IV.
Helena oli jo lapsuuden tuttava Annie Villarsin kanssa, rikkaan perijättären, joka sittemmin oli mennyt naimisiin markiisi d'Anguilhonin kanssa.
Tätä avioliittoa oli Amerikan ylhäisöpiireissä yleisesti moitittu ja surkuteltu. Se vei maasta suunnattoman omaisuuden ja parhaimmistoon kuuluvan nuoren tytön; kummankin menetystä sääliteltiin suuresti. Helena oli siitä tuntenut vilpitöntä huolestumista.
Neljä vuotta oli turhaan odotettu markiisittaan ja hänen puolisonsa käyntiä Amerikassa. Viime kesänä olivat he vihdoin ilmestyneet Newportiin: se oli ollut kesäkauden suuri tapahtuma. Rouva Ronald näki silloin nuoren parin jokapäiväisissä oloissa: hänen pelkonsa ja epäluulonsa oli silloin suureksi osaksi haihtunut. Jacques d'Anguilhonin olo ja käytös oli häntä viehättänyt, hän julisti hänet suorastaan lumoavaksi ja käänsi mielialan hänelle suosiolliseksi. Markiisitar oli siitä salassa kiitollinen, kutsui Helenan tulemaan Pariisiin keväällä ja lupasi siellä esittää hänet ranskalaisille ystävilleen. Ja osaksi tämänkin vuoksi oli Helena määrännyt matkansa huhtikuuksi, sillä hän halusi hartaasti tutustua niin paljon puhuttuun Saint-Germainin kaupunginosaan, joka tuntui hänestä kuin joltakin pyhätöltä Markiisitar d'Anguilhon ja paroonitar de Kéradieu palasivat Pariisiin vasta toukokuun ensi viikolla. Heti seuraavana päivänä tuli Annie tervehtimään maalaistaan ja kutsui heidät heti torstai-päivällisilleen, jotka olivat muodostuneet jonkinlaiseksi ranskalaisamerikkalaiseksi yhdessäolotilaisuudeksi. Rouva Ronald, Dora ja herra Beauchamp yksin suostuivat; rouva Carroll ja Sofia-täti, jotka eivät harrastaneet ulkomaalaisia, ottivat terveydentilansa kieltäytymisen tekosyyksi.
D'Anguilhonin luo mentäessä kehoitti Helena taaskin Doraa pitämään varansa, ettei puhuisi kaikkea, mitä päähän pälkähtää. Nuori tyttö, joka pohjaltaan kuitenkin oli hyväluontoinen, suuttui lopuksi:
— Kun kuulee tuollaista puhetta, sanoi hän, luulisi että minä tulen
Kaukaisesta Lännestä!
— Ei, mutta te olette hiukan hämmästyttävä, tiedättekö, ja ranskalaiset voisivat tehdä vääriä johtopäätöksiä. Täytyy aina koettaa olla ystävättärelleen kunniaksi. Annie ei olisi hyvillään, jos teitä pidettäisiin epähienona.
Neiti Carroll kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli jäädessään vastausta vaille.
Markiisitar d'Anguilhon oli ihastuksissaan, kun rouva Ronald sai nähdä hänen kotoiset olonsa tässä vanhassa talossa, joka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän tiesi, että tarkka kertomus siitä lähetettäisiin New Yorkiin ja tulisi Helenan kautta myöskin Kotimaisten Naisten ylhäiseen piiriin. Päivällisille oli kutsuttu de Kéradieut, ruhtinas de Nolles, varakreivi de Nozay ja pari muuta ystävää sekä markiisi ja markiisitar Verga — markiisi roomalainen, jolla oli ylhäinen asema Italian hovissa, markiisitar huomattavan kaunis amerikatar. Nämä vain kahdentoista hengen päivälliset olivat Annien erikoisia mieliaterioita. Rouva Ronald ja neiti Carroll olivat odottaneet suurempaa upeatta, mutta siksi tottuneita he olivat arvokasta ymmärtämään, että he jo toisella silmäyksellä huomasivat kuinka valikoituja ja hienoja kalusto ja koristeet näennäisessä koruttomuudessaan todella olivat. Rouva d'Anguilhon oli uskonut Doran varakreivi de Nozayn huostaan varmana siitä, että nämä kaksi itsenäistä ja omaperäistä henkilöä tulisivat keskenään mainiosti toimeen. »Hän on amerikkalaisen ylhäisön neitoja uusinta mallia» — oli hän sanonut. — »Älkää arvostelko häntä ankarasti: pohjaltaan hän on erinomainen.»
