KOLMAS NÄYTÖS.
1:nen kohtaus.
DON RODRIGO. ELVIRA.
ELVIRA.
Mit' tehnyt oot, Rodrigo? Mistä saavut, hurja.
DON RODRIGO.
Käyn tietä tummaa, eessä kohtalo vain kurja.
ELVIRA.
Mist' otat rohkeutes ja ylpeytes tuon uuden
näkyä siellä, minne saatoit onnettuuden?
Kuin? Tänne vainoatko kreivin varjoa?
Hänt' etkö surmannut?
DON RODRIGO.
Vuoks kunniani ma
sen tein: jos eläis hän, se häpeäni ois.
ELVIRA.
Majasta murhatunko turvaa etsit? Pois!
Ei paikka murhaajan se ollut milloinkaan.
DON RODRIGO. Ma eteen tuomarini tulla tahdoin vaan. Mua ällös katso kasvoin kummastunein! Turmaa kun olen kylvänyt, myös itse etsin surmaa. Chimene vain ja lempeni mun tuomitkoon! Vihansa syttäin kuolon ansainnut ma oon, siks saavun kädestänsä saamaan lahjana sen kuolon, jonka kuulla suustaan tahdon ma.
ELVIRA. Vihaansa vältä ennen, karta katsettansa, tääll'-ololtasi säästä ensi tuskiansa! Äl' alttiiks antaudu ens hyökypäille vaivan; se tunteittensa myrskyn raivoon nostais aivan.
DON RODRIGO. Ei, ei, tuo kallis, jota syvään loukkasin, mua rangaista ei voi ees raivoin riittävin; ma sata kuolemaa voin välttää, jos ma voin pikemmin kuollen surman suurentaa sen noin.
ELVIRA.
Chimene linnass' itkee, huutaa huokaavana,
hän sieltä saapuva on seuran saattamana,
Rodrigo, poistu, pyydän, huolest' auta minut!
He mitä virkkaiskaan, jos näkis täällä sinut?
Tahdotko kurjuutensa lisäks antaa tietää
parjaajain, että isän murhaajaa hän sietää?
Hän palaa jo, jo hänet nään: käy piilohon,
Rodrigo, kunniansa vuoks, mi vaarass' on.
2:nen kohtaus.
DON SANCHO. CHIMENE. ELVIRA.
DON SANCHO. Vihanne hurskas on, on pyhät kyynelenne, veriset uhrit vaatii hyvä oikeutenne, siks sanoin yritä en teitä lohduttaa, vihanne myrskyä en viihtää valtavaa. Mut jos ma palvella voin teitä, käyttäkää miekkaani, kostakaa näin sillä kuolo tää, tuo syypää rangaiskaa mun rakkaudellani: käteni käskystänne hyvin iskevi.
CHIMENE.
Mua kurjaa!
DON SANCHO.
Näätte: teiltä puoltajaa ei puuttuis.
CHIMENE.
Lupasi oikeutta kuningas, hän suuttuis.
DON SANCHO. Hitaasti oikeus tuo kuninkaitten käy: voi vasta ilmetä, kun rikollist' ei näy. Sen kulku verkka liikaa kyyneleitä nostaa, te suokaa ritarin siis asevoimin kostaa, se keino varmemp' on ja nopeampi.
CHIMENE. Mutta myös viimeinen. Jos sentään mieltäin murtunutta te säälitte, kun siihen tullaan: teille vapaan suon vallan kostamahan eestäin ritar'tapaan.
DON SANCHO.
Se onni ainoo on, mun jota sielu halaa,
Pois käyn ja toivoon tyydyn, mielessäin mi palaa.
3:s kohtaus.
CHIMENE. ELVIRA.
CHIMENE. Siis vihdoin vapaa, vihdoin vailla kahlehia voin sulle tuskiani virkkaa tummimpia, voin huokauksilleni vallan antaa, mielen avata, kirvoittaa tään surun synkän kielen! Isäni kuollut on, Elvira. Ensi miekkaan Rodrigon purskahtain tuo hurme vuosi hiekkaan. Siis itkekää, ah silmät, viljoin itkekää! Mult' toinen elonpuol' löi puolen elämää ja vaatii kostamaan mun tuota menneen turmaa hänelle, päiviäin mi enää yksin hurmaa.
ELVIRA.
Lepoa tarvitsette.
CHIMENE. Ah, sa levosta puhutko tuskassani niin tulen-tuimassa! Ma kuinka lohduttua koskaan voin, jos en vihata kättä voi, mi alkusyy on sen? Voin vaivaa toivoa vain iänikuista, kun syytä vainoan, syypäätä lemmin ma.
