VI.
— Mikä on tämän iltapäivän ohjelma? kysyi kaksi viikkoa myöhemmin
Charley Beatichamp sisareltaan aamiaispöydässä.
— Meidän on mentävä tervehtimään Anniea, vastasi Helena. Hän lähtee Pariisista ylihuomenna… Sinun täytyy tulla mukaan. Minä olen tilannut vaunut kello puoli viideksi. Siihen saakka olet vapaa.
— Hyvä on.
— Minä olen varma siitä, että ellei rouva d'Anguilhon odottaisi pienokaista, hän olisi kutsunut meidät kaikki Blonayhin! sanoi Dora.
— Luultavasti.
— Se olisi ollut hauskempaa kuin matkamme Hollantiin… Mitä antaisinkaan, kun saisin nähdä yhden meikäläisistä linnanherrattarena!
— Annie on varmaan sielläkin ehtoisa emäntä, hän kun on koreilematon ja luonnollinen — vastasi Sofie-täti. — Muuten pidin hänestä paljon enemmän nyt kuin nuorena tyttönä.
— Saman vaikutelman minäkin sain, sanoi herra Beauchamp. — Hän on tässä
ranskalaisessa ympäristössä saavuttanut jonkinlaisen viimeistelyn.
Kaikesta huolimatta on hän kuitenkin pysynyt hyvin amerikkalaisena…
Ja se todistaa, että meillä jo on voimakas kansallinen erikoisuus.
— Oh, ympäristö ei ole vaikuttanut vähääkään siihen muutokseen, mikä Anniessa on tapahtunut. Elämä ja aika ovat hänen hienostuksensa täydentäneet… Hän on kotoisin yhteiskuntaluokasta, joka, siveelliseen arvoon ja kasvatukseen nähden, ei suinkaan ole huonompi kuin se, mihin hän avioliittonsa johdosta on joutunut! sanoi neiti Beauchamp nuivasti.
— Olkoon myönnetty, täti; mutta Eurooppa eri tapoineen, sen avio-alistus, riippuvaisuus, johon vaimot joutuvat, vaikuttaa ilmeisesti meikäläisiin ja tekee heidän olentonsa lempeämmäksi, sympatisemmaksi… Kuinka vähän tunnemmekaan vanhan maailman elämää! Me katselemme sen museoita ja muistomerkkejä, mutta emme tutki sen asukkaiden sielua eikä luonnetta. Se on typerää!
— On, mutta sivistyneet ihmiset eivät asu teltoissa; heitä ei voi mennä haastattelemaan niinkuin intiaaneja! — sanoi neiti Carroll. — Ellei meillä olisi ollut ystävättäriä naimisissa Saint-Germaine'in kaupunginosassa, olisimme saaneet kauan kokottaa nokkaamme d'Anguilhonin talon keittiön ovelle saamatta tietää, miten siellä eletään tai miten edes syödään.
— Ja muuten ovat ranskalaiset, jotka näyttävät olevan niin seurallisia, sangen sulkeutuneita, lisäsi Helena. — He eivät hevillä avaa oviansa vierasmaalaiselle.
— Siinä he tekevät tyhmästi, sillä heille olisi edullista tulla tunnetuiksi, sanoi Charley.
— Heille olisi eduksi varsinkin oppia tuntemaan ulkomaalaisia, selitti päättävästi Sofia-täti.
Hän oli niitä amerikattaria, jotka vakavissaan uskovat, että kaikki kunto ja valkeus tulee heidän maastaan.
— Epäilemättä! — vastasi herra Beauchamp pahankurisesti silmää vilauttaen. — Niinpä olen varma siitä, että minun esimerkilläni ja katsantokannallani on ollut terveellinen vaikutus herroihin de Kéradieu, d'Anguilhon ja de Limeray… Mitä taas minuun tulee, niin en, sen jälkeen mitä olen nähnyt ja kuullut, enää ole yhtä varma, että anglosaksilainen rotu tulee hallitsemaan maailmaa. Se on määrätty sivistyksen päätyön suorittajaksi, mutta muuhun, rakennuksen viimeistelyyn, tarvitaan latinalaista rotua.
— Näkee, että Willie Grey on teidät käännyttänyt! sanoi Dora.
— Toivon sentään, että oletatte minun pystyvän hiukan arvostelemaan itsekin.
— Minusta ranskalaiset ovat sangen huvittavia! — jatkoi neiti Carroll. — Heillä on lystikäs tapa mennä merta edemmäs kalaan. Ja he ovat mainioita naisten haastattelijoita! He tahtovat tietää, mitä te ajattelette, mitä tunnette ja kaikenlaista mistä amerikkalainen ei välitä. He heittävät teidät sananmukaisesti satulasta saadakseen tietää, mitenkä se pieni tyhmyri on rakennettu, joka meillä on vasemmalla povessamme!… Sekin inhoittava varakreivi de Nozay käänsi minut nurin kuin hansikkaan.