Rouva Ronaldin suureksi lohdutukseksi ja varakreivin pettymykseksi puhui neiti Carroll kovin vähän, hän kun oli kokonaan kiintynyt seuraamaan isäntäväkeänsä. Anniea nuorempana oli hän tavannut häntä vain harvoin, mutta heidän äitinsä olivat olleet hyviä ystäviä ja hän oli kuullut markiisittaresta paljon puhuttavan. Nähdessään hänen luontevan siroutensa ja arvokkuutensa mietti Dora, että tämä markiisitar on kunniaksi Amerikalle. Talon isäntä kiinnitti hänen mieltään vielä enemmän. Ensimäistä kertaa näki hän nyt läheltä vanhaa rotua olevan miehen ja omituista kyllä lumoutui hän tämän viehätyksestä heti uudenaikaisuudestaan huolimatta. Kauttaaltaan hienostunutta tyyppiä oleva markiisi, jonka ruskeissa silmissä oli omituinen kaukokatseinen ilme, häntä miellytti. Tänä iltana tuntui markiisi vielä olevan hermostunut, erikoisen hajamielinen: hänen puolisonsa sai tuontuostakin toistaa hänelle jonkun tekemänsä kysymyksen. Hän teki sen viehättävän lempeästi, ja tullessaan hänen luokseen oli markiisilla aina lumoava hymy, siro anteeksipyynnön sana varalla. Mitään kaikesta tästä ei jäänyt Doralta huomaamatta.
Päivällisen jälkeen joutuessaan kahdenkesken lausui rouva Ronald markiisille:
— Tiedättekö, että teille ei vielä ole annettu anteeksi, että läksitte
Newportista niin pian. Eikö se teitä miellyttänyt?
— Suoraan sanoakseni, ei; siellä oli liian ylellistä, liian meluisaa, liian räikeää. Intiaanit, jotka nimittivät paikkaa »Rauhan saareksi», olivat paremmin ymmärtäneet sen luonnon. Rauhan saari sen juuri tulisi olla. Nykyisen seuraelämän hälinä ei minusta tuntunut siellä olevan paikallaan. Sen loppumattomat muurien ympäröimät linnat ja marmoripalatsit ja rannikolla vilisevä väki tekivät minuun nurinpäisen vaikutuksen. Kun ajattelen, että muutaman kilometrin päässä oli ihmeen viihtyisää, suloista siimestä ja hiljaisuutta…
— Hiljaisuutta! — keskeytti parooni de Kéradieu — sinä unohdat, että amerikkalaiset eivät vielä tunne hiljaisuuden tarvetta.
— Se on totta, minä puhun mielettömiä, myönsi Jacques.
— Eikö Newport ole jotakin sentapaista kuin Trouville? kysyi varakreivi de Nozay.
— On, mutta vain suunnattoman paljon loistavampi — vastasi Henri de Kéradieu. — Se on Yhdysvaltain suuri »turhuuden turku», se paikka, missä huvitellaan ja keimaillaan eniten koko maan pinnalla.
— Ja missä tapaa kauneimmat naiset! lisäsi markiisi Verga.
— Juuri niin. Euroopassa voisi siihen verrata ainoastaan Brightonia, ja Brightonissakin sentään näkee rahvasta, huonosti puettua köyhälistöä, jotavastoin Newportissa kaikki on ensiluokkaista, koko taulu ilman vähintäkään varjoa.
— Lukuunottamatta sentään työläisiä, jotka kaiken tämän ylellisyyden ylläpitoon tarvitaan, sanoi Jacques, ja joiden nääntynyt ilme tekee tuskallisen vaikutuksen.
— Se on totta, mutta kuka sitä ajattelee? Omasta puolestani tunsin, oltuani Newportissa kaksi viikkoa, samanlaista väsymystä kuin aikaihminen, joka on kauan aikaa kärsinyt leikkivien lasten metelistä. Viime kesänä olimme d'Anguilhon ja minä onnellisia päästessämme pakenemaan Kanadaan. Se tuntui meistä virkistävältä kuin lasi apollinarista ylen runsaan aterian jälkeen.