ELVIRA.
Isänne murhaajaako rakastatte noin?
CHIMENE. Rakastan? Riitä ei! Ma häntä jumaloin. Vihani lempi voittaa; armahani nään ma murhamiehessä, nään joka piirteessään, ja tunnen, kuinka vielä sydämessäni isääni vastahan Rodrigo iskevi. Hän hyökkää, ahdistaa, hän väistyy, vaanii, torjuu, hän kons' on voitolla, kons' allakynsin horjuu, mut tässä taistelossa lemmen ynnä vihan ei taivu sieluni, vaan sydän särkyy ihan; näät vaikka vallitsee mua liekki lemmen armaan, en tietä velvoituksen tuolta tutki varmaan, käyn horjumatta, kunne ohjaa kunniani. Murehtii kohtaloa koidon armahani tää sydän, mutta silti tiedän säälienki, ken olen ynnä mitä tahtoo taaton henki.
ELVIRA.
Aiotte kostaa?
CHIMENE. Ah, tuo aatos julma on, myös kosto, jonka vaatii vallat kohtalon! Ma päätään pyydän, sitä saada pelkäilen, surmaansa etsin, vaikka kuolen kanssa sen.
ELVIRA.
Hylätkää, hylätkää tuo tuuma surullinen!
Lain alle tuiman niin ei teidän antauminen!
CHIMENE. Kuin? Taatto kuollut multa, melkein sylistäin, huutaisi kostoa ja turhaan huutais näin? Lumojen muiden vuoksi sydän heikko tämä vain oisko häpeän ja tuskan kyyneltämä, ja sietäisinkö alle kurjan vaitiolon katoovan kunniani lemmen vuoksi polon?
ELVIRA. Mua uskokaa: te ootte anteeks annettava, kun teidän miehelle on kaunaa kannettava niin rakkaalle, niin lempivälle. Kyllin teitte, kun eteen kuninkaan jo asianne veitte; noin älkää synkkämielin syöskö eespäin!
CHIMENE. Kostaa mun täytyy, kunniani ylös yksin nostaa, ja mitä kuiskineekin lempi, kuule tuota ei sielu suuri eikä tekosyihin luota.
ELVIRA.
Mut häntä vihaa ette? Häntä lemmitte?
CHIMENE.
Sen myönnän.
ELVIRA.
Mikä siis on teidän aikeenne?
CHIMENE. Pelastaa kunniani, päättää tuska vaan, hänelle kostaa, kuolla hänen kuoltuaan.
4:s kohtaus.
DON RODRIGO. CHIMENE. ELVIRA.
DON RODRIGO. No niin, tuo päätös teiltä vähän vaivaa kysyy: eloni ottakaa, niin kunnianne pysyy.
CHIMENE.
Elvira, mitä nään? Me missä olemme?
Muu eessäin, talossain! Rodrigo onhan se!
DON RODRIGO. Te älkää säästäkö mun vertain, nauttikaa makeutta kostonne ja koidon kuolemaa!
CHIMENE.
Ah!
DON RODRIGO.
Kuulkaa!
CHIMENE.
Kuolen!
DON RODRIGO.
Hetki vain!
CHIMENE.
Pois menkää meiltä!
Mun kuolla sallikaa!
DON RODRIGO.
Ma sanaa pyydän teiltä.
Te sitten vastatkaa vain tällä miekalla!
CHIMENE.
Verestä taattoni se viel' on kostea!
DON RODRIGO.
Chimene…
CHIMENE. Silmistäin tuo ase kauhun poista, rikokses, elämäs se ettei soimaa toista!
DON RODRIGO. Sit' ennen katso, ettei vihas liekki viihtyis, vaan kaunas kasvaisi ja kostos vauhti kiihtyis!
CHIMENE.
Mun vertain vuotaa se.
DON RODRIGO. Se iske vereen mun, näin siitä huohtamasta lakkaa hurme sun.
CHIMENE. Ah, julmuutta, mi tappaa taaton raudalla, sen näöllä tyttären, kaikk' ilman armoa! Tuo ase sietämätön kätke! Tahdot, että sua kuulisin, ja minut murhaat sydämettä!
