Cid: 5-näytöksinen näytelmä

by Pierre Corneille

TOINEN NÄYTÖS.

1:nen kohtaus.

DON ARIAS. KREIVI.

KREIVI.
Näin meidän kesken myönnän, veri liian kuuma
sanasta kuohahti, mun valtas äkkihuuma.
Mut tehty tehty on, käy sit' en muuttamaan.

DON ARIAS. Tuo ylpeys taipukohon tahtoon kuninkaan. Osaksi syyt' on hällä siihen, vihansa on teitä koko voimallansa kohtaava. Ei teillä puolustusta, joka tässä riittää; täss' arvoon herjatun hän herjan määrän liittää ja yli korvauksen vaatii tavallisen alistumista teiltä anteeks-pyytämisen.

KREIVI.
Kuningas mielivalloin määrää hengestäin.

DON ARIAS.
Erheenne jälkeen liikaa raivostutte näin.
Kuningas pitää teistä. Lausunut hän on:
Ma tahdon. Totelkaa! Niin saatte sovinnon.

KREIVI. Sen säilymiseksi, mi mulle kallehinta, ei kovakorvaisuuskaan oisi kallis hinta. Kuin suur' hän olkoonkin, mun nyky-ansioni edestä väistyvä on rikos moinen moni.

DON ARIAS. Teot tehkää kuuluimmat, työt tärkit täyttäkää, kuningas alamaiselleen ei velkaa jää. Tiedätte, kerskatenkin: hyvin valtiasta ken palvelee, hän tekee tehtäväänsä vasta. Tuo uhkamieli, kreivi, turmionne on.

KREIVI.
En usko, ennen kuin tuon koen kohtalon.

DON ARIAS.
Kuninkaan mahtavuutta tulee pelätä.

KREIVI.
Mies minunlaiseni ei suistu päivässä:
Hän kaiken valtansa mua vastaan kootkoon!
Konsa mun maahan murskaa hän, hän murskaa valtionsa.

DON ARIAS.
Kuin? Niinkö heikko teist' on valta kruunupään.

KREIVI.
Mua ilman valtikka pian putois kädestään.
Mies olen hälle liian kallis. Pudottaissaan
tään pääni, kadottaa hän kaiken mahdin maissaan.

DON ARIAS. Te kuulkaa neuvoani, te järjen suokaa tulla itsenne ohjaajaks.

KREIVI.
On päätös valmis mulla.

DON ARIAS.
Mitä ma virkan siis? Ma minkä viestin saan?

KREIVI.
Ma etten häpeääni suostu milloinkaan.

DON ARIAS.
Tiedätte: valtiain on tahto ehdoton.

KREIVI.
On arpa heitetty, tää puhe turhaa on.

DON ARIAS. Hyvästi siis, kun taida taivuttaa en teitä, mut myrsky voittojenne uhkaa seppeleitä.

KREIVI.
Vakaana varron.

DON ARIAS.
Ei se tulematta jää.

KREIVI. Se silloin Don Diegon maineen hyvittää! (Yksin.) Mies surmaa pelkäävä vain uhkausta säikkyy yl' onnen oikkujen mun mielein uljas väikkyy, voin elää onnetonna, vaan mua pakottaa ei kukaan elämään voi ilman kunniaa.

2:nen kohtaus.

KREIVI. DON RODRIGO.

DON RODRIGO.
Kaks sanaa, kreivi!

KREIVI.
Puhu!

DON RODRIGO.
Varmuutt' tahdon vaan.
Tunnetko Don Diegon?

KREIVI.
Tunnen.

DON RODRIGO.
Hiljaa haastellaan!
Tiedätkö, että vanhus tuo ol' aikansa
hyve ja uljuus itse, itse kunnia?

KREIVI.
Kenties.

DON RODRIGO. Tää hehku kuuma, silmissäin mi palaa, tiedätkö, hänen vertaan on!

KREIVI.
En tietää halaa.

DON RODRIGO.
Saat tietää sen, täst' askelta jos neljä käyt.

KREIVI.
Sa nuori kerskuri!

DON RODRIGO.
Sa kiivastuvan näyt.
Nuor' olen, totta se; mut varro vuosien
lukua urhokkuus ei suurisyntyisten.

