III.
Rouva Ronald oli tätinsä ja veljensä, neiti Carroll äitinsä kanssa ollut Pariisissa jo kaksi viikkoa. Heidän hallussaan oli muuan Hôtel Continentalin suuria huoneistoja, ja upea sali Castiglionen ja Rivolin katujen kulmauksessa oli kukkasilla runsaasti koristettu ja melkein täynnä sieltä täältä löydettyjä siroja esineitä.
Erotessaan miehestään ensimäistä kertaa oli Helena tuntenut sisäistä levottomuutta. Matkavalmistuksia tehdessä oli hänen sydäntään äkkiä kouristanut kuin onnettomuuden aavistus. Hän oli joskus kuin pahoillaan ja peloissaan ja kuin katumuksen vallassa oli hän kerran sanonut herra Ronaldille:
— Onko ihan varma, ettei tämä matka ole sinulle vastenmielinen?
Ja herra Ronald vastasi suuressa hyvyydessään:
— Ihan varmaan, rakkaani, sinähän teet sen terveydeksesi ja huviksesi.
Lähdön hetkellä kavahti Helena elämänsä herttaisen ja hellän kumppanin kaulaan kuin jostakin pelästynyt lapsi. Liikutettuna oli Henrik puristanut häntä rintaansa vasten ja sitten hellästi irroittaen kätensä sanonut yrittäen hymyillä:
— Näkemiin syyskuussa… Älä pyydä minulta loman pitennystä… kauempaa en voisi elää ilman sinua.
— Sitä minäkin toivon! — oli Helena vastannut.
Ja viimeisen kerran kättä puristaen oli hän lisännyt:
— Tahtoisin olla jo paluumatkalla!
Dorakin puolestaan oli katunut käytöstään Jackia kohtaan. Olipa hän tuntenut halua sanoa hänelle niinkuin niin monta kertaa ennen: »Minä olen kiltti nyt» — ja luopua matkastansa, mutta samassa oli unelmoitujen huvien väike taas välkähdellyt hänen mielessään — ja hän oli lähtenyt.
Kaikki eron haikeus oli nopeasti haihtunut kummankin naisen mielestä, eikä mikään heitä enää häirinnyt. Joka posti vei pitkiä kirjeitä, joissa he kertoivat, toinen puolisolleen, toinen sulhaselleen, tarkalleen kaikki, mitä he puuhasivat, ja tämän velvollisuuden täytettyään tunsivat he olevansa rauhassa tuntonsa kanssa. Pariisin huvikausi oli alkanut, ja heillä oli vain valinnan pulma. Charley Beauchamp saattoi heitä kaikkialle minne he halusivat mennä.
Helenan veli oli niitä poikamiehiä, joita tapaa vain Yhdysvalloissa ja joita amerikattaret voivat pitää omana aikaansaannoksenaan.
Euroopassa on rikkaalla poikamiehellä tavallisesti vakinainen rakastajatar, nainen, jonka hän on löytänyt ja omaksunut tai anastanut joltakin toiselta. Hän ylläpitää häntä enemmän tai vähemmän loisteliaasti ja komeilee hänellä yhtä paljon kuin hevosillaan ja vaunuillaan. Hänen oman seurapiirinä naiset eivät lue sitä hänelle rikokseksi, päinvastoin. He katselevat uteliaina »suosikkia», ihailevat tai arvostelevat hänen kauneuttaan ja pukujansa. Anteliaisuus, jota jalokivet ja ajopelit osoittavat, antaa hänelle päinvastoin lisää arvoa.
Amerikatar ei hyväksy tämmöisiä »sivusuhteita». Hän ei suvaitse kilpailijoita kotona eikä kadulla. Hänen käsityksensä mukaan kuuluvat harvinaiset kukat, jalokivet, kalliit pitsit, maailman kauneimmat korut oikeutta myöten vain n.s. säädyllisille naisille. Se on periaate, jonka noudattamista hän valvoo mahdollisuuden mukaan. Jos joku rohkenee rakentaa tällaisen suhteen, suljetaan häneltä kaikki ovet ja seuramaailma julistaa hänet säälimättä pannaan. Pahemman puutteessa on miehisen turhamielisyyden tyytyminen hienoston nuorten tyttöjen ja säädyllisten vaimojen suosioon, ja tämä suosio maksaa paljon.