DON RODRIGO. Teen tahtosi, ma vaikk' en hylkää toivoani kätesi kautta saada kaunis kuolemani; et multa vartoa voi katumusta halpaa teosta parhaasta, mi pojan kohtaa kalpaa: tuo tulos kiihkon, min voi veri pestä vain, häväisi taattoain ja minun mainettain. Mies kunnian ei kärsi korvapuustia; mua myös hän löi, siks herjaajaani etsin ma, tapasin, taaton kostin, pesin tahran pois, tekisin vielä tuon, jos tekemättä ois. On totta, että vastaan taattoain ja mua mun rakkauteni kauan tahtoi säästää sua; sen voiman siitä arvaat, että epäröin niin suurta herjaa kostaa, ennenkuin ma löin. Sua suututtaa tai sietää loukkaus tuo mun täytyi, jo tuumin, liikaa käsi munkin kiirehtäytyi, liiasta itseäin jo kiihkeydestä moitin ja sillä kauneutesi voiman yksin voitin, kun sulos suurimmat tuon mursi aatteen ies, sua ettei ansaitseisi kunniaton mies ja että lempes uhmin sielus vihaisi mun halpuuttain, kuin uljuuttain se rakasti; totellut jos ma oisin lempes ääntä, en ma ollut oisi sun ja vaalis arvoinen. Sen vielä virkan, vaikka sitä huoannenki, sen toistan, sikskuin tässä ruumiissain on henki: sua loukkasin, mut niin mun tehdä täytyi! Pesi se tahran multa pois, taas olen arvoisesi. Velaton taatostain jo oon ja kunniasta, hyvitys vaatia nyt sull' on vuoro vasta. Vereni tarjota vain sulle tahdoin: mitä mun oli tehtävä, ma tein, teen vielä sitä. Ma tiedän, vastaani sun isäs kuolo nostaa, en uhris henkeä ma sulta tahdo ostaa, verestä vainajan siis veri vuodata, mi katsoo kunniakseen taattos kuoloa.
CHIMENE. Rodrigo! Vihollises vaikka oon, en voi sua siitä soimata, mi sua kunnioi, ja kuinka tuskani mun ilmi tulleekaan, sua syytä en, ma murheitani itken vaan. Lait tunnen kunnian, ja minkä syttää palon niin suuri herja miehen sydämessä jalon; näin tehden, käyttäytyen miesnä kunnian, myös mulle antanut oot ohjeen oikean. Mua kuntos synkkä kautta voittos neuvoi, kostain isäsi kunnian ja oman mainees nostain; nyt mull' on sama huoli, mulla murheekseni eess' isän kosto on ja nosto maineheni. Ah! sinun tähtesi mua murhe murtaa nyt. jos turma muu mult' oisi isän riistänyt, ois onni nähdä sua ollut lohtu ainoo tään poven polttavan, jot' tuska vain nyt vainoo, levinnyt lempeä ois rauha sydämeeni, kun käsi kuivannut ois armas kyyneleeni. Nyt surmaajansa täytyy minun surmata, sen voiton lemmestäni vaatii kunnia, ja kauhun velvoitus, mi minut maahan painaa, muu vaatii toimimaan, pian että oisit vainaa. Näät ällös varro, että vuoksi rakkauteni arasteleisin, kosk' on vuoro kostaakseni. Hyväkses lempi mitä kuiskineekin, sinun vertaises uljuudessa olla täytyy minun: mua loukaten sa näytit: olet arvoiseni; sun kuolos kautta näytän: olen arvoisesi.
DON RODRIGO. Äl' enää lykkää vaatimusta kunnian! Se pyytää päätäni, sen sulle tarjoan, se uhraa tehtävälles ylevälle jo: suloinen surma, ah, suloinen tuomio! Jos oikeus hidastuu tään syyni jälkehen, hidastuu kunnias ja kosto rikoksen. Oon onnellinen, kun niin kauniin kuolon saan!
CHIMENE.
En ole pyövelisi, vastapuoles vaan
Ma päänkö ottaisin, min pelastust' et auta?
Mun tehtäväin on ahdistaa, sun puolustauta.
Sen mulle hankkiva on toinen; käsi tää
sua vain on vainoomaan, ei surmaan velkapää.
DON RODRIGO. Hyväksein lempi mitä kuiskineekin, minun vertaisen' uljuudessa olla täytyy sinun; mut isän kostohon ken kättä toista lainaa, Chimene, usko mua, nää alas arvot painaa. Käteni oma vain mun kosti herjani, kätesi oman vain myös olkoon kostosi.
CHIMENE. Sua julmaa! Tuohon miks niin itsepintaistua? Avutta itse kostit, miksi autat mua? Sun tapaas olen toimiva, ei uljuuteni voi sietää, että kanssas jaan ma maineheni. Isäni, kunniani mistään tahdo kiittää sua ei, ei tuloksia lempes, tuskas niittää.
