ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
1:nen kohtaus.
CHIMENE. ELVIRA.
CHIMENE.
Elvira, kaikki onko seikat kerrotut?
Sanoista taattoni et mitään salannut?
ELVIRA. Ne mun on hurmanneet. Hän kovin kunnioittaa Rodrigoa, min lempi teitä haltioittaa, ja käskee, oikein jos ma luin sielustaan, ritarin rakkautehen teitä vastaamaan.
CHIMENE. Hän hyväksyiskö vaalini? Mi syy on luulla sinulla niin, se suo mun vielä kerran kuulla, tuo julki taas, mit' tohdin tuosta toivoa, ei liian usein kuulla voi niin kaunista; luvata liikaa et voi lemmenliekillemme vapautta armost' ilmi tuoda tuntehemme Hän salakosinnasta mitä tuosta sanoi, kun Sancho ja Rodrigo apuas sun anoi? Et liikaa julkituonut liene, kuinka noita ma eri silmin katson, suosin kosijoita?
ELVIRA. En, tyyneks sydämenne kuvasin; ei sytä se toisen toivoa, ei toista säikähytä, ja samoin kummaltakin säästäin suosionsa isältään valintaa vain vartoo puolisonsa. Tuo hälle mieleen oli. Tuosta ihastuin hän ilmi kohta toi sen elein ynnä suin, ja toistaa koska kaikki täytyy loppuun asti, hän teistä ynnä heistä haastoi nopeasti: "Se oikein, hänet ansaitsee he molemmat, ylhäiset on he, uskolliset, urheat, myös nuoret, mutta nähdä silmistänsä voi es-isäin kunnon, joka heitä aateloi. Kasvoissa ei Rodrigon ole varsinkaan piirrettä, jok' ei viittais mieleen korkeaan, ja sukukuntaan, kuuluun sankar-kunniastaan, niin että varjonneet siell' laakerit on lastaan. Isänsä miehuus hänen voimanpäivinään ol' verraton, ol' ihme kaiken kansan tään; työt urhon uurtaneet on kasvojensa juovat, mik' oli muinen hän, ne yhä ilmi tuovat. Pojasta uskon, mitä isästänsä näin; mua miellyttää, jos miellyttää hän tytärtäin." Löi hetki, keskustelun juuri alkamansa hän katkas, kiirehti jo neuvoskuntahansa, vähistä sanoistaan tok' uskon, mielensä ei paljon vaapu kosijainne välillä. Valita pojallensa täytyy kuninkaan nyt kasvattaja; hän kai pääsee kunniaan, tuo vaali varma lie, ja syytä kauhistua vuoks urhoutensa myös ei mitään kilpailua. Niinkuin hän verraton on sotakunnoltansa, vaill' olkoon vertaistaan hän lemmentoivossansa! Rodrigon isä, neuvostosta tullessaan, asian esittävä eess' on kuninkaan; siis itse arvatkaa, hän eikö aikaa käytä ja aika eikö pian toivojanne täytä.
CHIMENE. Ja sentään on, kuin empis ange sielu tää iloa tuota, josta himmeäks se jää, vain hetki kohtalolle eri kasvot suo; täss' onnessain, ma pelkään, hiipii murhe luo.
ELVIRA.
Tää pelko pettyvä on onnellisesti.
CHIMENE.
Siis mennään, varrotaan, se kuinka päättyvi.
2:nen kohtaus.
PRINSESSA. LEONORA. Hovipoika.
PRINSESSA. Käy, hovipoika, vie Chimenen kuulla sana, ett' tänään myöhä liian hän on vierahana ja laiskuuttaan ett' ystävyytein vaikeroi.
LEONORA. Prinsessa, teissä aina sama toivo soi; ja joka päivä, kun te kanssaan haastelette, te lakkaa lempeänsä tutkimasta ette.
PRINSESSA. En ilman syytä: miltei mielistymään niin sain hänet häntä hurmanneihin piirteisiin; Rodrigoa hän lempii, hänet saa hän multa, Rodrigon lietsonut ma olen lemmen tulta, näin kahleet takonut oon näiden lempivien ja tuskat lopettaa ma tahdon molempien.