Muutamat miehet tuhlaavat joka vuosi kokonaisen omaisuuden kukkiin, jalokiviin, teatteriaitioihin, hienoihin pitoihin seurapiirin naisille. Mutta ei amerikkalainenkaan, vaikka onkin ritarillisempi ja epäitsekkäämpi kuin eurooppalainen, ole virheetön. Tavallisesti maksaa yksi naisista kaikkien puolesta, ja muut hemmottelevat, juhlivat, nostavat pilviin näitä silkkihattuisia pashoja. Heidän ympärillään on tarkka vartiosto. Sanattomasta sopimuksesta ei heille anneta aikaa ajatella avioliittoa ja, ennenkuin huomaavatkaan, ovat he jo vanhoja poikamiehiä.
Charley Beauchamp oli näitä »hyvän Jumalan pöllöpäitä». Hänellä oli loistava sikermä ystävättäriä, joita hän kuljetti ajoneuvoissaan, jahdillaan, joille hän poikamiesasunnossaan tarjosi hienoja päivällisiä, joilla aina säädyllisyyden suojana oli joko hänen tätinsä, neiti Beauchamp, tai sisarensa. Hän rakasti kauniiden naisten seuraa. Se oli hänen heikkoutensa, hänen ainoa turhamielisyytensä. Hänen ruhtinaallinen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle suosion, josta hän oli sangen onnellinen.
Charley oli kahdeksanneljättävuotias, ruskea- ja hiukan harmahtavahiuksinen, laiha ja jäntevä, kasvonpiirteet hienot, säännölliset, lujat. Koko hänen olentonsa teki tarmokkaan, toimeliaan, luotettavan vaikutuksen. Hänen piirteiltään vähän kuivahkoja kasvojaan elähyttivät siniset, omituisen syvällä olevat silmät — se on amerikkalaiselle rodulle tunnusomaista — joita Helena aina oli kadehtinut. Samoin kuin sisaren oli hänenkin olennossaan jotakin latinalaista viehkeyttä, joka molemmille oli perinnäistä.
Herra Beauchamp loi sellaista suunnatonta omaisuutta, joka meitä Vanhan Maailman ihmisiä hämmästyttää. Kamppailu, jota hän oli käynyt jo kymmenkunnan vuotta ja josta hän ei voinut vetäytyä pois, ei ollut jäänyt vaikuttamatta hänen terveydentilaansa. Samoin kuin useimmat hänen kansalaisistaan ei hän juuri tullut Eurooppaan muutoin kuin tuntiessaan voimainsa olevan aivan näännyksissä. Silloin nakkasi hän muutamia matkatarpeita laukkuun ja pakeni ensimäisellä Atlantinlaivalla. Hän rakasti intohimoisesti maalauksia. Meidän museoissamme vallitseva ilma ja hiljaisuus aiheuttivat hänessä äkillisen herpautumisen, joka virkisti häntä ihmeellisesti. Hän ei etsinyt tunnetulta ja suosioon päässeitä tauluja; hänen huvinaan oli kulkea löytöretkillä. Hänen kokoelmansa todisti hyvää taide- ja kauneusaistia.
Pariisissa olo jumaloimansa sisaren ja neiti Carrollin seurassa, joka häntä huvitti verrattomasti, oli hänelle yhtämittaista huvia ja hänen kasvoilleen palautui huomattavasti nuortunut ilme.
Helena ja Dora taas huvittelivat kuin kaksi kesälomalla olevaa pikkutyttöä. Jokaisena pouta-aamuna pyöräilivät he Charleyn saattamina johonkin linnaan tai kylään Pariisin ympäristöön ja palasivat aamiaiselle Armenonville'in paviljonkiin.
Illalla, Sofia-tädin ja rouva Carrollin jäädessä viisaasti hotelliin, vei herra Beauchamp heidät päivälliselle johonkin suureen ravintolaan ja saattoi sitten teatteriin. Sieltä lähdettiin illastamaan tai mentiin johonkin muodissa olevaan baariin, muka kuulemaan mustalaisten soittoa. Se turmeluksen muru, joka kummassakin amerikattaressa oli, saattoi heidät löytämään nautintoa, jota he eivät osanneet selittää, tässä sikarinsavun, alkoholihöyryjen ja naisten hajuvesien huonontamassa ilmassa. Pureskellen pienillä lautasilla tarittuja paistetuita perunaviipaleita katselivat he »puolimaailman» naisia ja pohtivat heidän pukujaan. He arvostelivat heidän korujansa ja pukimiansa ja koettivat arvata, mikä viehätys heissä saattoi olla niin runsaiden rikkauksien arvoinen… Ja nämä pariisilaistapojen tutkimiset jatkuivat tavallisesti kello kahteen, kolmeen aamulla. Siinä se lepo, jota rouva Ronald oli tullut etsimään.
