiden sammaleisia hirsivatsoja vuosikymmenien viljasadot pullistivat. Myytiin siellä leipäkakkaraa, kullankeltaista voilohkoa, sonninselkää ja valkoista sianpintaa, kauhottiin läkkituoppeihin voimallista piimänkokkaa. Saipa jätkä ravintoa ja sai talo rahaa, kilisevää nikkeliä ja rapisevaa seteliä. Kuukki portailla talon isäntä. Vanhahtava äijä, muhkurainen sauva kädessään, kuukki ja kurkisteli, että kaikki kävi käskyjen mukaan. Niin on ukko näöltään kuin pahin jätkä, kuin lokattu varis, riekaleiset vaatteet yllä ja päässään likainen pannuhattu, pitkä piippana, jonka nokassa on punainen tupsu.
Saituus se miestä sellaisessa puvussa käyttää, saituruus ja ylpeyskin: kuinka hän rikas mies ei komeile vaatetuksella, kalliilla asulla, vaan alentaa itsensä… Hurskas, nöyrämielinen mies, vähäväkisille esikuva — niin uskoo ukko hänet ihmisiltä nähtävän, suuressa ylpeydessään…
Rikas on mies, rikas kuin pakana! Maita puolet pitäjästä, mureita peltoja, kolkkoja hirsikköjä, kokonaisia pikkutiloja, nautoja ja hevosia lauma. Rahaa lie hänellä arkun pohjalla kuin muuta paperia, sekä kellastuneita velkakirjoja raamatun paksuinen pinkka. Kitsas on mies, ahne, kinnari, nylkee maakunnan mailtaan köyhtyviltä talonpojilta rahoja minkä ikinä ilkeää. Vihattu hän on, mutta vieläkin enemmän pelätty, kunnioitettu! Minkä ympäristön kansa kaivaa vaivoin irti karusta maaperästä auringon rävötyksessä tai talven tuimuudessa, siitä enin osa valuu tälle mahtimiehelle — Kiia Hyypiölle, valuu kuin omasta painostaan. Penni lienee tämän miehen jumala! Niin käy kansassa tarina, että sitten kun maailma palaa, tonkii Hyypiö-ukko yhä tuhkassa, tonkii esiin metallista lanttia.
Emäntä on talosta kuollut, mutta elääpä tytär, melkein yhtä mainittava ihminen kuin isänsäkin. Eikä ainoastaan isänsä vuoksi mainittava. Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut ovat sileitä, sopusuhtaisia kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmilla vormuillaan, eikä ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on maidonvalkea, ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas. Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkittu, ajatellen, vaan luonnostaan, koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä lihansa makeudesta. Äitiinsä liene hänestä sellainen tullut, nuorena kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä vaille enkeliin.
Niin, käy kauppa aittojen luona, missä palkkapiiat hyörivät, talon tytär kerää rahaa ja katselee päältä Kiia Hyypiö, resutakkinen, mahtava, mainittava mies. Mutta kauppa käy myöskin tomuisessa riihikartanossa peltojen reunassa. Kyssäselkäinen, mustamuotoinen mies myy siellä pehkuläjän kupeella viinaa. Pulisee, holskuu valtainen lekkeri ja kirkas viina juoksee lirittäen puteliin, rikkinäiseen savikuppiin, puiseen saunakippoon — minkälaisen osuvat astian käsiinsä saamaan. Ja mustaotsaisessa saunassa läiskyvät kortit…
Sitten lakkaa kauppa aittojen luona kun viimeinenkin jätkä on täyttänyt mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa kun kauppiaan lekku kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia, mistä kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset lopputahdit, tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös toisia, väkeviltä liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti ja humuten lipuu nyt jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista ovenremppanoista hölinä ja turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu kuin tukehtumaisillaan, rämisten soi tahtirauta. Joskus välähtää Kauhavan teräs juopuneen jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan, hihkuu. Hiluu — aukesipa piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni hänen kalvosissaan, puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään ja miestä talutellaan syrjään.
Niinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla. Kuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku ryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä viinatilkkaansa seinän takana…
Mutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat miehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, kyljellään, tiukalle sullottuina kuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis lattiaan, ei voi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella kyljellään. Mutta vielä kurkistaa jätkän pää ovelta: — Hohoi! Mahtuuhan tänne!
— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!
— Eihän ole hällälläkään ketään!
— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!
Kuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstua huoneesta lankun irti ja kohta hän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin tukkisumaa, hihkaisee vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten uhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.