— Todellakin, vahvisti Jacques, Kanada teki minuun unohtumattoman viihdyttävän vaikutuksen. Quebec suurine taloineen, luostareineen, kirkkoineen oli kuin kaistale vanhaa ranskalaista maaseutua.
Annie alkoi nauraa:
— Kuuletko? sanoi hän. — Eikö se jo ole tarpeeksi ranskalaista? Nuo herrat kyntävät seitsemän päivää merta nähdäkseen jotakin uutta ja lähtevät vielä saman kuun lopulla etsimään seutuja, jotka muistuttavat heidän maataan.
— Se on totta! Eikä mikään viehättänyt minua enemmän kuin kanadalaisten vanha normannilainen puheenparsi. Monta kertaa tunsin liikutusta nähdessäni kuinka voimakas Ranskan henki sentään heidän keskuudessaan on.
— Eräänä päivänä tapahtui meille viehättävä yllätys, sanoi herra de Kéradieu. Ratsastusretkellä, jokseenkin kaukana Quebecistä, saavuimme erään maatilan portille ja huudahdimme molemmat nähdessämme sen yllä suurilla kirjaimilla nimen »Milly». Milly, Lamartinen tila! Siellä asui varmaankin joku nainen, joka harrasti ja ymmärsi suurta runoilijaa. Se osoitti meille kuinka paljon Kanada on jäljessä nykyisestä Ranskasta. Sillä on vielä se tunteessaan… Saman ajatuksen valtaamina nostimme, Jacques ja minä, lakkia suuren kansalaisemme muistolle ja hänen tuntemattomalle kunnioittajalleen. Saint-Laurentin toisella puolella olisi meille varmaan naurettu, mutta minkä sille mahtaa, että olemme kuin olemmekin ranskalaisia! sanoi parooni kääntyen Annien puoleen hymyillen.
— Toivoakseni, herra d'Anguilhon, — sanoi Charley Beauchamp, — ette ihailleet ainoastaan Kanadaa eikä Amerikka tehnyt kovin huonoa vaikutusta.
— Huonoa vaikutusta! Päinvastoin… Oleskeluni Amerikassa on opettanut minua ymmärtämään nykyaikaista elämää enemmän kuin kaikki lukemani kirjat. Vaikka en aina ole ollut ihastunut, olen kuitenkin aina ihmetellyt. Chicago, muun muassa, minua suorastaan hämmästytti. Sen talojen korkeus, sen rakennusten rohkeus herättävät yhtaikaa suuruuden ja särkyväisyyden mielikuvan. Tuontuostakin johduin huudahtamaan: »Kuinka kaunista ja kuinka rumaa!»
— Olitteko Kaukaisessa Lännessä?
— Olin, ja siellä ehkä eniten hämmästyinkin. Se voima ja toiminta, jonka siellä näin, tempasi minutkin mukaansa, niin että teki mieli koetella jäntereitäni: minäkin tartuin työhön ja ryhdyin auttamaan lauttojen vesilletyöntämistä… Monta kuukautta olivat siitä käteni känsäisinä ja niistä merkeistä olin sangen ylpeä.
— Minua ei kummastuttaisi, sanoi Annie, vaikka mieheni jonakin päivänä hankkisi jonkun erämajan jostakin ruohoaavikon laidalta. Se olisi ainakin uudempaa kuin kilpa-ajotalli.
— Ja varsinkin terveempää, lisäsi Jacques. Ne kaksi viikkoa, jotka de Kéradieun kanssa vietin Nevadan valtiossa, erään maalaisemme luona, jäävät parhaiden muistojeni piiriin. Elimme isäntämme vaatimatonta elämää, kuljimme kilometrimääriä hevosia etsimässä. Kun illalla poltin viimeistä sikariani tähtien tuikkiessa taivaalla ruohoaavikon hiljaisuudessa, tuntui minusta hienosto-elämä, Boulogne'in metsä, klubi y.m.s. aivan typerältä ja viheliäiseltä! Tässä aavikon puhtaassa ilmassa, joka on kuin jotakin mahlaa täynnä, tuntee ruumiillisesti ja henkisesti uudistuvansa. Semmoista ilmaa me tosiaankin tarvitsisimme! Minä puolestani menen niin usein kuin mahdollista sitä uudelleen hengittämään.