Väliajoilla kävi hän Colonne'in ja Lamoureux'n konserteissa ja taidenäyttelyissä ja tunsi niissä todellista nautintoa. Pariisissa oli muuten kaikki hänestä mielenkiintoista. Amerikatar on yleensä vielä pinnaltakatsoja; Helena oli jo enemmän: hänen varmuutensa osoitti sen hyvin. Niinkuin useimmat amerikattaret tunsi hän ranskalaisen maun, ranskalaisen aistin, sen mitä kernaasti esitetään teatterissa, mutta ranskalainen sielu oli hänelle yhtä vieras kuin itämainen: se, mitä hän nuorena tyttönä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa oli muinoin nähnyt tai kuullut, palasi nyt hänen mieleensä ja herätti hänessä halua tunkeutua syvemmälle. Hän ryhtyi aina keskusteluihin työläisten kanssa, joita hän johonkin käytti. Hän oli ihastunut heidän hienostukseensa. Hän tapasi jokaisessa herkkiä, jopa erikoisen hienojakin tunteita, jommoisia hän ei ollut milloinkaan kohdannut Englannissa tai Saksassa vastaavissa oloissa elävillä ihmisillä. Hän oli huomannut sen erikoisen, miltei hellän tavan, millä puku- ja liinavaatteiden ompelijattaret pitelivät kättensä töitä — tapa, joka toi mieleen taiteilijan. Hotellin palvelijattaretkin näyttivät pitävän kunnianasiana suorittaa tehtävänsä hyvin; he osoittivat huolenpitoa ja huomaavaisuutta, jota ei voinut yksin juomarahalla korvata. Champ-Elyséesin puistossa pysähtyi Helena usein katselemaan lasten leikkimistä: lapset eivät olleet hänestä yhtä kauniita kuin englantilaiset tai amerikkalaiset lapset, mutta häntä hämmästytti aina heidän katseensa syvyys. Hän tunsi, osaamatta sitä millään nimittää, sen aatteellisuuden voiman, sen jumalaisen tulen kipinän, joka on Ranskan salamahti.
Herrasmiehet, joita rouva Ronald näki Rauhan kadulla, Boulogne'in metsässä tai teattereissa, kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan erikoisesti. Heidän kasvojensa ilme, kun he keskustelivat naisen kanssa, saattoi hänet aina haluamaan tietää, mitä he hänelle sanoivat. Varsinkin muuan heistä oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Hän kohtasi hänet vähänväliä. Hän oli nähnyt hänet Boulogne'in metsässä useissa taidenäyttelyissä, Voisinin ja Josephin ravintoloissa. Tämä oli noin kuusikymmenvuotias, kookas, melkein valkotukkainen, mustasilmäinen mies, jonka katseen oli täytynyt olla vaarallisen kaunopuheisen, mutta joka ei nyt enää ilmaissut muuta kuin suurta surumielisyyttä ja syvää väsymystä, sitä kun silloin tällöin lievensi hieno, leikkisä hymy. Lähemmin tarkastaessa saattoi arvata, että hänen esi-isänsä olivat käyttäneet silkkiä, töyhtöjä ja pitsejä, komentaneet armeijoita, palvelleet »kuningasta» ja naisia. Se jonkinlainen erikoisuus, jonkinlainen muinaisheijastus, joka aina tuntuu todellisessa ylhäisössä, ilmeni koko hänen olennossaan ja antoi hänelle erityisen viehätyksen, joka vastustamattomasti vaikutti rouva Ronaldiin. Helena oli ruvennut kutsumaan häntä »Ruhtinaaksi». Hän oli iloissaan, kun sattuma toi tämän samaan ravintolaan, missä hän söi. Hän katseli häntä salavihkaa, hänen ylhäisen olentonsa tenhoamana. Vanha herra puolestaan katseli Helenaa silmissä ilmeinen mielihyvän kuvastus. Charley oli tästä alkanut laskea leikkiä, selittäen, että jos tämä ihailija olisi kaksikymmentä vuotta nuorempi, katsoisi hän velvollisuudekseen lähettää sanan langollensa.