LEONORA. Prinsessa, keskell' oman onnenne te hyvän kuitenkin ilmi tuotte sieluntuskan syvän. Tää rakkaus, mi heidät heljin riemuin täyttää, surutko suuret jalon sydämenne näyttää? Ja mielenkiinnosta, mi teill' on heitä kohtaan, te synkkä ootteko, kun heille onni hohtaa? Mut liian julkee lien jo liikaa haastaen.
PRINSESSA.
Suruni suurtuu vain, jos sitä salailen.
Siis kuule vihdoin, kuink' on kamppaillut tää povi
Mun hyveilleni rauha vieläkään ei sovi.
Ei säästä rakkaus tää hirmuvaltiainen.
Se mies, min annan pois, tuo uljas nuorukainen,
on mulle rakas.
LEONORA.
Rakas?
PRINSESSA. Paina povelleni kätesi, tunne, kuinka sykkää sydämeni vain voittajallensa.
LEONORA. Ah, anteeks, arvoanne jos loukkaan moittiessain tuota rakkauttanne. Niin itsens' unhottaako ruhtinatar vois, ritari halpa että hänet kammitsois? Ois kuulla kuninkaan ja kansan jotain se! Te vielä muistatteko, ken on taattonne?
PRINSESSA. Niin hyvin muistan, että veren annan ennen kuin kiellän arvoni ma alas siitä mennen. Ma voisin vastata, ett' ansioll' on vaan kauniissa sieluiss' oikeus lemmen lietsontaan; jos anteeks tunnettani pyytää tahtoisin, ois siihen esikuvat mulla kuulutkin. Mut niit' en seuraa, kysymys on kunniasta; ei aistit yllättää voi mieltäin urhokasta, ja koska verta olen kuninkaallista, kädestäin kuninkaat vain voivat kilpailla. Kun näin ma puolustaumaan heikoks sydämein, pois annoin, mit' en voinut ottaa omaksein. Sijaani kahlehdin Chimenen, lietsoin tulta myös heidän lempensä, ett' oma sammuis multa. Äl' ihmettele siis, jos sielu tuskissaan niin kärkäs vartomaan on heidän liittoaan; nyt siitä riippuu rauhani. Jos lempi lie elävä toivosta, ne yhdess' surma vie; se tult' on, joka sytykkeettä sammuvi. Kovasta huolimatta kohtalostani jos saa Chimene miehekseen Rodrigon, jää kuolleeksi toivoni, ja miel' on terve tää. Mua painaa uskomaton sentään tuskan taakka. Rodrigoa ma lemmin noihin häihin saakka; koen siitä päästä, ja jos pääsen siitä, suren, salainen kasvaa tuosta mulle mielenmure. Tuskalla tunnen lemmen vankan valtikan mun saavan huokaamaan vuoks halveksittavan. Jakaunut kahtia on sieluni. Jos halaa jalosti uljuutein, tää povi sentään palaa. Ma pelkään, toivon tuota turman liittoa; iloa täytt' ei voi se mulle tarjota, jos toteutuu tai ei, ma siitä kuolen: lempi ja kunnia kun kiistää, kump' on mieluisempi?
LEONORA. Näin ollen virkkamista mull' ei muuta teille kuin antaa kanssanne vain valtaa kyyneleille. Mä äsken moitin teitä, säälin nyt. Mut tuiman kun tuskan kourissa, niin suloisen, niin huiman hyveenne taistelee sen valtaa vastaan, voittain sen hurmat, rynnäköt ja siitä päästä koittain, valava on se rauhan sydämenne yöhön. Te siihen luottakaa ja ajan armotyöhön ja Taivaan oikeuteen, mi suojaa vaille jätä hyvettä ei, jot' ahdistaa niin pitkä hätä.
PRINSESSA.
Ma toivon, että toivoa ei mulle näy.
HOVIPOIKA.
Chimene käskystänne kohta tänne käy.
PRINSESSA (Leonoralle.)
Hän saattakaa siis noihin sivuhuoneisiin.
LEONORA.
Halunne jäädäkö on tänne unelmiin?