— Entäs Lännen kaupungit, minkä vaikutuksen ne teihin tekivät? kysyi herra Beauchamp, joka, kuten useimmat amerikkalaiset, olivat uteliaita kuulemaan eurooppalaisten mielipidettä.
— Mainion. Teidän yliopistonne, koulunne, sairaalanne, yksityisaloitteesta syntyneet laitoksenne ovat teille mitä suurimmaksi kunniaksi. Teidän aikaansaannoksenne on tosiaan suurenmoista.
Amerikkalaisen kasvot loistivat tyytyväisyydestä.
— Vain harvat muukalaiset ovat tässä suhteessa niin oikeamielisiä!
— Kun on väärin etsiä maastanne mitä sillä vielä ei ole ja jättää senvuoksi näkemättä, mitä on.
— Ah! Amerikassa on kaksi kaunista ilmiötä, sanoi markiisi Verga:
Baltimoren naiset ja Kentuckyn hevoset.
— Se oli aito italialaista! huomautti hänen puolisonsa.
— No mutta, rakas ystävä, ettehän voi vaatia Vatikaanin ja Quirinaalin välillä syntynyttä miestä ymmärtämään niin ällistyttävää maata kuin teidän on. Niinä kolmena kuukautena, jotka siellä olen viettänyt, tunsin joka hetki henkeäni ahdistavan, kuten teidän hirvittävissä hisseissänne, jotka eivät ihmistä nosta, vaan suorastaan nakkaavat ylös. Koko ajan tunsin kuin olisi minua rasitettu ja joka askeleella astuttu varpailleni.
— Siltä vaikutelmalta ei ainakaan puutu uutuuden viehätystä, lausui herra Beauchamp hyväntuulisena.
— Toisaalta, jatkoi markiisi d'Anguilhon, ei teidän poliittiset käsitteenne minua miellyttäneet. Ne ovat vielä huonommat kuin meidän, ja se ei ole vähän.
— Teillä on niinkuin meilläkin: kunnon ihmiset tekevät väärin ollessaan itsekkäitä — vastasi Annie tavallisella suorapuheisuudellaan. — Sen sijaan että he kamppailisivat keinottelijoita, häikäilemättömiä juonittelijoita vastaan, jättävät he heille kentän vapaaksi: ja mädännäisyys ja kiskominen pääsee kaikkialla rehoittamaan.
— Te olette oikeassa, tunnusti herra Beauchamp; mutta nähkääs, on ehkä mahdotonta löytää vasta riippumattomiksi nousseissa ihmisissä välttämätöntä vaistoa herätteiden antamiseksi suuren maan asioille.
— Mutta se on surullista! sanoi Helena. Rehellisyyden pitäisi olla väkevämmän toimintavoiman kuin omakohtaisen pyrkimyksen.
— Ah! rouva Ronald, te vaaditte liikaa ihmisluonnolta, enemmän kuin Kaitselmus! sanoi Jacques. Se on uskomatonta, mikä kamppailuvaisto teillä naisilla on.
— Naisista puhuen, herra d'Anguilhon, mitä ajattelette amerikattarista yleensä? Te olette luvannut sen minulle sanoa.
— He näyttävät kuin luoduilta maatansa varten. Heillä on samat ominaisuudet kuin silläkin: nuoruutta, rohkeutta, vireyttä.
— Se on totta! sanoi Charley Beauchamp.
— Lisäksi he ovat sangen sieviä, jatkoi Jacques. Suureksi hämmästyksekseni tapasin Yhdysvalloissa XVIII-vuosisadan naistyypin, joka on Euroopasta hävinnyt. Minä olen nähnyt useita kasvoja, jotka muistuttivat Latourin ja Greuze'in maalauksia. Vakavasti puhuen, en ole missään kohdannut niin paljon kauneutta tai puristanut niin pieniä ja niin tukevia käsiä.
— Varmaan — sanoi Dora terävällä sävyllään — saamme kaikkein näiden maireisten sanojen jälkeen odottaa oikaisevaa »mutta» -sanaa… ja tämä »mutta» minua jännittää.
— No niin, neiti, minä lisään: mutta… jotta amerikattaret saavuttaisivat viehkeyden viimeistelyn, ylimmän sopusuhtaisuuden, no niin, on heille tarpeen vielä yksi vuosisata.