Eräänä iltana sai herra Beauchamp päähänsä viedä Helenan, Doran ja erään ystävänsä, Willie Greyn, nuoren amerikkalaisen maalarin, Jean-Paul Laurensin oppilaan, Café de Paris-ravintolaan. »Ruhtinas» sattui parahiksi olemaan siellä. Uudet tulokkaat sijoitettiin aivan hänen läheiseensä pöytään. Hän oli selin heihin, mutta saattoi nähdä heidät vastapäätä olevasta peilistä. Hän oli epäilemättä vastikään saapunut, sillä Helena kuuli hänen tilaavan päivällistä, tosiaankin herkullisen, hienon ja keveän aterian.
— Meidän naapurimme osaa syödä! sanoi hän englanniksi.
— Kun on semmoinen selkä kuin hänellä, ei se minua ihmetytä! vastasi neiti Carroll samalla kielellä. — Katsomalla vain tuota selkää olisin minä voinut arvata hänen päivällistilauksensa.
— Mitä ihmisen selällä voi olla tekemistä sen kanssa, mitä hän syö? kysyi Willie Grey.
— Paljon! — vastasi Dora asiantuntevan näköisenä. — Selässä on paljon ilmettä. Tuo, lisäsi hän viitaten leukansa liikkeellä »Ruhtinaan» selkään, — on… kuinka sanoisin… vanhan elämännauttijan selkä.
— Kuuluuko minun selkäni samaan luokkaan? kysyi herra Beauchamp kääntäen päätään taaksepäin ikäänkuin koettaen katsoa omaa selkäänsä.
— Ei, ei, Charley-kulta, rauhoittukaa, teillä on ankaran siveellinen selkä! selitti neiti Carroll hieman halveksivasti.
Rouva Ronald, joka oli salassa katsellut vierasta, kohtasi tällä hetkellä hänen katseensa peilissä ja huomasi hänen huulillaan hymyn, joka sai hänet ankarasti punehtumaan.
— Olkaa vaiti! — sanoi hän sitten Doralle — minä olen varma, että naapurimme ymmärtää englantia.
— Ei vaaraa! Ranskalaisista vain ne, jotka ovat meikäläisten kanssa naimisissa, osaavat sitä hiukan puhua… Kun tuo herra oli nuori, oli tosin Amerikka löydetty, mutta ei amerikatar.
Helena ei siitä rauhoittunut: vaihtaakseen keskustelun aihetta alkoi hän puhua nuorelle maalarille hänen Champs-Elysées'n salongissa näytteillä olevasta taulustaan, jonka hän oli nähnyt edellisenä päivänä. Tällä välin Dora katseli ympärilleen, siristäen silmiänsä kuin kissa ja avaten ne sitten selkoselälleen, kun vaikutelma oli valmis: — hänelle tunnusomainen suunmytistys, joka ei ollut ensinkään epämiellyttävä, vaan päinvastoin varsin viehättävä.
— Ah! minä tiedän miksi ranskalaiset ovat niin hassunkurisen näköisiä! sanoi hän äkkiä voitonriemuisena.
— Hassunkurisenko näköisiä! huudahti Willie Grey. Minusta he päinvastoin ovat mielenkiintoisia!
— Mielenkiintoisia he kyllä ovat, varmasti… Mutta se ei estä, että he näyttävät hassunkurisilta, ja se johtuu siitä, että heidän viiksensä kuuluvat johonkin toiseen aikakauteen.
— Mitä vielä!
— Kuuluvat, ne ovat keskiaikaisia, kahdeksanneltatoista vuosisadalta, kuningasmielisiä, keisarillisia, kerskuilevia, sankarillisia, henkeviä. Ne näyttävät aina yllyttävän kapinaan jotakin henkilöä tai asiaa vastaan. Ne ovat maailman kauneimmat viikset, mutta he eivät sovellu vähääkään nykyaikaiseen pukuun, ei vähääkään! — toisti nuori tyttö tarkastettuaan uudelleen ravintolassa olevia päivällisvieraita.
— Siinä on jonkin verran totta, mitä te sanotte, neiti Carroll, — lausui nuori maalari; — lisätkää, että ranskalaisilla on jokseenkin huonot räätälit.
— Niin onkin — sanoi rouva Ronald — heidän pukunsa ei milloinkaan näytä heitä itseään varten tehdyltä. Englannissa on asia päinvastoin: miehet ovat ihmeen hyvin puettuja ja naiset sangen huonosti. Olisi hauska tietää minkä vuoksi.