KREIVI. Mun kanssain kiistata! Tuo mistä julkeus miehen, min koskaan käyvän nähty viel' ei miekan tiehen?

DON RODRIGO. Kahdesti kaltaiseni esittäydy ei, ens iskut mestaruuteen meidät aina vei.

KREIVI.
Ken olen, tiedätkö?

DON RODRIGO. Sen tiedän: nimes vaan jokaisen muun kuin mun sais kauhuun kaiullaan, otsalles kirjoitetun näyttää laakerein, tuleva ett' on miekkas minun turmaksein. Ma uhmaan uhkamielin kättä voittoisaa; mut kyllin uljas aina kyllin voimaa saa. Ken kostaa isäänsä, hän mahtaa mahdotonta; et ole voittamaton, vaikka voitit monta.

KREIVI. Tuo uljuus, jota jälleen sanas tuossa toisti, minulle silmistäs jo joka päivä loisti, Kastilian kunniaksi sinut katsoin, armaan sinulle tyttäreni suonut oisin varmaan. Sun lempes tiedän, näen riemuin miehen mieltä, mi haaveet haihduttaa pois velvoituksen tieltä, niist' ettei heikennyt oo hehku sielus jalon: näen kunnioituksella hyvees suuren palon. Siis vaali vienyt tää ei vaaraan pettymisen, ritarin vävyksein kun tahdoin täydellisen. Sua tunnen sääliväni. Tuimaa suoruuttas ihaillen surkuttelen sentään nuoruuttas. ÄI' etsi turhaan tätä turman seikkailua! Taistosta säästä epätasaisesta mua, minulle kunniaa ei moinen voitto tois, miss' sota vaaraton, myös maine pieni ois. Helposti voitetuks sun kaikki luulis, minä vain surra saisin siitä, että kuolit sinä.

DON RODRIGO. Uljuuttas halventava seuraa sääli! Kiistää mult' tohdit kunnian! Et elämääkö riistää?

KREIVI.
Pois käy!

DON RODRIGO.
Pois vaiti käymme.

KREIVI. Niinkö halpa on elosi?

DON RODRIGO.
Niinkö pelkäät käydä kuolohon?

KREIVI. Siis tehtäväsi tee! On poika kehno hän, ken elää jaksaa jälkeen taaton häpeän.

3:s kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA.

PRINSESSA. Hillitse tuskasi tään turman iskun alla! Vakaana voita se, Chimene, talttumalla! Tää myrsky heikko pian rauhaks varmaan vaihtuu, sun onnes pieni peitti pilvi vain, mi haihtuu, kadota mitään et, vain aikaa.

CHIMENE. Sydämeni synkiksi kääntää kaikki onnentoiveheni. Niin nopsa tuulispää kun iskee tyynehen, se uhka haaksirikon ain on tuhoisen; ma hukun valkamaan. Ma miestä rakastin, mua hän, ja sovussa tuon tiesi taatotkin, siit' ensi kerran teille kerroin hetkellä tuon turman kiistan, koska rikkui välinsä; mut viestin vinhan tieltä, joka teille tuli, suloinen varrontani kohta suruun suli. Kirottu hulluus, kurjat lait te kunnian, ies, joiden julmuus orjuuttaa siis jaloimman! Kaikk' kalliit toiveheni säälimättä lyötte ja itkunnyyhkyyn onnen ihanimman myötte!

PRINSESSA. Sun syytä säikkyä ei kiistaa tuota. Hetki sen siitti, sama sovittaa taas kumpaisetki. Melua nostanut se liian suurta on; kuningas itse heille solmii sovinnon. Sa tiedät, sieluni, sun tuskaas surren, tätä pois pyyhkiäkseen mitään koettamatt' ei jätä.

CHIMENE. Välitys auta tässä ei. Niin tappavaa ei tekemättömäksi loukkausta saa. On turhaa tässä viisaus ja voima. Pahan jos parantaa, sen saa vain itsens' salaamahan, sydänten noiden viha painuu pohjahan ja siellä sytyttää vain tulen tuimemman.