PRINSESSA.
Ei, tahdon tuskastani huolimatta rauhan
vain saada kasvoilleni kirkkahan ja lauhan.
Ma tulen.
3:s kohtaus.
PRINSESSA (yksin.)
Taivas, jolta varron lohdutusta, jo päätä, rajoita tää mielen murhe musta, mun turvaa rauhani, mun turvaa kunniain, ma toisen onnest' onneani etsin vain, tää liitto kolmelle on yhtä tärkeä, siis sitä kiirehdi tai mieltäin terästä! Avio, liittävä nuo kaksi lempiväistä, mun päästää vaivastain ja kahlehista näistä. Mut liikaa viipynen, Chimenen käyn ma luo, tää kohtaus tuskalleni kevennystä tuo.
4:s kohtaus.
KREIVI. DON DIEGO.
KREIVI.
Te voititte, ja suosio nyt kuninkaan
siis teidät arvoon nostaa mulle kuuluvaan:
Kastilian prinssin opettaja ootte nyt.
DON DIEGO. Perheeni on hän kunnialla merkinnyt näin näyttäin mieltään oikeaa ja antain tietää, ett' entis-palvelukset aina palkan sietää.
KREIVI. Kuninkaat kuinka liekin suurivaltaiset, he erehtyä voi kuin meidän kaltaiset; hoville kaikelle tää vaali todistaa: nykyiset palvelukset huonon palkan saa.
DON DIEGO. Jätämme vaalin, josta harmistutte jo, sen syy lie ollut suosio tai ansio. Kuningas tahtoo niin, ja vallan ehdottoman jo kunnioitus epää arvostelun oman. Lisätkää kunniaa te tekemäänsä yhä, perheemme liittäköhön yhteen side pyhä, teill' on vain tytär yks, vain yksi poika mulla, me voimme enemmän kuin ystäviksi tulla: niin tehkää, hänet vävyksenne ottakaa!
KREIVI. Valita ylempää hän puolisonsa saa; ja loisto arvonne tään uuden täyttävä on toisin houkutuksin varmaan mielensä. Te työnne tehkää, prinssiä te opettakaa, hänehen istuttakaa vallan taito vakaa, maat, kansat kuinka lannistetaan alle lain hyviä hellien, mut pahat kauhistain. Lisätkää avuihinsa myöskin taistokunto, mi miehen karkaisee, ja karskin tuskan tunto, hän täysin opastakaa sotatyöhön tähän, yöt päivät satulassa kuinka vietetähän, aseissa maataan, muurit noustaan, voimin omin vain voitetaan ja tahdon tarmoin verrattomin. Hänelle esimerkki tuo te näyttäkää, ja mitä opetatte, työssä täyttäkää.
DON DIEGO. Jos tahdon esimerkit ohjeisiini liittää, eloni tarinan hän lukekoon, se riittää. Hän tuota tutkiva on urhotöiden sarjaa ja siitä oppiva — vaikk' kateet kuinka parjaa — maat vallitsemaan, linnat lyömään, kokoamaan armeijat, maineensa suurtöille rakentamaan.
KREIVI. Ei prinssi tehtäviään opi kirjoista, elävin esimerkein on hän oppiva. Mit' teki suurta niin nuo vuodet pitkät, mitä, ett' yksi päiväni ei voittaa voisi sitä? Olitte urhokas, ma olen. Tietää Luoja, käsvarsi tää on valtakunnan vankin suoja, Granadan, Arragonian kauhu on tää kalpa, nimeni kaiken on Kastilian lukko, salpa, mua ilman täällä lait ois toiset vallanpäällä, vihollisenne koht' ois kuninkaita täällä; jokainen päivä, hetki kunniaani sitoo ain uuden laakerin ja voiton voittoon nitoo. Uljuutta oppia käsvarren turvin tään vois prinssi, syösten sodan, taiston mylläkkään; mua nähden, voittajaa, hän oppis voittamaan ja varmaan vastaamaan myös suurta luonnettaan mua nähden…
DON DIEGO. Tiedän, miekkanne ei huonoimpia niititte johdollani monta laakeria, ja ikä jäntereeni kun on jäätänyt, sijani uljuutenne hyvin täyttää nyt. Mut sanat turhat nää on parhaat säästyvinä: se nyt te olette, mik' olin ennen minä. Huomaatte sentään käyden kanssain kilpateille, mielessä valtiaan on eri vaa'at meille.