— Kun yleensä hyvin puettu englantilainen antaa määräykset työntekijälle ja taas englannitar… hm! Sanotaan, että Luoja käytti kaiken saven tehdessään miehen, niin ettei sitä enää ollut riittävästi naiseen. Hänestä puuttuu aina jotakin.
— Ah, älkää ujostelko, herra Grey! sanoi Dora, näkyy, että teistä on tullut pariisilainen.
— Enhän toki loukannut teitä? Luulin, että te olitte tullut Eurooppaan sen vuoksi; niin te ainakin itse sanoitte.
— Ulkomaalaisilla olkoon lupa loukata, mutta ei meikäläisillä.
— Se ero minua miellyttää — sanoi herra Beauchamp leikkisästi. — Meitä pidetään lujilla, meille ei sallita mitään.
— Niin, Euroopassa on paljoa parempi olla mies kuin Amerikassa! lisäsi
Willie Grey.
— Se on teidän maanne naisille maireeksi! — sanoi neiti Carroll. — Jos kertoisin sananne New Yorkissa, niin saisittepa soman vastaanoton palatessanne!
— Tiedättekö — alkoi rouva Ronald — mikä minun mielestäni ei sovellu Ranskalle? Tasavalta. Joka matkallani tapaan yhä vähemmän siroutta ja sulavuutta.
— Ei voi kieltää, että hovilla on tuntuva vaikutus makuun ja tapoihin, sanoi maalari. Niinpä pienissä maaseutukaupungeissa, missä on kuninkaallinen linna, kuten esimerkiksi Fontainebleaussa, ei talojen sisusta ole niin arkinen eikä niin porvarillinen. Minä olen siellä tavannut kansannaisia, jotka pikku rihkamakaupalla rikastuttuaan ovat ostaneet vain tyylikkäitä huonekaluja, ei muodinmukaan, vaan seuraten taiteellista aistia, joka on johtunut malleista, joita heidän esivanhempansa tai he itse ovat nähneet.
— Minä olen samaa mieltä kuin Helena, sanoi herra Beauchamp, — en voi olla valittamatta, että Ranska ei ole kuningas- tai keisarikunta.
— Epäilemättä sellainen hallitusmuoto olisi koristeellisempi, ulkopulskempi; mutta minä luulen sentään, että tasavalta on ollut Ranskalla verissä, kuten sanotaan, koska se on siihen palannut kolme kertaa. Kun lukee sen historiaa, hämmästyy, että vielä on olemassa kuninkaan-ehdokkaita. Ja nähkää: Ranska on sangen mahtava, vaikkapa tai kenties koskapa se on tasavalta.
— Ei kuitenkaan niin mahtava kuin Englanti! huomautti rouva Ronald.
— Ei. Toisen suuruus on laajuudessa, toisen taas korkeudessa; siinä koko ero.
— Tiedättekö, sanoi Charley, minä luulen, että Ranskan voima on ennen kaikkea sen olemassaolon oikeudessa. Jos erinäisiä kansoja pyyhkäistäisiin pois maan pinnalta, sitä tuskin huomattaisiin; mutta jos Ranska katoaisi, niin olisi tässä maailmassa varmaan vähemmän valoa, iloa, kauneutta.
— Totta tosiaan!… Minä olen vanha Rue de la Paix'n kulkija, mutta se viehättää minua aina yhä uudelleen. Minä pysähdyn kuin nainen sen joka ikkunan eteen. Ne ja ne kulta- ja hopea-esineet, ne ja ne Boucheronilla näytteillä olevat puvut viehättävät minua. Vain vuosisatojen ponnistuksilla, pyrkimyksillä on voitu päästä tähän uskomattomaan muotojen sulouteen, sillä tavoin jalostamaan raaka-ainesta. Minä ajattelen, kuinka pitkä tie meillä on kuljettavana päästäksemme tähän täydellisyyteen. Ja silloin mietin: niin kauan kuin Ranska tuottaa tällaisia mestariteoksia, se ei huku, sillä itse Kaitselmus on määrännyt sen ylläpitämään makua, herättämään aatteita. Kansa, joka on saanut sen tehtävän, voi pelkäämättä tuhoutuvansa uhmata kaikkia kuoleman pyydyksiä: se kantaa sisässään Katoamattomuutta.