— Silloin pidän parempana vähempää viimeistelyä! vastasi neiti Carroll.
— Olette oikeassa: nuoruus on kaunis vikanakin.
— Ellei teillä ole muuta muistuttamista meitä vastaan, sanoi rouva
Ronald, niin me emme valita. Entä te, Annie, minkä vaikutuksen teki
Amerikka teihin kuuden vuoden poissaolon jälkeen?
— Älkää uskoko minun teeskentelevän, mutta moni kohta minua loukkasi. Minua hämmästytti yleinen hermostuneisuus. Siveellinen taso näytti minusta tuntuvasti alenneen. Minun aikanani oli kyllä »pikaisia» nuoria tyttöjä, nyt tapasin — kuinka sanoisin — »liukkaita», ja huomasin, että puhuttiin avioeroista yhtäpaljon kuin naimisiinmenoista. Tavaton häly ja puuha, josta jo olin joutunut pois, suorastaan rasittivat minua. Miljaardimiestemme talot ovat opettaneet minua antamaan arvoa erinäisten ranskalaisten talojen sisustukselle. Palatessani vanhaan Blonayhimme tunsin sanomatonta nautintoa. En ikinä olisi luullut sitä mahdolliseksi.
Sitten lisäsi hän, kasvoillaan viehkeä mietiskelyn ilme:
— Luulen yleensä, että elämä on vain sarja opetuksia… ja minä puolestani olen niitä jo joitakin saanut. Ah! Herra de Limeray!
Helena, jonka selkä oli oveenpäin, käännähti äkkiä. Se oli kuin olikin
»Ruhtinas»; hän loi veljeensä ja Doraan hätäytyneen silmäyksen.
— Minä pelkäsin, että emme saisi nähdä teitä, sanoi Annie vastatulleelle. — Se olisi ollut vahinko, sillä tänään on pokeri vakavaa: Amerikka on voimakkaasti edustettuna.
Ja nuori emäntä esitti kreivi de Limerayn kansalaisilleen. Tavatessaan täällä tuttavassa talossa muukalaiset, jotka viimeksi eilen olivat kiinnittäneet hänen huomiotansa, näytti »Ruhtinas» sekä yllätetyltä että huvitetulta.
— Minä en aavistanut, että minua odottaisi tänä iltana näin hyvä onni — sanoi hän syvään kumartaen Helenalle — mutta minä olin sitä hiukan toivonut. Olen huomannut, että lopulta, ennemmin tai myöhemmin, tulee tuttavaksi ihmisten kanssa, joita usein tapaa.
— Oletteko te usein tavannut rouva Ronaldin? kysyi markiisitar d'Anguilhon aivan hämmästyneenä.
— Olen monta kertaa. Sattuma… vai onko se sattumaa?… on johtanut meidät samoihin ravintoloihin… Viimeksi eilen söimme päivällistä Café de Parisissa viereisissä pöydissä.
Helenan hämminki kasvoi melkein ilmeiseksi.
— Ymmärrättekö te englantia? kysyi neiti Carroll äkkiä ja aivan päinsilmäisesti.
— Täydellisesti. Enkä vielä milloinkaan ole siitä itseäni niin onnitellut kuin eilen illalla, sanoi kreivi hieman ivallisella hymyllä.
Guy de Nozay, eräs noita hirvittävän tarkkanäköisiä miehiä, joilta ei mikään jää huomaamatta, huomasi sen ja arvasi, että nuori tyttö oli tehnyt itsensä vikapääksi johonkin sopimattomuuteen.
— Toivon teidän vuoksenne, rakas kreivi, että olette kuullut vain miellyttäviä seikkoja — sanoi hän ilkeästi. — On sangen harvinaista, jos sattumalta joutuu kuulemaan keskustelun, joka ei ole asianomaisen kuultavaksi sovitettu.
— Minä kuulin miellyttäviä… vakavia… hyvin valaisevia varsinkin. Minä sain tietää, että voi arvata ihmisen luonteen, jopa hänen ateriansakin ruokalajit vain katsomalla hänen selkäänsä ja että ranskalaisten viikset ovat peräisin toiselta aikakaudelta kuin he itse, mikä tekee heidät hassunkurisiksi, kuten ainakin elävät ajanhaireet.