DON RODRIGO. Ah, tuima tunto kunnian! Ma kuinka voisin Sult' armon saada tuon? Siit' autuas ma oisin, kautt' taattos kuollehen, kautt' ystävyytemme, kostosta, säälistä suo mulle surma se! Kätesi kautta kuolla helpomp' oisi kurjan sun sullios tään kuin elää vihas alla nurjan.
CHIMENE.
Pois käy! Sua vihaa en.
DON RODRIGO.
Sun täytyy niin.
CHIMENE.
En voi.
DON RODRIGO. Huhuja, parjausta uhmaatko? Kun soi mun julki rikoksein, ja että lempes kestää, ken valheen, kateuden sen tulvan jaksaa estää! Ne heti vaienna ja enää viipymättä pelasta kunniasi, surman käytä kättä!
CHIMENE. Se paistaa kirkkaammin, jos eloon jätän sun; kateus tummin soip' on kunniaani mun ja säälivä mun murheitani, tietäen, sua että vainoon, vaikka kuinka lempinen. Käy pois, mun tuskaksein äl' enää täällä näy, mun vainoomani, lempimäni mies! Pois käy! Yön varjot askelias suojaa; lähtösi jos nähdään, vaarassa on hyvä maineeni. Se parjaukselle on tieto altis ainoo, sua että siedän nyt, sua etten täällä vainoo; siis päältä hyveeni tuo hyökkäys sa torju!
DON RODRIGO
Mun kuolla suo!
CHIMENE.
Pois käy!
DON RODRIGO.
Ja päätökses ei horju?
CHIMENE. Vihaani vaikka tunteet kauniit viihdyttää, sen taaton kostohon ma tahdon kiihdyttää, mut vaikka vankinaan mua työ tää tuima pitää, toiveeni ainoa on, etten voisi mitään.
DON RODRIGO.
Oi, lemmen ihmettä!
CHIMENE.
Voi, kuormaa kurjuuden!
DON RODRIGO.
Min turman tuotti meille riita taattojen!
CHIMENE.
Ken sit' ois uskonut?…
DON RODRIGO.
Ken voinut ennustaa?…
CHIMENE.
Niin lähell' onni jo, ja kaikki katoaa!
DON RODRIGO. Niin liki valkamaa, niin vartomattako toiveemme murtanut on rajumyrsky jo?
CHIMENE.
Ah, tuskaa Tuonelan!
DON RODRIGO.
Ah, katumusta turhaa!
CHIMENE.
Sua enää kuule en, tää tuokio mun murhaa.
DON RODRIGO. Hyvästi: kuolon-kurjaan käyn ma elämään, siks kunnes kostollasi multa riistät tään.
CHIMENE.
Jos siinä onnistun, saat multa sanan sen:
sun jälkees hetkeäkään elää tahdo en.
Hyvästi: varo, ettei sua kenkään nää.
ELVIRA.
Ah, mitkä turmat meille taivas lähettää!
CHIMENE. Suo surra mun, sa minut jätä yksikseni, ma yötä, hiljaisuutta etsin itkulleni.
5:s kohtaus.
DON DIEGO. Iloa ihminen ei koskaan täyttä saa, hetkemme kirkkaimmatkin huoli hunnuttaa, sekoittuu aina meidän menestyksihimme karvautta mielen, jota juuri karkoitimme. Keskellä onnen tuntuu tuuli viluinen; ilossa uin, ja silti pelkään, vapisen. Kuolleena herjaajani nähnyt oon, en saa ma kättä kostajani missään puristaa, ma turhaan juoksen, joudun, horjun heikkona kaupungin kautta tään; sen vähän voimia, min mulle jättänyt on vanhuus, kulutan ma suotta etsintään tuon kumman voittajan. Ma yössä, kaikkialla sylin hälle tarjoon, tapailen häntä, satun vain ma tyhjään varjoon, ja vuoksi pettävän tuon kuvajaisen pelko, epäily rakkauteni saartaa. Ah, jos selko mull' oisi paostaan! Ma kauhun valtahan jo joudun, koska muistan kreivi-vainajan lukuisat ystävät ja suuren saattueen. Rodrigon tappoi he tai veivät vangikseen. Kautt' taivaan! Taasko petyn vuoksi harhakuvan vai ainoon toivoniko nään ma toteutuvan? Hän, hän se on! Ah, pääsin päähän etsintäni, taas poistuu pelkoni ja haihtuu ikäväni!