PRINSESSA. Rodrigon ja Chimenen pyhä liitto varmaan isien sydämiin on sovun saapa armaan, pian rakkautenne onni, heitä vankempi, tuon riidan asettaa ja vihan viihtävi.

CHIMENE.
Sit' toivon, vaikk' en usko. Liian korskea
Diego on, ja taattoni taas tunnen ma.
Siks itkuani turhaan estän. Tuskaa uutta
vain tuopi entisyys, ja pelkään vastaisuutta.

PRINSESSA.
Vihaako voimatonta pelkäät harmaapään?

CHIMENE.
Rodrigo uljas on.

PRINSESSA.
Mut nuori iältään.

CHIMENE.
Ens iskussaan jo urhokas on itsensä.

PRINSESSA. Sun hänt' ei liikaa silti tule pelätä; vuoks lempens' ei hän tahdo nähdä tuskiasi, vihansa sammuttaa kaks sanaa huuliltasi.

CHIMENE. Mut mikä tuska, jos hän ei mua totteleisi! Ja jos hän totteleis, maa kuinka mainitseisi ritaria, mi sietää moisen herjansa! Hän lemmelleni luja lie tai horjuva, hävetä voin ma vain tai surra kieltoaan tuot' oikeaa tai liikaa kunnioitustaan.

PRINSESSA. Ylevä on Chimene: oman voiton vuoksi alhaista aatost' ei hän silti päästä luoksi. Mut jospa päivään saakka suuren sopimisen tuon sulhon vangita ma voisin täydellisen, näin estäin, ettei uljuuttaan hän ilmi näyttäis, se surunpilvin ehkä lempes taivaan täyttäis?

CHIMENE.
Ei enää! Tuo jo huoli tainnut mult' on laata.

4:s kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA. Hovipoika.

PRINSESSA.
Rodrigo etsi, hänet heti tänne saata!

HOVIPOIKA.
Hän ja Gormaon kreivi…

CHIMENE.
Ah, tää pelko rinnan!

PRINSESSA.
Sa puhu!

HOVIPOIKA.
Jättäneet he yhdess' ovat linnan.

CHIMENE.
He kaksin?

HOVIPOIKA.
Kaksin, mutta hiljaa riidellen.

CHIMENE.
He varmaan taistelee jo! Tiedän, tunnen sen.
Prinsessa, anteeksi, ma että riennän…

5:s kohtaus.

PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA. Voi, mi tuska mieleeni tään rauhattuuden toi! Sen huolta itken, jonk' on sulho mulle kallis; taas herää rakkaus, en herätä sen sallis! Mik' erottaa Rodrigon ja Chimenen, mulle taas lähde toivon on ja tuskan, tuiretulle, ja juopa itkemäni, jonka tahdon peittää, salaisen sieluhuni riemun, hurman heittää.

LEONORA. Se hyve korkea, mi sydämenne salpaa, näin nopsaan pakeneeko lempeänne halpaa?

PRINSESSA. Sit' älä halvaks sano, koska rinnassain ylväänä, voitokkaana nyt se laatii lain, sa sitä kunnioita, mulle kalleinta. Hyveeni uhalla ma tohdin toivoa; niin hullun toivon tähden sydän heikko tää Chimenen kadottaman sulhon vangiks jää.

LEONORA. Katoovan sallitte siis uljuutenne jalon, samalla sammuvan myös järjen ylvään valon?

PRINSESSA. Ah, kuinka järjen ääni vähän vaikuttaa, kun mieltä suloinen niin myrkky tenhoaa! Ja mik' on tuska tulla silloin terveheksi, kun sairas tautiansa rakkaampaa ei keksi!

LEONORA. Toiveenne viettelee, on armas tautinne, mut muistakaa, Rodrigo teit' ei ansaitse.

PRINSESSA. Sen hyvin tiedän; mut jos hyve jättää mun, sa kuule, kuinka lempi kiehtoo hurmatun. Rodrigo taistostaan jos palaa voittajana, suur' urho tuo jos häntä siis on alempana, voin häntä häpeättä silloin rakastaa. Ken kreivin voittaa, uhmata voi maailmaa. Voin kuvitella, koko valtakunnatkin hän voittava on sankartöin ja pienemmin, tään lemmen imarteessa näen istuvan jo hänet herrana Granadan valtikan: ihailee, pelkää häntä lyödyt maurit, uutta Arragonia voittajalta vartoo mahtavuutta, antautuu Portugal, ja taa on merten laineen tuon soipa kaiku kauniin pyytehen ja maineen, afrikalaisten verin laakerinsa kastuu, kuin taru taistelijani kuuluisain hän astuu, sit' toivon hänestä ma jälkeen voiton tään, luon oman maineheni hänen lemmestään.