— Niinkö!… Lyönpä vetoa, että neiti Carroll on kaiken tämän keksijä! — lausui Guy de Nozay kiusanteon vilke monokkelinsa takana.
— Niin olenkin — vastasi Dora, joka ei niin vähästä säikähtänyt. — Ranskassa ei varmaankaan säädyllinen nuori tyttö puhuisi selästä ja viiksistä, mutta minä olen muukalainen: minun on sallittu puhua mitä tahdon ja minä käytän sitä hyväkseni.
— Te olette oikeassa, sanoi herra de Limeray.
Minä puolestani en valita; teidän omaperäiset huomautuksenne huvittivat minua suuresti.
— Sitten on mieleni hyvä!
— Opetetaanko Amerikan tyttökouluissa selän ja viiksien sielun tuntemusta? kysyi varakreivi ärsytyshalunsa kannustamana.
— Ei, ei… ei niissä neuvota mitään niin hyödyllistä. Se on tuntemus, jonka minä olen hankkinut ihan itsekseni, omien havaintojeni tulos.
Herra Nozay kumarsi hymyillen, ikäänkuin ällistyneenä nuoren tytön avomielisyydestä.
— Teillä on ystävä, herra Beauchamp — sanoi kreivi de Limeray kääntyen Charleyn puoleen — joka on meidän maatamme hyvin ymmärtänyt. Minä en ole milloinkaan kuullut niin oikeaan osuvia havaintoja ulkomaalaisen suusta.
— Oh! Hän on asunut Pariisissa jo kolme vuotta!
— Moni on asunut kolmekymmentä eikä ole oppinut tuntemaan ranskalaista henkeä niinkuin teidän ystävänne.
— Se tulee siitä, että Willie Grey on taiteilija. Minua ei hämmästyttäisi, jos Amerikalla on, kerran oikeus olla ylpeä hänen taidostaan. Hänellä on Champs-Elysées'n salongissa taulu, Jeesuksen mietiskely, joka osoittaa suurta kykyä. Jos minulla olisi sopiva paikka sille, niin ostaisin sen.
— Minä menen sitä katsomaan. Minä harrastan taidetta sangen suuresti.
Tekisin mielelläni herra Greyn tuttavuutta.
— Minä voin saattaa teidät hänen työpajaansa, jos tahdotte.
— Olisin hyvin iloinen.
Annie oli kehoittanut vieraitaan istumaan pelipöytien ääreen, ja pokeri alkoi. Peli tuli hyvin vilkkaaksi, amerikkalaiset kun tapansa mukaan antautuivat siihen todella intohimoisesti.
Pelin jälkeen tuli kreivi de Limeray keskustelemaan Helenan kanssa.
— Pariisi näyttää teitä miellyttävän, sanoi hän.
— Äärettömästi.
— Onko puolisonne jäänyt Amerikkaan?
— On; hän ei, ikävä kyllä, voinut tulla minun kanssani.
— Oletteko siitä hyvin pahoillanne? kysyi kreivi äänellä, jossa oli jonkinlaista epäilyksen sävyä.
Äärimmilleen harmistuneena tunsi Helena punastuvansa.
— Luonnollisesti!
— Suokaa anteeksi, mutta enempää kuin kukaan muukaan eurooppalainen en voi olla hämmästymättä amerikkalaisten aviomiesten luottamusta, kun he antavat vaimojensa ja useinkin sangen kauniiden, lähteä yksin Pariisiin.
— Oh, he tietävät, että olemme kunniallisia.
— Ja että teillä ei ole temperamenttia, sanoi jokseenkin jurosti markiisi Verga.
— Luulen kuitenkin, että hyvin kasvatettu vaimo ei unohda velvollisuuksiaan, vaikkapa hänellä olisi temperamenttiakin.
— Uskotteko hyvän kasvatuksen antavan turvaa kiusausta vastaan? kysyi herra de Limeray.
— Olen siitä varma! vastasi Helena päättävästi.
Kreivi loi häneen katseen, jossa oli uteliaisuutta, hämmästystä, valittelua, ettei voinut asettaa Helenaa koetteelle.
— Tahtoisin mielelläni tietää, mitä »temperamentilla» oikeastaan tarkoitetaan, sanoi Dora. — Kukaan ei ole voinut sitä minulle selittää, enkä sanakirjoistakaan ole päässyt asian perille.