6:s kohtaus.
DON DIEGO. DON RODRIGO.
DON DIEGO.
Rodrigo, vihdoin taivas sallii nähdä sun!
DON RODRIGO.
Ah!
DON DIEGO. Huokauksin ällös vastaa iloon mun! Suo hengähtää mun, että sua kiittäisin, kun uljuutein sun tunnustaa jo kuitenkin; sit' olet jäljitellyt hyvin: sankarit sukuni mainetyölläs eloon herätit. Sa heistä polveudut, mun olet poikani, mun kaikki urhotyöni löi ens iskusi. Ylistää tahdon tulta, voimaa nuoruutesi, tää koe suuri, kaunis olkoon onneksesi! Sa sauva vauhuutein, sa päiväin huippu, paina suudelma poskellein, mi nyt on kirkas aina, tuo tunne paikka herjan, jonka poistit multa, kun valkopääni taas sai kunniansa sulta.
DON RODRIGO.. On teidän kunnia, en voinut vähempää poikanne, kasvattinne ollen. Voitto tää jos sille mieleen on, jolt' elämän ma sain, se valaisee, se ihastuttaa sieluain. Mut älkää ilossanne olko kateellinen, jos oma tehtäväin nyt mun on täyttäminen. Vapaasti tuskani tään tulla suokaa julki; sananne maireet siltä kyllin suun jo sulki. En kadu, että olen teitä palvellut, mut kuinka jälleen saan, mit' olen uhrannut! Tää käsi, kostohonne nousten, nousi vastaan mun rakkauttani, sen antain kunniastaan. Ei sanaa! Eestänne ma kaikki kadotin; lie suora velkani nyt teille suurinkin.
DON DIEGO. Ei, ei, on korkeammat voittos heelmät! Sulle elämän annoin vain, sa annat maineen mulle, ja niinkuin kunnia on kalliimp' elämää, niin sulle suurempi nyt velkani on tää. Mut poista heikkous jo poven uljaan! Maine meill' yks on vain, mut moni lemmen vienon laine. Huvia lempi on, mut maine velvoitusta.
DON RODRIGO.
Ah! Mitä lausutte?
DON DIEGO.
Vain miehen vakaumusta.
DON RODRIGO. Loukattu kunnia jo mulle kostaa, kostaa! Minussa tohditteko mieltä halpaa nostaa? Häpeän yhtä suuren, saman saakohon soturi miehuuton kuin sulho uskoton! Te älkää herjatko mun uskollista mieltäin; mun suokaa uljas olla, mut ei valaa kieltäin, siteeni liian vahvat on, ne murru ei, valani muuri viel' on epätoivollei, ja kun en jättää voi, en saada armastain, suloisin kohtalo on mulle kuolo vain.
DON DIEGO. Viel' aika etsiä ei ole kuolemaa; käsvarttas vahvaa kaipaa ruhtinas ja maa. Pelätty laivasto käy virtaa pitkin, yöstä se uhkaa kaupungin ja seudun turmaan syöstä. On maurit maalla pian, pimeys ynnä vuoksi tuo heidät tuokiossa muuriemme luoksi; hovissa sekasorto, kauhu kansass' on, soi huudot siellä vain ja huokaus toimeton. Hädässä yleisessä olen onnekseni viissataa kumppania saanut vierelleni, he tietäin herjani kaikk' oli kostamaan kiistaani tulleet, hehkuin tulta samaa vaan. Edelle ennätit sa kouriensa vahvain: muu veri muistoks jääköön kalpojensa kahvain, käy, heidät johda, kunne kunnia sun vie, päämiesnä sankarein tee maurein halki tie! Tää hyökkäys vainolaisten vanhain torju sieltä, jos tahdot, kuolo kaunis etsi kalvan tieltä, tilaisuus tarjouu, sa siihen tartu, kansa, kuningas kiittäköön sun surmaas voitostansa! Mieluummin laaker-otsin toki tullos kotiin, maineesi mahdu ei vain kiistan, koston sotiin, ylemmä nosta se, näin anteeks-antoon sa pakota kuningas, Chimene vaienna! Jos häntä lemmit, tiedä, sydämeensä rata vain ainoa on se, mi vartoo voittajata. Mut aik' on tärkki, sua turhin sanoin tässä pidätän, vaikk' ois hetkes olla lentämässä, mua seuraa, taistele ja ruhtinaalle näytä, sen että teet, jot' ei nyt enää kreivi täytä.