— Herra Grey — sanoi Dora ominaisella ilkeydellään — näkee, että teidän taulunne on hyväksytty. Jatkakaa ranskalaisten ylistämistä, niin valtio ostaa sen!
— Minun tauluni hyväksyminen ei ole minun vaikutelmiani muuttanut, tehkää minulle se kunnia, että uskotte sen. Minä olen elänyt täällä kolme vuotta ja minulla on ollut aikaa ja tilaisuutta muodostaa varma mielipiteeni ihmisten arvosta. Nähkää, muutamia kuukausia sitten olin eräässä ravintolassa Brysselissä. Viereisessä pöydässä söi neljä ranskalaista, jokseenkin tavallisen näköisiä, huonosti istuvissa vaatteissa ja kravatit miten sattui. Ruokaliina leuan alla he pureskelivat kotlettejansa eikä heillä näyttänyt juuri olevan käsitystä hienosta syömätavasta. Äkkiä alkoi minua heidän keskustelunsa hämmästyttää. Eräs puhui vaatimattomalla äänellä uusista astronomisista keksinnöistä. Hän päätteli, että samaan aurinkokuntaan kuuluvien tähtien välillä täytyy olla olemassa joku merkin-annon mahdollisuus: »Me keksimme sen vielä, me keksimme sen!» vakuutti hän. Sitten kertoi hän katse loistavana kuin runoilijalla, mitä liikutusta hän tunsi seuratessaan silmillään tähtiä, teleskooppi taivasta kohti, ja tämän äärettömyyden edessä, korkeuksien hiljaisuudessa kuullessaan sekunteja laskevan tähtikellon raksutuksen: mikä tunnelma! sanoi hän; tuntee huumausta, hengitys tahtoo tauota, ja katsojan valtaa pelko, niin, suorastaan pelko!… »Tosiaan» — päätti hän lyöden kämmentään pöytään — »ei mikään lemmen-yö…» — huomatkaa, näin puhuu ranskalainen, neiti Carroll — »ei mikään lemmen-yö vastaa tällaista katseluyötä». Hänen toverinsa puhuivat vuorostaan äskettäin keksityistä kemiallisista aineista: »Me hidastutamme hävitystä, me muunnamme maakerrokset, me löydämme ihmisen todellisen alkuperän!» sanoivat he. Minä kuuntelin heitä lumottuna ja innostuneena. Ja aluksi olin minä typeränä kummastellut, kuinka niin vähäpätöisen näköiset miehet voivat käsitellä niin suuria asioita… Kuunnellessani näitä pikkuporvareja, jotka olivat edustamassa maatansa eräässä tiedemiesten kokouksessa, ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi ylhäisön miehet Ranskassa ovat lakanneet olemasta johtavana luokkana.
— Oh, heillä ei ole enää muuta kuin viiksensä! huomautti Dora ajattelemattomalla häikäilemättömyydellään.
Rouva Donald katsahti uudelleen peiliin. Hän näki »Ruhtinaan» kasvoilla välähtävän omituisen ilmeen, ja vakuutettuna siitä, että hän oli kuullut, painoi hän neiti Carrollin jalkaa.
— Olkaa varuillanne, minä pyydän! sanoi hän matalalla äänellä; minä olen varma, että hän ymmärtää englantia.
— Sen pahempi; olkoon kuuntelematta.
— Suoraan sanoen, te käyttäydytte Euroopassa vielä sopimattomammin kuin
Amerikassa.
— Kiitoksia… No, puhutaan sitten politiikasta.
Ja kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle alkoi neiti Carroll puhua
Amerikan asioista.
»Ruhtinas» nousi. Hän oli syönyt päivällisensä, juonut kupin turkkilaista kahvia ja sytyttänyt sikarin. Mennessään amerikkalaisten pöydän ohi loi hän neiti Carrolliin niin nuhtelevan, niin ylhäisen katseen, että tämä joutui aivan hämilleen eikä voinut olla punastumatta.
Helena pyysi veljeänsä kysymään tarjoilijalta vieraan nimeä.
— Se on herra kreivi de Limeray, vastasi tämä, se on oikea kreivi, jota on hyvä palvella.
— Kreivi de Limeray, toisti Helena. Minä arvasin hänet aatelismieheksi!… Puuttuisi vain, että me tapaisimme hänet d'Anguilhonin tai de Kéradieun luona! Minä kuolisin häpeästä.
— Minä en! vakuutti Dora, joka jo taas oli aivan ennallaan.