Syntyi kaamea äänettömyys, jommoisen varomattomuudet ja tuhmuudet aiheuttavat.
— Temperamentti on toisten mielestä huono, toisten mielestä hyvä puoli… ylimalkaan, sangen vaarallinen ominaisuus! — vastasi varakreivi de Nozay mitä vakavimmalla äänellä; — ja sitä on mahdoton selittää nuorille tytöille.
— Se on vahinko, sillä sen täytyy olla mielenkiintoista! lausui neiti
Carroll hämmentymättä.
Samassa alkoi hän aavistaa, mitä oli puhunut, punastui hieman ja teki erään aivan asiaankuulumattoman kysymyksen, kuten hänen tapansa oli pälkähistä päästäkseen.
Kun tuli poislähdön aika, lähestyi kreivi de Limeray Doraa:
— Neiti — sanoi hän kohdistaen häneen surulliset silmänsä — saatuani ilon tutustua rouva de Kéradieuhön ja rouva d'Anguilhoniin, tiedän että amerikatar ei koskaan pahastu totuudesta; senvuoksi rohkenen sanoa teille, että eilisiltainen arvostelunne Ranskan ylimystöstä oli ankara ja kohtuuton. Se miespolvi, johon minä kuulun, on — syyttä tai syystä — pysytellyt syrjässä; mutta meidän poikamme palaavat vähitellen taisteluun ja, uskokaa, heillä on muutakin kuin muinaisaikaiset viikset: heillä on myöskin rohkeutta, uljuutta, joka antaa heille sen pelottoman ja erikoisen sävyn, jonka te olette huomannut. Minun vanhin poikani meni Afrikkaan menettämään henkensä erään aatteen puolesta… jonka tarkoituksena oli, eräänä ajankohtana, hankkia Ranskalle etusija Englannin edellä. Toiset seuraavat hänen esimerkkiään, minä olen siitä varma.
Dora tunsi joutuvansa hämilleen ja olevansa erikoisen pieni ja mitätön tämän vanhan, arvokkaan herrasmiehen edessä.
— Minä puhun usein ajattelematta — sanoi hän, selviytyen pian hämmingistään — mutta olen aina pahoillani, kun olen sanonut jotakin tuhmaa ja tehnyt jollekin pahaa.
— Minä uskon sen. Omasta puolestani olen iloinen, että olen saanut tilaisuuden oikaista erheellistä käsitystänne. Ettehän siitä ole pahastunut?
— Päinvastoin.
Kreivi ojensi kätensä neiti Carrollille, joka tarttui siihen anteeksianomista ja katumusta osoittavalla vilkkaudella.
Kun he istuivat vaunuissa matkalla Continental-hotelliin, tiedusteli rouva Ronald Doralta, mitä »Ruhtinas» oli hänelle sanonut. Dora kertoi sen avomielisesti.
— Eikö se ole kohtalon ivaa? lisäsi hän nauraen. Herra de Limeray on koko kaupunginosassa ehkä ainoa sen ikäinen ranskalainen, joka ymmärtää englanninkieltä, ja juuri hänen pitää istua viereisessä pöydässä!
— Erinomaisen hauska ilta! sanoi Charley Beauchamp. — On omituista, minulla oli siinä seurassa, siinä vanhassa talossa, sama levon tunne, jonka saan jossakin Louvren salissa. Ja minä huomasin, noiden ylhäisön ihmisten silmissä saman erikoisen ilmeen, joka on vanhoissa muotokuvissa. Ei, he eivät ole tehdyt nykyistä vaatepartta kantamaan eikä varsinkaan nykyaikaista elämää varten!… Minä en enää ollenkaan kummastele, että Annie oli ihastunut herra d'Anguilhoniin; hän on kerrassaan lumoava.
— Niin, hän on hyvin merkillinen… hyvin mielenkiintoinen — sanoi neiti Carroll puhuen niinkuin jostakin korusta. — Mutta minä en koskaan voisi tuntea itseäni tyytyväiseksi hänen kanssaan. Hän on sellainen sunnuntaipuoliso, mutta arkioloissa on Jack parempi… Ja sitten, jos olisin hänen vaimonsa, tahtoisin tietää, ketä hän ajattelee ollessaan niin hajamielinen kuin tänä iltana.