V.
— Loiset, Royal-kadulle.
Tämä määräys, jonka herra Beauchamp antoi Renaissance-teatterista lähdettäessä, oli jälleen uusi todistus naisen voitosta miehen suhteen.
Charley oli, vaikka vastustellen, saattanut sisartansa ja neiti Carrollia Punaiseen Myllyyn, Olympiaan, kaikkiin erikoisempiin konserttikahviloihin. Ajatus, että he eivät ymmärtäneet enempää kuin hän niitä karkeuksia, joita näiltä muotilavoilta lasketellaan, rauhoitti hänen omaatuntoansa. Hän ihmetteli itsekseen, että he Pariisissa halusivat kuulla kaikkea roskaa, jolta he New Yorkissa olisivat pahastuen sulkeneet korvansa. Monta kertaa olivat he pyytäneet häntä viemään heitä Royal-kadun pahamaineiseen yökahvilaan, mutta hän oli aina keksinyt jonkun esteen.
Helenan pyynnöstä oli hän täksi iltaa varannut aition Renaissance-teatterissa ja kutsunut markiisi ja markiisitar Vergan sekä Willie Greyn mukaan. Viimeisellä väliajalla ilmoittivat naiset haluavansa syödä illallista Loiset'n ravintolassa. Se oli yksinkertaisesti heidän keskensä sovittu salaliitto ja lopputuloksena oli miesten suostuminen.
Vaunujen saapuessa ravintolan edustalle seisahtui kaksi kävelyllä ollutta herrasmiestä vaihtamaan vielä pari hyvästelysanaa. Astuessaan katukäytävälle joutui Helena suureksi hämmästyksekseen aivan »Ruhtinaan» eteen.
Tuntiessaan markiisitar d'Anguilhonin ystävät hyvästeli tämä nopeasti seuralaisensa ja tuli heitä tervehtimään.
— Ettehän toki ole menossa Loiset'hen? kysyi ruhtinas vilkkaasti.
— Ollaan toki! vastasi markiisitar.
— Mutta sehän on paikka, missä kunnialliset naiset eivät käy!
— Kenties eivät Ranskan kunnialliset naiset, sanoi rouva Ronald… mutta meillä amerikkalaisilla on niin tukeva kunniallisuus, että voimme nähdä ja kuulia mitä tahansa. Älkää pelätkö.
— Mutta, Helena, jos tämä ravintola on mahdoton!… lausui herra
Beauchamp.
— Mahdoton! Kun kaikki ystävättäremme ovat siellä illastaneet. Se on
New Yorkissa yhtä tunnettu kuin Eiffel-torni.
— Minä puolestani en ole siellä vielä milloinkaan käynyt, vaikka se on aivan klubini vieressä.
— No tulkaa sitten meidän kanssamme syömään »Wetshin herkkupaloja»… Tiedättehän, ne ovat tavallisia juustoleipiä, keskiyön ateriaksi sopivia, ne kuuluvat täällä olevan erinomaisia.
— Olkoon menneeksi »Wetshin herkkupalojen» vuoksi! sanoi kreivi. Onhan lystikästä nähdä minunkaltaiseni vanhan pariisilaisen menevän ensimäistä kertaa Loiset'hen amerikatarten opastamana.
Eräs tarjoilijoista otti vastaan tulijat ja huomatessaan heidät ulkolaisiksi saattoi heidät aivan ravintolan perälle, jonkunlaiselle korokkeelle, joka oli muusta salista erotettu kuin teatteri-aitio. Tämän korokkeen vieressä oikealla oli mustalaissoittokunta.
— Istukaa tähän! — sanoi tarjoilija kohteliaasti viitaten erästä pöytää — tästä voi parhaiten nähdä kaikki.
Nämä sanat kalahtivat herra Limerayn korvaan. Hän mietti, mitä ne mahtoivat merkitä.
Herra Beauchamp tilasi illallisen. Kaikki kolme naista alkoivat heti uteliaina katsella ympärilleen, vieläpä kumartuivat kurkistamaan kuuluisan ravintolan mauttomia suhteita ja koristuksia.
— Loiset'ta ei voi sanoa juuri kauniiksi! huomautti markiisi Verga.