* * * * *
Onpa jo remu vaiennut, kuuluu vain sateen sihinä ja tuulen tohahdukset. Pihamaalla seisoo yksin kuin öinen haamu talon kaunis Liina katsellen alakuloisia maisemia, märkiä, kulonkeltaisia maita, totisia metsiä. Onpa kuin hän odottaisi jotakin, ikäänkuin haaveilisi… Sillä näissä miehenpuolissa, joita litkottaa kuin mitäkin lihaa pirttien lattioilla ja kuumassa saunassa, niissä on eräs, joka ehtimiseen haamiloituu hänen tajuntaansa ja joka myös muistanee häntä. Kummallista, että erään noista jätkistä, Soiniksi sanottavan miehen, piti olemuksensa mahdilla ikäänkuin pensselillä sutien maalata kuvansa Hyypiön Liinan mieleen, niin unhoittumattomaksi, että tarvittanee aikoja ennenkuin se himmenee. Kummallista, että tyttö kun alkaa mieluilla miehenpuolta, hän kaihoilee jotakin määrättyä niistä: tuo tuolta… Miksei tälle Liinallekin yhtä hyvin joku muukin näistä rähjäisistä jätkämiehistä — mies kun mies. Tai jos valitsemaan ruvettiin, niin olihan löydettävissä näyttävämpiä, naamoiltaan nätimpiä, ihmisten mittapuikon edessä kaikin puolin parempia, arvoissaan olevia miehiä, ennen tätä muutamaa Soinia. Oudot ja torjuamattomat luonnon lait ne tekevät kuitenkin työtään syvyyksissä, minne ihmisten luotausnuorat eivät ylety. Siksi tämän tytön tajussa kangastelee muutaman jätkän kuva, joka märkänä litkottaa tuolla hielle ja lialle haisevassa miesjoukossa, kangastelee niin väkevänä, kuin ei mitään muuta olisikaan tässä maailmassa…
Mutta ei Liina Hyypiö näin ajattele. Kaikki asiat ovat hänelle merkillisen selkeitä, helposti tajuttavia ja luonnollisia. Ei ole mitään ounastelevia mielenkuvajaisia, ei asioissa hämäryyttä, utua. Tämäkin asia on hänelle kirkas: Soini, pienenpuoleinen, valkoverinen mies, tummin kiharaisin otsatukin, sinisin silmin, hymyilevin suin ja välkähtelevin hampain. Mies, joka osaa puhua mukavia lauseita hieman änisevin, hiljaisin äänin. — Oh, ettei tullut toimitetuksi sitä paremmille makuupaikoille. Sinne se voi kaatua ties minne, saunaan tai pirttiin. Eikä tullut tervehdityksi, vaikka näki hänet syömässä kuistin loukossa — näkyi kuin nyreissään nakertavan kivikovaa leipää ja ryystävän piimää. Sitten se taisi olla hiukan humalassa. Toikkaili siellä jätkäjoukossa lakittomin päin, naureskellen ja silmissä viinan hehkua. Mutta ei Liina tunnu siitäkään olevan erikoisemmin pahoillaan, kuten saattaisi olla joku toinen. Hän ikäänkuin tietää, vaikkei sitä ajattele, että mies lopultakin pitäisi hänet parempana kuin viinan…
Rämähtelivät toisen rakennuksen ovet, punertavan korkean törelön, jossa pomomiehet ovat yritelleet levolle talonväen seurassa. Nyt ovat he huomanneet tuulen tyyntyneeksi, joten suma voi hyvinkin ruveta lipumaan alaskäsin. Liina hiipii takaisin huoneisiinsa samalla kun alkavat kuulua herätyshuudot:
— Hohoi, pojat! Töihin tai tiliin! Rokuli ei tee rahaa!
Sitten sieltä kuuluu hämärtyvässä iltayössä lähdön sutakkaa ja kohta on koko savotta liikkeellä marssien valkoisin, välkähtelevin hakovarsin rantaan. Suurissa veneen lotjissa naukuvin, vingahtelevin airoin soutavat he pois. Kympit huutavat. Miehet nököttävät hakavarsilla, jotka ovat asetetut veneen laidoille istuimiksi, rannalla mösöttää ukkoherra keltaisessa sadetakissaan. Kuovi kuikuttaa valittavasti, haikein mielin, ja liipottelee yli veden suipoin, käyrin siivin… Niinpä ollaan keskellä leveätä vettä ohjeen vieressä ja aletaan tiputtaa miehiä ohjetukkien selälle kiinnitystolppien viereen.