LEONORA. Mut nähkää, minne hänet tempaatte te mukaan jo vuoksi taiston, jok' ei ehkä tapahdukaan.

PRINSESSA.
Rodrigo herjattu ja kreivi herjaaja!
Yhdessä poistuneet: siell' eikö taistella?

LEONORA.
No niin, he taistelee, kun niin te tahdotte!
Mut käy Rodrigo ei niin pitkälle kuin te.

PRINSESSA. Mit' tahdot? Hullu oon, mun hourii sydämeni, näät siitä tuskan, minkä tuo tää rakkauteni. Käy kammiooni huojentamaan huoliain, mua ällös yksin heitä tässä vaivassain!

6:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON ARIAS. DON SANCHO.

DON FERNANDO.
Niin houkka, turha onko mieli kreivin tuon?
Toivooko hän viel', että syynsä anteeks suon?

DON ARIAS. Hänelle kauan nimessänne haastoin, tein ma kaikkeni, mut oli turha tuloksein.

DON FERNANDO. Kautt' taivaan! Alamainen näinkö välittää siis vähän, mitä tahtoo, mielii kruunupää? Mua halveksii hän, herjaa Don Diegoa! Hovini keskell' laatii mulle lakeja! Suur' olkoon päällikkö, suur' olkoon sankari, tää koura korskamielen maahan iskevi; Mars itse vaikka hän ja itse uljuus oisi, jos tuntis voimani, niin ei hän niskuroisi. Mut kun niin tahtoo hän, hän talteen ottakaa, jos vastustaa tai ei. Tää rikos palkan saa.

DON SANCHO. Ehk' aika taivuttaa tään ylpeytensä tuhman. Hän äsken vallass' oli vielä kiistan uhman. Sire, ensi tuokion ei kuumuudessa povi niin uljas ehdontahdoin riitojansa sovi; hän näkee vääryytensä, mutta mielellään niin pian tunnusta ei ylväs erhettään.

DON FERNANDO. Don Sancho, vaietkaa ja tietkää: häntä ken mun eessäin puolustaa, on itse syyllinen.

DON SANCHO. Vait olen, tottelen. Mut vielä puoltaa voisi yks sana häntä, Sire…

DON FERNANDO.
Ja sana tuo mik' oisi?

DON SANCHO. Se, ettei sielu, tuttu sankartöiden vaan, kuin muut voi alistua, pyytää polvillaan; sovinnon luulee hän vain tuovan häpeää. Tuo sana ainut mieltä kreivin pelättää; hänestä tehtävänsä helpomp' olla vois, hän teitä totteleis, jos niin ei uljas ois. Aseilla, käskekää, käsvarsi taiston tuttu tään riidan ratkaiskoon, ja siihen loppuu juttu! Hän suostuu, Sire. Mut siks, kuin hän sen tietää, vakaan, tulkoon ken tulleekin, ma hyvityksen takaan.

DON FERNANDO. Puhutte liian suoraan; mutta vuosienne vuoks antaa anteeks voin ma nuoren rohkeutenne. Kuningas viisas kaipaa sankareita maan ja verta alamaisten työhön parempaan; kuin pää, mi jäseniä avuksensa huoltaa, ma hoidan, säästän niitä, mua jotka puoltaa. Siks mulle oikein ei, mi teille: sotilaana puhutte, toimia mun täytyy kuninkaana. Mut mitä virkkaakin, hän luulkoon mitä luulee, ei haihdu kunniansa, mua jos hän kuulee. Muakin loukkasi hän, miestä loukaten, min prinssin kasvattajaks juuri valitsen; mua herjaa itseäin, mi herjaa vaaliani, se uhmaa ehdotonta voimaa valtikkani. Ei siitä enää. Muuten, vanhan vainoojamme purjetta kymmenen on nähty rannoillamme; he tulla tohtineet on virran suulle ihan.