Ravintolan tavanomaiset vieraat saapuivat vähitellen, nuoria ja vanhoja juhlijoita, enemmän tai vähemmän sievien, enemmän tai vähemmän hyvinpuettujen naisten saattamina. Ja sali vilkastui. Syntyi pian silmien vilkettä, kuului naurun purkauksia, teennäisen iloilun ilmaisuja. Ilma sakeni tupakansavusta, moninaisista tuoksuista ja väkevistä hajuvesistä. Se kävi raskaaksi ja huonoksi. Herra de Limeray tunsi ikäänkuin elämän pohjamoskan vuoksen nousevan luokseen. Ja tämä kaikki, katsottuna kuudenkymmenen vuoden korkeudesta tuntui hänestä inhoittavalta ja tympäisevältä. Hän katseli seuralaisiaan. Charley Beauchamp ja Willie Grey näyttivät katselevan elostelua vähääkään oudostumatta. Amerikattaret erittelivät naisten pukuja, tekivät keskenään matalalla äänellä huomautuksia, naureskelivat hilpeästi, ilmeisesti ihastuneina näkemästään. Tässä aistillisuuden kyllästämässä ilmassa pysyivät he kylminä, katse selkeänä, kasvot kirkkaina.
Markiisi Verga, joka huomasi herra de Limerayn oudostuneen ilmeen, kääntyi hänen puoleensa:
— Kuten näette, ei heillä ole temperamenttia viiden pennin edestä.
— Valitettavasti!
— Vielä onnettomampaa on se heidän miehilleen!
Doran katse oli kiintynyt erääseen vanhaan mustapukuiseen vaimoon, jonka harmahtavia hiuksia peitti espanjalainen pitsihuivi ja joka nukkui eräässä nurkassa, kukkakorien ympäröimänä. Hänen unensa kesti vielä hetkisen ihmisäänien ja soiton kasvavaa melua; lopulta hän heräsi ja alkoi raukeana järjestellä kukkasiaan kimppuihin.
— Katsokaahan tuon vaimoparan viehättäviä kasvoja, sanoi neiti Carroll.
Minä olen varma, että hänellä on tarinansa.
»Ruhtinas» kääntyi.
— Mutta sehän on Isabella! huudahti hän, vanha tuttava.
Kukkien myyjätär kohotti katseensa kuullessaan nimeänsä mainittavan, ja hänen sinisissä silmissään oli vielä suloa ja kauneutta. Hän katseli kreiviä hetken, sitten näytti hän äkkiä muistavan ja tuli, viittausta noudattaen, korokkeelle.
— Kuinka olet tänne häätynyt? kysyi kreivi. Minä luulin sinun elävän koroistasi jossakin Pariisin lähikylässä.
— Koroistani! Minäkö, herra kreivi! Mistä ne minulle tulisivat? Minulla ei ole muuta kuin minkä milloinkin saan ansaituksi. Minä teen työtä kasvattaakseni sisarentytärtäni, joka opiskelee konservatoriossa, ja voidakseni suorittaa kaksikymmentä prosenttia, jotka olen velkojilleni luvannut.
— Missä asut?
— Sannois'ssa.
— Ja kaikki yötkö vietät tässä helvetissä?
— Niin, aina ensimäiseen aamujunaan, jolla lähden kotiin.
— Se ei ole helppoa.
— Parempi tämäkin kuin nojatuolissa istuminen. Minä kaipaan Pariisin elämää, vaikkapa tämmöistäkin… ja kukkia. En voisi niistä luopua.
— Käykö edes kauppa hyvin?
— Ei. Ennen, kun nuorilla miehillä oli onnea rakkaudessa tai pelissä, he antoivat kultarahan kukasta. Nyt he ovat itaria onnessaankin. Saitureita he ovat! toisti Isabella halveksuen.
Kreivi ei voinut olla hymyilemättä.
— Olkoot… kukita meidät kaikki tänä iltana, sanoi hän; me emme ole saitureita.
Kääntyen Doran puoleen hän jatkoi:
— Te arvasitte oikein, neiti. Tuolla kunnon vaimolla on tarinansa. Hän oli keisarikunnan aikana jockey-klubin kukkainmyyjätär ja kantoi koko vuoden Chantillyn Derby-kilpailussa voittaneen hevosen värejä. Hän oli kaunis, kunniallisen naisen maineessa ja ansaitsi rahaa runsaasti. Tämä herätti kateutta hänen kotonaan. Hänen äitinsä syytti häntä, luullakseni jonkun sukulaisen neuvosta, että tytär muka antaa hänen kuolla nälkään ja nosti häntä vastaan jutun, joka herätti suurta huomiota. Jockey hylkäsi hänet, joten hän menetti tulonsa. Hän perusti silloin kukkakaupan ja teki vararikon. Sen jälkeen on hän ollut kokonaan kadoksissa minun näkyvistäni.