KREIVI.
Sen saitte, mihin työni minut ansioitti.
DON DIEGO.
Paremmin ansaitsi sen hän, ken teidät voitti.
KREIVI.
On toimeen arvokkain, ken paremmin sen täyttää.
DON DIEGO.
Tuon arvon parhaiten kai toimen saanti näyttää.
KREIVI.
Sen saitte kumartain, te vanha hovimies!
DON DIEGO.
Kuningas töistäni vain kuuluisista ties.
KREIVI.
Kuningas vuosianne kunnioitti vain.
DON DIEGO.
Näin tehden mittasi hän niillä miehuuttain.
KREIVI.
Näin tehden mulle ois hän tehnyt kunniaa.
DON DIEGO.
Ei kunniata ansaitse, ken sit' ei saa.
KREIVI.
Ei ansaitse? Ma enkö?
DON DIEGO.
Ette!
KREIVI.
Julkeutesi,
hävytön vanhus, vaatii tämän palkaksesi.
(Antaa hänelle korvapuustin.)
DON DIEGO (miekkansa paljastaen.) Työs täytä! Surmaa minut jälkeen herjan tään, ens herjan, joka heimoni saa häpeemään!
KREIVI.
Mit' aiot, vanhus heikko?
DON DIEGO. Voima voipuva, ah Luoja, jättääkö mun tässä tarpeessa?
KREIVI. Mun miekkas on! Mut ylpistyisit liikaakin, jos voitonmerkkiä ma moista kantaisin. Hyvästi! Tutkikoon — vaikk' kateet kuinka parjaa — sun johdollasi prinssi urhotöittes sarjaa; tää esimerkki, kuinka kopeus rangaistaan, voi hälle viittana myös olla oikeaan.
5:s kohtaus.
DON DIEGO. Voi raivon toivottuutta! Voi sua vanhuus nurja! Näin kauan elinkö vain ollaksein näin kurja? Töiss' urhon harmeninko vain ma nähdäkseni, hetkessä kuinka kuihtui laaker-seppeleni? Käs tää, min voimaa kaikk' Espanja kunnioitti, mi valtakunnalle niin monet voitot voitti, mi usein kuninkaansa turvas istuimen, mua puolla ei, vaan herpoo, minut pettäen! Ah, menneen mainehessa julma muisto tää! Tuhanten päiväin työtkö päivä hävittää? Uus arvoniko näin on onnen kuilu mulle, syvyyden hauta kunniallein tahratulle? Täytyykö nähdä kreivi loistossansa tässä ja kuolla kostamatta taikka häpeässä? Nyt prinssin opettaja kreivi olkohon! Niin suureen arvoon kuulu ei mies maineeton; valinnut vaikka mun on kuningas, hän tautta kateuden tahrannut mun on tään herjan kautta. Pois miekka, sankartöiden sorjin kanne, mutta koristus turha, koska vyötät uupunutta, pelätty muinoin, äsken tässä herjassa paraatiin, vaan et puolustukseen kelpaava, pois, pois jo luota ihmiskunnan kurjimman, käy käsiin parempiin, käy käteen kostajan!
6:s kohtaus.
DON DIEGO. DON RODRIGO.
DON DIEGO.
Rodrigo, pelkäätkö?
DON RODRIGO. Tuon kyllä opettaisin, jos isä ette ois.
DON DIEGO. Ah, viha kaunokaisin! Tään vaivan vastakaiku mulle suloinen! Vereni tunnen, koska kuohun kuulen sen; tuo hehku pikainen on hiiltä nuoruuteni. Rodrigo, poikani, ah, kosta loukkaukseni, mun eestäin kosta!
DON RODRIGO.
Mitä?