DON ARIAS. Jo maurit oppineet on valtiaamme vihan: niin usein voitettuina tuskin uskaltaa he enää uhmata niin suurta voittajaa.

DON FERNANDO. Ett' Andalusiaa ma heidän uhallaan hallitsen, anteeks anna ei he milloinkaan; maa kaunis tää, mi kauan kuulunut on heille, kateutta synnyttää, on vaaran aihe meille. Vuoskymmen sitten siks Sevillaan siirsin ma Kastilian valtaistuimen jo ajoissa, lähempää että täältä sotaa johtaen tuhota aikehensa voisin jokaisen.

DON ARIAS. Päittensä kallehimpain hukka kertoo heille, tääll'-olostanne mik' on turva maitten teille: ei syytä pelkoon.

DON FERNANDO. Eikä varomattomuuteen. Vie usko liian varma aina vaaraan uuteen. Tiedätte: nousuvesi yksi laivat nuo helposti tänne saakka ulapalta tuo. Mut turhaan kauhistusta kylvän sydämiin, kun epätietoinen tuo viel' on viesti niin; hälyytys hyödytön tää kaupunkimme elon vain häiritseis ja yössä turhan nostais pelon. Lisätkää sataman ja muurein vartiosto! Se illaks riittää.

7:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON ALFONSO. DON SANCHO. DON ARIAS.

DON ALFONSO.
Sire, jo kreivin kohtas kosto.
Kaas hänet Don Diegon pojan miekka huima.

DON FERNANDO. Kun herjan kuulin, tiesin, ett' ois kosto tuima, mut turhin yrityksin turmaa tuota torjuin.

DON ALFONSO. Chimene jalkojenne juureen itkein, horjuin tuo tuskansa ja teiltä pyytää oikeutta.

DON FERNANDO. Ma hänen suruihinsa otan osaa, mutta minusta kreivi ansainnut on rangaistuksen tään oikean vuoks sinkoomansa loukkauksen. Kuitenkin, kuinka oikea lie kuolo tää, mua suuren päällikköni surma säälittää! Hän vaivat valtioni raskaat usein kantoi, verensä eestäni hän tuhat kertaa antoi; vuoks uhmansa mit' tunsinkin, mua murhettaa tuon miehen hukka, josta heikentyvi maa.

8:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. CHIMENE. DON SANCHO. DON ARIAS. DON ALFONSO.

CHIMENE.
Sire, oikeutta!

DON DIEGO.
Sire, mua kuulkaa!

CHIMENE. Syöksyn juureen jalkainne!

DON DIEGO.
Suruhuni katsokaatte suureen!

CHIMENE.
Oikeutta anon.

DON DIEGO.
Kuulkaa sana puolustuksen!

CHIMENE.
Rangaiskaa röyhkeyttä nuoren hurjimuksen!
Hän voiman murskasi, mi valtakuntaa nosti,
hän tappoi taattoni.

DON DIEGO.
Hän taattons' oman kosti.

CHIMENE.
Teilt' oikeutta vaatii alamaisten veri.

DON DIEGO.
Ken oikein kosti, häntä rangaistus ei peri.

DON FERNANDO.
Molemmat nouskaa! Tyynesti nyt haastakaa!
Chimene, tuskanne mua tuiki murhettaa;
syvästi sydämeni samaa huolta huokaa.
(Don Diegolle.)
Te sitten! Hänen ensin rauhass' surra suokaa.

CHIMENE. Isäni kuollut! Sire, ah nähnyt virtanaan hurmeensa vuotavan oon urhorinnastaan, tuon hurmehen, mi usein taistot voitti teille, takasi muurinne ja maamme turvas meille, tuo hurme tuores huohti vieläi vihaa seestä, kun muiden vuoksi vuos, ei kuninkaansa eestä; min vaarain keskell' oli sota säästänyt, Rodrigo vuodatti sen hovissanne nyt. Paikalle riensin voimatonna, kalpeana; hän kuollut oli! Sire, mun sortuu ääni, sana kuvaillen surmaa moista suuren sankarin; sen itkut, huokaukset kertoo paremmin.