— Isabella palasi tuoden sirosti sidottuja ruusukimppuja, jotka hän ojensi amerikattarille; sitten hän meni herra de Limerayn luo ja kiinnitti hänen napinläpeensä komean valkoneilikan.
— Muinaisen muistoksi! sanoi hän kohteliaasti.
Kreivi pisti salassa sadanfrangin setelin hänen kouraansa.
— Minä tulen joskus tarinoimaan sinun kanssasi, lisäsi hän ystävällisesti.
— Tämä on poikkeuksellinen ilta — sanoi markiisitar Verga katsellen ympärilleen — täällä ei tapahdu mitään erikoista. Muutamia iltoja sitten oli eräs venäläinen ruhtinatar tanssinut pöydillä.
— Venäläinen ruhtinatarko? — toisti kreivi de Limeray. — Näinköhän?
— Mikä mainio asia kasvatus on! — sanoi Dora leikkisänä. — Minä uskon varmasti teidän ajattelevan, että ainoastaan amerikkalainen ruhtinatar olisi mahdollinen sellaisiin harjoitelmiin. Ette vain kohteliaisuudesta sano sitä.
— Ei, neiti, te erehdytte, siinä suhteessa on minun kasvatukseni ehkä pintapuolinen. Säädyllisten amerikattarien seurassa ei semmoinen ajatus pälkähtäisi päähäni.
— No, näkyy olevan sallittua, että minä aina erehdyn, tunnusti nuori tyttö hilpeästi.
Tällä hetkellä tuli sisään hyvin meluisasti neljä paria istuutuen pitkän pöydän ääreen vastapäätä koroketta, missä muukalaiset istuivat. Suunnaton hummeri ilmestyi nautittavaksi ja samppanjalasit täytettiin. Heti alkoivat äänet kohota ja sopimattomia sutkauksia sinkoilla. Mustalaisten soitto muuttui hurjemmaksi, ikäänkuin mässääjien meteliä säestääkseen. Eräs naisista nosti naapurinsa huulille lasin, josta hän itse juuri oli juonut, ja kaatoi sen sisällyksen väkisin hänen kurkkuunsa. Eräs toinen kietoi käsivartensa vieressään istujan kaulaan ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
Amerikattaret, kaikki kolme, riemuitsivat mielessään nähdessään näyttämön näin vilkastuvan. Rouva Ronald kävi vaistomaisesta arvokkuudesta ankaran näköiseksi ja nosti päätään ikäänkuin asettuakseen sopimattomuuksien yläpuolelle.
Ensi silmäyksellä oli herra de Limeray arvannut, mitä laatua väkeä olivat nuo verrattain hyvin puetut herrat, gardenia napinlävessään, ja nuo lasitimanteilla koristetut ilotytöt. Pari sekuntia heitä tarkastettuaan alkoi hän nauraa:
— Ah! mikä ilveily! huudahti hän; nuohan tuossa esittävät näytelmää! He ovat palkatut tekemään temppujansa ja lörpöttelemään lorujansa! Se oli ostettu, teidän venäläinen ruhtinattarenne, rouva Verga! Nyt ymmärrän tarjoilijan sanan; että »tästä, voi parhaiten nähdä kaikki.»
— Te taidatte tosiaankin olla oikeassa! lausui Willie Grey ällistyneenä.
— Ja kaikki nuo — lisäsi kreivi katsellen ympäri koroketta — englantilaiset, amerikkalaiset, hollantilaiset, norjalaiset… sillä tuossa on norjalaisiakin … lähtevät täältä vakuutettuina, että ovat saaneet nähdä kohtauksen aitopariisilaisesta elämästä! He vakuuttavat, että meidän kaupunkimme on maailman siveettömin, että siellä on ravintoloita, joissa syleillään julkisesti; ja pieni säädyttömyysnäytelmä onkin toimeenpantu vain heitä varten, sen maun tyydyttämiseksi, joka heillä arvellaan olevan! Nähkää, täällä olevat pariisilaiset eivät kiinnitä mitään huomiota tuohon pöytään, he arvattavasti tuntevat jutkun… Olen hyvilläni, että tulin mukaan ja saatoin valaista teille asianlaidan.
— Luuletteko todellakin, — sanoi Helena nolostuneena — että nuo herrat?…
— Somia herroja! keskeytti kreivi. — Katsokaa, mitä tuossa tapahtuu.
Eräs seurueen naisista näytti iskeneen silmänsä nuoreen, sileäksi ajeltuun, sangen siistin näköiseen englantilaiseen, joka istui eräässä lähipöydässä poltellen sikaaria ja juoden olutta. Hän viskeli tälle yksitellen kaikki kukat edessään olevasta korista.