DON DIEGO. Herjaa julmimpaa, mi tahraa kumpaisenkin meidän kunniaa. Hän löi mua korvalle. Hän tuosta kuollut ois, mut ikä ottanut on voiman multa pois; ja miekan, jot' ei tää käs enää kantaa jaksa, ma sulle annan, sillä taaton tahrat maksa! Miehuutes näytä miestä uhkamieltä vastaan, tää herja huuhdotahan hurmeell' ainoastaan. Surmaa tai kuole! Etten mairittelis sua, saat taistella sa vastaan miestä karaistua. Veressä, tomuss' oon ma hänet nähnyt pauhuun armeijain syöksyvän ja kaikki saavan kauhuun ja satain murtavan myös ratsasparvein muurin; hän, jota kuvailen näin sulle perinjuurin, sotilas uljas tuo, tuo päämies verraton…
DON RODRIGO.
Ma pyydän, laatkaa! Hän?
DON DIEGO.
Chimenen isä on.
DON RODRIGO.
Ah!
DON DIEGO.
Tunnen lempes, vait! Mut kunniatta ken
voi elää, elämän ei ole arvoinen.
Herjaajan rakkaan herja kipeämp' on vain.
No niin, sun kosto on, sa tunnet herjaajain.
En muuta virka. Kosta itsesi ja minut,
osoita ansainnees, ma että siitin sinut!
Käyn kuormaa kohtaloini kovain itkemään.
Sa riennä, joudu, juokse työsi täytäntään!
7:s kohtaus.
DON RODRIGO. Tuo isku vartomaton ja kuolettava sattui poven pohjahan, ma, kurja kostaja tään riidan oikean ja väärä maalitaulu kovan kohtalon, jään jähmettyneheks, tuo isku sielun murhaa, sen tiellä kaikk' on turhaa. Ah, Jumalain! Niin liki lemmen onnea! Tää murhe murtaa voi. Isäni herjattu on sekä herjaaja Chimenen taatto, oi!
Sota käy läpi sieluni! Mua lempi lietsoo, vaarassa on kunniani: jos isän kostan, kadotan ma armahani. Sydäntäin toinen syttää, toinen kättäni. Valinta synkkä: elää häpeässä iki tai pettää lempeniki. Tää tuska kahtianne yht' on rajaton, se mielen murtaa voi! Hänt' enkö rankaise? Mut rangaistava on Chimenen taatto, oi!
Isä, lemmitty, lempi ja maine, ah, kovaa kamppailua valtain ylhäisten! Katoopi turman kuiluun multa riemun laine tai kunniani päivä päättyy pilvehen. Sa rakas, julma toivo sielun empivän, mut sentään lempivän, ah, miekka, surma mulla onnen suurimman! Se tämän tuskan toi. Kostanko sillä siis ma taaton kunnian Chimenen jättäin, oi?
On mieluummin kuoltava miehen! Sen armaallein kuin taatollein oon velkapää. Jos kostan, vihaamaan mua armahani jää, mua ylenkatsomaan, jos käy en koston tiehen. Kuin teenkin, teko toivojeni surma on tai mies ma arvoton. Parantaa tahdon tuskaani, se yltyy vaan, se sielun autioi. Kun sentään kuoltava mun on, käyn kuolemaan Chimenen säästäin, oi!
Siis kuollako kostoa vailla? Surmaako etsiä, mi kohtais maineettoman? Mun herjattaisko muistoain Espanjan mailla, kun varjellut en kunniaa ma heimon oman? Tään lemmen tähdenkö, mi varmaan loppuvi, nyt nään sen selvästi? Pois aatos alhainen, pois sulohaave, houra, mi mieltä aatkeloi. Pelastan kunniani! Nouse, uljas koura, Chimenen jättäin, oi!
Oli harhaunut henkeni mun. Isällein kaikki velkaa oon, en lemmelleni. Jos sotaan sortunen tai tuskaan tuiretun, puhtaana kuin sen sainkin annan hurmeheni! Jo syytän itseäin, oon liikaa viipynyt, jo koston työhön nyt! Häpeän horjuneeni! Tuska ankarin mua turhaan vaivaa, oi! Isäni herjattu on! Kostan tahran, min Chimenen taatto toi.