Ohjeiden väli on täynnä ohuita tukkeja, propsin tölkkiä, paperipuita, joiden kulkua miesten on autettava tönimällä niitä liikkeelle. Tuuli henkäilee vielä veden selällä ja suhusade vihmoo herkeämättä. Mutta hämäryydessä kaikuvat pilapuheet, huudot, laulun renkutukset, kimeät vihellykset, joilla miehet kokevat ylläpitää iloista tuulta, sillä yö tulee olemaan kurja. Joku laulaa levein syvin äänin laulun alusta loppuun, asettuu siten laulelemaan yhtä värssyä ja jurnuttaa lopuksi yhtä ainoata säettä:
— Jurvalan uunin päällä hyvä oli olla, sun haittampa jekumija, rillumalei…
Sitä hän jurnuttaa yksitoikkoisesti, herkeämättä kunnes ääni viimein hiljenee, sanoja ei erota, kuuluu vain nuotin alakuloinen, ikävöivä kurnutus ja sitten sekin lakkaa.
Soinia vastapäätä, tolppa kainalossaan, keksi tukkiin lyötynä, seisoo vanha ukko kokien pitää rikkeimiä kenkiään veden pinnan yläpuolella. Tuuli puhaltelee hänen paitansa rintarakosesta ja mies kärvistelee kylmissään, kärsivän näköisenä. Alkaa puhua, puoleksi Soinille, puoleksi itsekseen, väläytellen talinkarvaisia, elottomia silmiään: — Minkä vuoksi häntä pitänee ihmisen vielä vanhanakin näin elää…
Ja sitten hetken vaiti oltuaan: — No, pääsihän tästä, painuisi sumun sekaan. Nokko tokko kukaan kysyisikään, että mihin se joutui! Mutta täällä sitä pitää vain torjottaa, vaikka tässä elämä on samanlaista kuin myllärin laulu: päähän kun pääsee niin alkaa se vielä.
On hetken hiljaista; kuuluu vain tukkien hiljaiset kolahdukset, veden lipinä, sateen sihinä. Sitten kymppi huutaa:
— Hohoi, suma seisoo ja miehet makaa!
Alempaa jostakin hankalasta mutkasta kuuluu työn ähellys: keksit kolahtelevat, vesi pärskähtelee. Huudetaan:
— Huupa menemään, aamulla pakkanen!
Soinia värisyttää. Sade on kastellut hänet läpikotaisin, märkä paita takertuu ihoon. Jos nyt tuli aamuksi pakkanen, kuten saattaa sattua huhtikuun oikukkailla ilmoilla, niin olipa silloin oltava.
Vaatteet kohmettuvat, eikä pyörivän, jääsilaisen tukin selässä saa lämmintä. Eikä pääse ohjeelta pois ennenkuin kympit veneellä noutavat, ei ole miestä kantavaa tukkia. Soini painautuu tolppaa vasten ja tuijottelee pimeyteen.
— Hohoi, Soini! huhuaa joku lähellä.
Soini ei viitsi vastata: mitä huudellee joku ilman aikuisia.
— Hohoi, Soini, saatana, siellä sinä olet kuitenkin. Sitten joku juosta sukaisee pitkin notkahtelevaa ohjelitkaa, menettää tasapainonsa, pärskäyttelee vettä ja pääsee liikkeelle uudelleen.
Nyt törmää mies kiinnitystolppaan, johon Soini nojaa, niin hapeneesti, että tämä horjahtaa pois ohjeelta vesivaraiselle sumalle. Puut ovat pieniä ja mies polkee niitä nokkelasti ennenkuin kerkiää heittäytyä hakavartensa varaan könöttämään ja siitä takaisin ohjetukille.
— Peijakas, mitä tämä merkitsee?
— St! Elä hiljaisemmin! Karataan. Täällähän paleltuu näillä ketineillä.
— Vaan jos huomaavat, niin toisinaan polttavat pois. Voi tulla hyviä urakoita.
— Palttua polttajille! Ei tässä niin pilvien orjia olla.
— No eihän tuossa maaltaan hävitä.
Niinpä he vetelivät kolme tukkipuuta puomin alitse koettaen katsoa jykevintä, sitaisevat ne vyöremmillä päistään yhteen ja alkavat solia ja meloskella kohti rantaa. Sinnepä jäävät toiset ohjelitkalle öiseen sateeseen katsomaan, että suma elää. Mutta nämä toiset saavat ehkä samat rahatunnit saunan lauteilla lempeässä lämpimässä… Tai saattaa pomomies lukea heille huomenna lantit nyrkkiin ja tulla muutto toiseen savottaan.