— Jos hänen seuralaisensa maksaisi kemut, — sanoi herra de Limeray
Charley Beauchampille, ei hän suvaitsisi tuota peliä.
— Ei tosiaan. Te ette ole erehtynyt, meitä on puijattu. Nyt, kun olemme siitä varmat, olisi meidän paras lähteä tiehemme.
— Oh, odottakaamme, miten leikki englantilaisen suhteen päättyy, pyysi markiisitar.
Kukkain satelua muukalaisen päälle jatkui; muutamat osuivat hänen päähänsä, toiset suoraan kasvoihin, mutta hän vain ei menettänyt kärsivällisyyttään. Hän otti vuorotellen ruusun, neilikan, tuberosan, haisteli niitä pitkään ja pyöritteli sormiensa välissä; hänen katseensa oli epämääräinen ja hajamielinen, hänen ohuilla huulillaan väreili hymyä, joka osoitti halveksumista. Olisi voinut sanoa, että hän oli lyönyt itsensä kanssa vetoa eikä hellittänyt.
Nainen, joka oli häntä kosiskellut, nousi tästä välinpitämättömyydestä kiihtyneenä äkkiä ylös, meni istumaan hänen viereensä ja kyynärpäät pöydällä puheli hänelle likeltä. Samppanja oli nostanut hehkeän punan hänen poskilleen; hän oli kyllin kauniskin voidakseen onnistua viekoittelussa. Nuori mies kuunteli häntä silmiä räpäyttämättä ja tarkastettuaan häntä hetken teräksen-kylmillä silmillä nousi ylös.
— Minä en ymmärrä teidän kieltänne, sanoi hän — englanniksi.
Ja jättäen hänet siihen lähti menemään ulos.
Ällistyneenä, nöyryytettynä katsoi tyttö raivostuneen näköisenä hänen menoansa. Olisi voinut pelätä hänen syöksevän miehen kimppuun.
— Moukka! huusi hän täyttä kurkkua.
Ja tämän haukkumasanan lohduttamana ja peittäen muka pettymyksensä suuttumusta hermostuneella naurulla palasi hän alkuperäiselle paikalleen.
— Nyt kai olemme saaneet tätä lajia lystiä koko rahan edestä! sanoi
Willie Grey nauraen. — Nyt voimme luullakseni lähteä.
— Oletteko riittävästi »ylösrakennettuja», arvoisat naiset? kysyi markiisi.
— Ollaan, ollaan! vastasivat amerikattaret.
— No sitten on kaikki hyvin.
Ravintolasta tultua hengittivät kaikki syvään.
— Kuinka raitis ilma sentään on hyvää! sanoi Helena.
— Raitis elämä myöskin! — lisäsi Charley Beauchamp äänellä, jossa oli hieman pahoittelun tuntua siitä, että hän oli myöntynyt sisarensa päähänpistoon.
Vergat, jotka asuivat Champs-Elysées'n puolella, ottivat ajurin.
— Palataan me jalkaisin — ehdotti Helena — ja niin hitaasti kuin mahdollista: tämä yö on jumalainen.
— Ja mikä vastakohta sille, mistä tulemme! sanoi kreivi de Limeray, pysähtyen keskelle Royal-katua. Katsokaa!
Pilvettömän, korkean taivaan alla kuun lempeässä valossa näytti Concorde-aukea perin suurelta ja oudolta. Edessä ei ollut enää Pariisin tienristeys, keskellään kirkkopiirteinen obeliski, ei sillan valkoinen väylä, joka johti kreikkalaistyyliseen palatsiin, ei Champs-Elysées'n leveä uoma, joka häipyi salaperäiseen vehreyteensä, ei Tuileries'n autiot pengermät ja hiljaiset puistot, vaan ympäristö näytti jonkun unelmainkaupungin kohdalta, jonka yllä leijaili uni ja joka henki suloista liikkumattomuuden, tyyntymyksen ja levon tunnelmaa.
— Mikä vastakohta tosiaankin! sanoi Helena, — Tiedättekö, se mitä me sanomme pahaksi ja rumaksi, ei ole muuta kuin välttämätöntä varjoa, jotta hyvä ja kaunis saa oikean taustan. Ilman näitä varjoja emme kenties niitä näkisi.
Herra de Limeray katsahti hämmästyneenä kauniiseen naiseen, joka tyynesti lausui näin laajakantoisen filosofisen ajatuksen.
— Se on jokseenkin rohkea mietelmä.