DON FERNANDO. Rohkaistu, tytär, tiedä: tästä lähtien kuningas olla tahtoo taattos sijainen.

CHIMENE. Sire, liika kunnia mun seuraa kurjuuttani. Jo kerroin, kuinka löysin isä-vainajani: povensa puhki oli, kuin mua varten yhä kirjoitti tehtävääni tomuun hurme pyhä tai ehkä uljuutensa vielä kuolon yöstä tuon haavan kautta huusi mulle koston työstä, ja että kuninkaan sit' oisi pakko kuulla, oikeutta anoo se nyt tyttärensä suulla. Sire, älkää salliko, ett' edessänne täällä niin liki liikkuis moinen hurjuus vallanpäällä, rankaisematta että arvokkaimmat jää alttiiksi iskuille, joit' iskee huimapää, ett' uskalikko nuori heidän hurmein kylpee, lyö maineen, muiston heiltä vie, ja siit' on ylpee! Jos kostamatta jää tuo surma sankarin, se mielet jäähdyttää teilt' innokkaimmatkin. Isäni kuollut on, ma pyydän: kostakaatte! Ma siitä viihdy en, te siitä hyödyn saatte. Teilt' anastaa tuo kuolo paljon arvokasta. Verestä veri siis ja kuolo kuolemasta! Niin tehkää, vuoks ei mun, vaan vuoksi valtikkanne, vuoks itsenne, vuoks arvonne, vuoks kunnianne, kaikk' uhratkaa, ma sanon, valtiolle, turmaa mik' uhkaa kansanne ja suuruutenne surmaa!

DON FERNANDO.
Puhukaa, Don Diego!

DON DIEGO. Autuas, ah, mies, mi elon kadottaa, kun sammuu voiman lies! Ah, kurjaa kohtaloa miesten uljasten, kun päivä päättyy yöhön pitkäin vuosien! Ma, jolle joka työ vain kunnian ol' koitto, ma, jota kaikkialle aina seuras voitto, ma tänään vuosieni liikain vuoksi vaan saan sietää herjaa, kyvytönnä kostamaan! Mit' taisto voinut ei, ei väijys, saarto mikään, Granada voinut ei, ei Arragonia ikään, vihollisenne ei, ei kateus kaikki, sen tääll' eessä silmäinne voi kreivi kerskaten; kateena vaalistanne voittohon hän luotti, min hälle minuun nähden heikkous iän tuotti. Nää hapset, harmennehet kypär-raudan alla, tää veri, eestänne mi virtas kunnialla, tää käsivarsi, muinoin kauhu armeijain, ois saanut häpeällä käydä hautahain, jos poikaa siittänyt en arvoist' oisi maani, arvoista itseni ja jalon valtiaani. Kätensä mulle lainas, kreivin tappoi hän, puhdisti kunniani, poisti häpeän. Jos mies on rangaistava tautta miehuutensa, jos korvapuustin kosto vaatii korvauksensa, mun yllein yksin myrsky kaikki tulkohon! Sire, päätä rangaiskaa, kun käsi rampa on! Rikosta taikka ei syy kiistan olkoon tää, hän vain sen käsi on, ma siinä olen pää. Isänsä surmaa on Chimene vaikeroinut; hän ei ois surmannut, jos minä oisin voinut. Siis pääni uhratkaa tää vanha Tuonen yölle ja kättä säästäkää niin nopsaa tuhotyölle! Hyvittäkää Chimene minun hurmeellani, ma siit' en kieltäydy, en väistä kuoloani, en soimaa ankaraksi päätöstännekään; ken kuolee häpeättä, kuolee mielellään.

DON FERNANDO.
Asia tärkki on, se suuren neuvoston
edessä tuomionsa vasta saapa on.
Don Sancho, saattakaa Chimene kotiin! Sana
Diegon ja tää hovi häll' on vankilana.
Poikansa etsikää! Ma oikeutta teen.

CHIMENE.
Murhaajan kuolema, Sire, kuuluu oikeuteen.

DON FERNANDO.
Levähdä, tyttäreni, turra tuskasi!

CHIMENE.
Jo levon neuvostai tää murhe kasvavi.