On keskiyö ja Hyypiön rakennukset näkyvät tummin, epämääräisin ääriviivoin sakeaksi kutoutuneessa pimeydessä. Toinen jätkistä on jo pistäytynyt saunaan, mutta Soini on mennyt etsimään reppuaan pihan puolelta. Silloin huudahtaa joku pimeydessä hiljaisella, hätkähtävällä äänellä, joku jolla on sininen, tuulessa häilähtävä puku.
— Oh, sinäkö Soini! En ole nähnyt kuin silloin kesällä hein'aikana. Ihanhan sinä olet likomärkä. Tule toki lämpimään! Minä olen valvonut — paistanut kahvileipää teille uittomiehille.
Niinpä he ovat äkkiä pitkässä, pimeässä porstuassa. Tyttö vetää miestä kädestä ja kuiskaa: St, hiljaa, etteivät herää! Ja samalla hänen mieleensä välähtää kuva jostakin koreakantisesta romaanikirjasta, jossa neito ohjailee miestä suuren, pimeän talon sokkeloissa… Soininkin tajuun tulvahtelee joistakin ihmeellisistä, käsittämättömistä syistä muisto harmaasta kotimökistä kaukana täältä pienellä mäellä, jossa hän oli pieni poika, peukalon pituinen tapsukka. Siellä oli sininen arkku, josta hän oli penkonut esiin vanhan, hiirien jyrsimän, repaleisen kirjan, jossa oli kuvia, tarinoita. Ja nytpä hän eli itse näitä tarinoita: prinsessa talutti häntä, repaleista kulkuria.
Täten he molemmat- todistavat kuvitteluillaan tämän öisen tapauksen tähän heidän elämäänsä ikäänkuin muualta siirretyksi, oudoksi, luonnottomaksi.
Ovi narahtaa ja he ovat kahden tuvassa, johon hiilistön sininen hehku luo kajastusta. Hämyinen valo tekee kaiken oudoksi, pehmeäksi ja haavemaiseksi. Soinin valtaa hyvä tunnelma, lohduttava, ihmeellinen ja lauha. On kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin, joskus muinaisina aikoina, sinihämärässä, satuisessa maassa. Tai tuntuu siltä kuin tämä kaikki olisi perin tuttua ja kauan jatkunutta: kun hän puhelee tytön kanssa hiljaisella äänellä, puhelee puheita, jotka eivät tartu mieleen, hymyilee ja nauraa hyrähtelevän, visertelevän naurun. Hän on riisunut puseron yltään kuivamaan ja istuu paitahihasillaan. Lieskan hehkussa kuumentunut kostea paita höyryää, tyttö liikuskelee öisissä talousaskareissaan. Hänellä on kahvia ja punertavia, höyryäviä vehnäsiä. Sitten tyttö haluaa näyttää vieraalleen lintunsa, punatulkut, jotka elävät kirkaslankaisessa häkissään tuvan peräkamarissa, hänen kamarissaan. Niinpä Soini, kulkuri ja jätkä, näkee kynttilän lepattelevassa valossa Hyypiön kuulun tytön kamarin, näkee punatulkut nököttämässä yösijoillaan tylpin nokin, uros punaisin, upein vatsoin. Tyttö kertoo linnuistaan, pahankurisesta, juonikkaasta naaraasta, hyvälaatuisesta, hymähtelevästä uroksesta, niitten laulustakin, hyrähtelevästä ja huiluäänisestä.
Silloin joku rykäisee ovella kuivakiskoisesti, ja ennenkuin kynttilä heidän säikähdyksestä vavahtelevissa käsissään tupsahtaa sammuksiin, kerkeävät he nähdä pitkän, repaleisen, römsyisen takin, sylttyiset sukat, vanhat, varrettomat pieksurajat ja niiden yläpuolella valjut kasvot ja likaisen piippalakin. Se on talon isäntä, hassunkurisessa, naurettavassa asussaan. Kuitenkaan ei kukaan hymyile tai naura… Kiia Hyypiö herättää aina ahdistavan, lamauttavan kunnioituksen tunteen, on kaiken yläpuolella, kuten kokko-haukka ilman sinessä, leijailevin, auringossa välkkyvin siivin. Ja nämä kaksi olivat kuin pienet, älyttömät lintuparat ruohon juuressa.
— Luulin, alkaa hän puhua napsahtavan kuivin, pilkallisin äänin, luulin, että täällä vielä elävät ne Kärnä-muorin kummitukset, hittuset. Mutta toinenhan täällä on peli: tytöllä on sulhasia, yöpoikia.