— On, vieläpä loukkaavakin, mutta se ajatus on usein tullut minun mieleeni. Tänä iltana erikoisen voimakkaasti. Minun oli mentävä tuohon huonoon ravintolaan, jotta voisin tajuta tämän kevätyön koko kauneuden. Minun puolisoni on tiedemies, joka lisäksi on filosofi. Hän puhelee mielellään kanssani. En aina kuuntele häntä kyllin tarkkaavasti, mutta moni hänen sanansa tarttuu mieleeni, en tiedä miten. Ne herättävät minussa ajatuksia, jotka tulevat ja menevät kesken huvituksia ja pukuhuolia… Ei saa uskoa, että olen niin pintapuolinen kuin näyttää.
— Te ette siis kadu käyntiänne Loiset'ssa?
— Olen siitä mielissäni!
— Onko kaikilla teikäläisillä samanlainen uteliaisuus mitä tulee tuollaisiin paikkoihin?
— Ei toki — oikaisi rouva Ronald totuuden mukaan — Useimmat amerikattaretkaan eivät astuisi jalallaan yökahvilaan… Minun ikäluokkani maailmannaiset ovat sitä vastoin miltei kaikki näitä uteliaita! On viehättävää silloin tällöin katsahtaa kuiluun, kun on päästään varma.
— Rakastatteko vaaraa?
— Jumaloin sitä.
— Oletteko useinkin sitä uhmaillut?
— Olen, usein… Keimailu on siitä hyvä, että se tekee tulenkestäväksi, ja kun Amerikassa harjoitamme sitä lapsuudesta saakka, olemme melkein palamattomia. Minun tunnuksenani esim. on salamanteri. Olen maalauttanut sen pukuhuoneeni seinäkoristeihin, antanut uurtaa sen korulippaaseeni ja katsokaa!…
Helena avasi kaulurinsa ja näytti sormellaan hänen kaulaansa vastaan kylmänä ja julmana kimmeltävää pientä smaragdisilmäistä timanttisalamanteria.
— Älkää ikinä sanoko tätä nuorelle eurooppalaiselle. — Te saattaisitte hänet kamalaan kiusaukseen… Minä valitan, etten ole kolmeakymmentä vuotta nuorempi.
— Oh, minä en pelkää mitään enkä ketään! vastasi rouva Ronald viehättävän halveksuvasti nauraen.
— Niin paljon en minä voi itsestäni sanoa, enkä voi uskoa teidän palamattomuuteenne.
— Miksette?
— En osaa sitä teille selittää, se on vain saamani vaikutelma, ja iäkkään ystävän vapautta käyttäen sanoisin teille: »Olkaa varuillanne. Ei saa kiusata Jumalaa, mutta vielä vähemmän miestä: hänellä saattaisi olla hetkensä!»
Rouva Ronald ei vastannut mitään. Nämä sanat loivat epämääräistä varjoa hänen mieleensä, ja hän vaihtoi äkkiä keskustelun aihetta.
Dora kulki edellä ja jutteli iloisesti Charley Beauchampin ja Willie
Greyn kanssa.
— No, oliko teillä hauskaa Loiset'ssa? kysyi Willie.
— Äärettömästi! Ja sitten sain nämä kauniit ruusut… Sain nähdä keisarikunnan aikuisen jockey-klubin entisen kukkamyyjättären ja kuulla hänen tarinansa, joka kovasti kiinnitti mieltäni. Olin näkemässä, kun Britannian hyve voitti Pariisin turmeluksen, ja sain tietää, että meistä tehdään pilaa Loiset'ssa. Minun iltani ei tosiaankaan ole mennyt hukkaan! Huominen kirjeeni nostaa veden kaikkien ystävättärieni suuhun.
Willie Grey ei voinut olla nauramatta.
— Täytyy olla amerikatar voidakseen käyttää hyväkseen joka asiaa ja ihmistä!
— Moukka!
— Minulleko sen sanotte? kysyi nuori mies oudostuen.
— En, en, — vastasi neiti Carroll nauraen sydämensä pohjasta. — Minä toistelen vain sitä sanaa, etten unohtaisi.
Kun nuori tyttö pääsi tätä sanomasta, oltiin jo Continental-hotellin edustalla.
Hyvästeltiin ja käteltiin.
Hississä lausui Dora astahtaen eteenpäin, rypistäen huuliaan ja kohauttaen koomillisesti päätään, äkkiä hissipojan suureksi hämmästykseksi:
— Moukka! moukka!… Ah!, minun iltani ei ole mennyt hukkaan.