He ovat pyörähtäneet takaisin tupaan ja ukko jatkaa:
— On totisesti löytänytkin kauniin sulhasen, likomärän jätkäräsyn! Sillä mikä on tämä mies: silkka jätkä! Mitä hänellä on: likaiset silmät ja räkäiset nyrkit!
Ja kimmastuneena, vihan sokea aalto päässään kohisten, tempaisee ukko hiilistön vierestä kohennusraudan ja uhkailee sillä Soinia. Tämä älyää tilanteen kiusalliseksi: tarttuako ukkoon ja lennättää loukkoon kuten keuhkonipun — mutta mitä siitä sanoisi tytär… Ei tehnyt myöskään mieli puittaa suinpäin pakoon. Hän aikoo nykäistä ukolta raudan, sanoa jonkun tepsivän, varman sanan ja poistua sitten verkalleen, kiirehtimättä. Mutta silloin hän älähtää tuskasta ja säikähdyksestä. Kohennusrauta on hiilistössä kuumentunut ja hän on polttanut kätensä pahoin. Hätäpäissään hän sieppaa puseronsa ja pakenee ohi rämähtävän oven, ohi letiseväpalkkisen porstuvan, kintereillään ukko kuin pahahenki haaruineen, sohien tulikuumalla raudalla ja nauraen voitonriemuisesti ilkkuen: hä, hä, hampaattomalla, mustuneella kidallaan.
Soini seisoskelee pihan liepeillä hiljaa kiroillen ja painellen palaneeseen käteensä märkää maanpintaa ja sitoen tiukasti puseronsa sen ympärille. Mutta ukko seisoo yhä asuntonsa ovella mölisten jotakin kähein kurkuin, epäselvin sanoin, pudistellen ja heristäen rautaa, jonka hehkuva kärki piirtelee yöhön outoja kiemuroita. Sitten ovet rämähtäen sulkeutuvat ja Soini astelee kohti nokiotsaista saunaa.
— Likaiset silmät ja räkäiset nyrkit… Oikeinhan se sanoi! Miksi hän sitten istui pohatan tyttären kanssa hiilistön hämyssä öisessä tuvassa haaveillen ja puhuen joutavia… Mitä hän oikein aikoi: kotivävyksikö isoon Hyypiöön, vai perustaa pienen mökin, samanlaisen kuin mistä hän oli alkuisin, likaisen ja köyhän, metsän reunaan, vai halusiko hän hyväillä tyttöä hetken kaihapaikassa ja astua sitten edelleen pitkin solisevan joen rantaa, pitkin hiekkaista tietä… Soini ei halua ajatella asioita, kuten ei milloinkaan ole halunnut. Ei hän tee äkkijyrkkiä päätöksiä, ei repäiseviä ratkovia tekoja. Kulkekoon vain aika, tulkoon ja menköön päivä ja tapahtukoon kunakin päivänä mitä tapahtuu.
Hän astuu saunaan, missä löyhähtää mätäin lehtien ja vastain lemu, palaneitten, murenevien kivien haju, imelä, herpaiseva lämmin. Toinen jätkä nukkuu jo lavitsalla selällään, nyrkit lattialla. Soini kytkähtää lauteille, ja hänen tajussaan haamoittuu mielikuva, haamoittuu ja kirkastuu:
Hän vonkailee kosken reunalla Leväsuvannon alapuolella lepikon tummanviheriässä siimeksessä, vonkailee kesän kaukaisimpia puita, Jotapurolta tulevia. On ilta, kirkas ja tyyni. Koski elää ja solisee, jokin tukki solahtaa sivuitse, ryhmyrunkoisessa haapapuussa lipisevät lehdet. Metsän tumman sahareunan latvoilla möllöttää kuu kuin ajettunein naamoin, punaisena ja paisuneena… Silloin tulee Liina sinisin, häilähtelevin hamein lepikon hämärään, sinne missä valkea hakavarsi sojottaa pystyssä. Niin he ovat kuin kahden koko maailmassa, kesäyössä, kuin kaksi itikkaa suunnattoman, sinikirkkaan lasikuvun alla.
Tämä kuva häilyy Soinin aivoissa kuin jonkinlainen voide, palsami hänen kihelmöivälle kädelleen, kunnes hän nukkuu ja ajan hetket valuvat sivuitse ilman huolta ja vaivaa, kaikki on unhottunutta ja onnellista… Miten selkeänä, kirkkaana paljastuukaan tässä ihmiselämän koko surkeus, viheliäisyys, kun etsiessämme onnellisimpia hetkiä saamme osoitella niitä, jolloin kaiken verhoaa unohduksen sumu.
* * * * *
Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.