— Silloin voi Jack olla tyytyväinen: jos herra de Nozay tuntee teidän sisäisen olemuksenne, niin ei hän pyydä teitä naimisiin! huudahti Charley Beauchamp hymyllään lieventäen kiusoitteluaan.
Dora heitti ruokaliinan hänen päähänsä.
— Tuo oli katalaa, mitä sanoitte, sillä minä olen parempi sisältä kuin päältä.
— Lähdetkö ulos piankin aamiaisen jälkeen? kysyi rouva Carroll tyttäreltään.
— En… minä odotan erästä neitiä Virotilta hattuja tuomaan.
— Vielä!
— Niin, minä näin tänä aamuna niin somia, etten voinut vastustaa. Minua inhoittaa itseänikin, että minulla on niin paljon tavaraa… ja kuitenkin minä ostan aina! Euroopassa on puute itsemurhien syynä; meillä on pian yltäkylläisyys.
— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi neiti Beauhamp tyytymättömän näköisenä.
Helena nousi pöydästä ja meni peilin luo. Hän oli aamupuvussa ja oli syönyt hattu päässä, kuten amerikattaret usein tekevät. Hän huomasi, että tämä päivä oli hänen kauneimpiaan ja lähetti kuvalleen peilissä onnitteluhymyilyn.
— Minulla on eräs ajatus! — sanoi hän sovittaen toisin erästä pientä kampaa kauniissa tukassaan. — Minä menen rouva Kevinsin luo. Häntä ei tapaa enää kolmen jälkeen. Hän on luvannut minulle hollantilaisten hotellien osoitteita.
— Pyydä häneltä, kun kerran siellä olet, kaikki tiedot, mitä hänellä on — kehoitti Charley.
— Se helpottaa meidän matkaamme… Minä tulen alas kanssasi ja hankin ajurin.
— Tarpeetonta, minä menen jalkaisin. Ulkona ei ole liian lämmin, ja kävely tekee minulle hyvää.
Samana hetkenä, jona rouva Ronald sai tämän päähänpiston, muisti eräs nuori roomalainen, kreivi Sant' Anna, joka oli juuri syönyt aamiaista erään ystävänsä kanssa Voisinilla, äkkiä erään edellisenä päivänä tekemänsä sopimuksen. Hän katsoi kelloaan.
— Peijakas! jo puoli kaksi! Minun täytyy jättää sinut!… Olen luvannut tavata Binderia Antinin kadulla. Hänen on määrä näyttää minulle erästä vaununmallia.
Helena oli tuskin kymmenen metrin päässä Continentalista, kun italialainen tuli ulos ravintolasta, sikari suussa. Ja aavistamattaan noudatti kumpainenkin Kaitselmuksen tahtoa, joka oli määrännyt heidän yhtymänsä täksi päiväksi ja juuri täksi hetkeksi.
Kreivi Sant'Anna poikkesi Cambon-kadulta Rivolin kadulle. Ilman kauneus herätti hänessäkin halun kulkea jalkaisin, ja hänkin päätti kävellä!
Äkkiä sattui hänen katseensa rouva Ronaldiin eikä siitä enää irtaantunut.
Tämä oli vaaleassa kävelypuvussa, jonka takki ja ruumiinmukainen hame muovailivat rohkeasti hänen upean vartalonsa muotoja. Pyöreä hattu, takana kimppu vaaleita ruusuja jätti näkyviin hänen kumpuilevan tukkansa, jonka ihmeellinen väri tuntui melkein keinotekoiselta.
»Varmaankin kokotti!» ajatteli italialainen. Ja tuon ärsyttävän kokonaisvaikutuksen pettämänä joudutti hän astuntaansa, kulki nuoren naisen ohi, kääntyi ja katsoi häntä häikäilemättä kasvoihin.
»Ei, ulkomaalainen», päätteli hän, »mutta vietävän kaunis!»
Ja sen vaikutelman vallassa kääntyi hän jälleen voidakseen seurata
Helenaa.
Amerikatar oli paljoa enemmän nainen Euroopassa kuin kotimaassaan. Kehkeyttäneekö ympäröivä ilma hänen naisellisuuttaan, vai uskaltaako hän enemmän? Joka tapauksessa haluaa hän Pariisissa saada osakseen huomiota ja ihailua kadulla. Se on huvi, jota hänellä ei ole kotimaassaan ja jota hän etsii sitä enemmän. Kun jollekin ranskattarelle sattuu, että häntä ruvetaan itsepintaisesti seuraamaan, joutuu hän aina siitä hämilleen. Jos hän on todella siveä, pahoittelee hän tapausta ja katsoo tehneensä virheen. Amerikatar ei niin vähästä hämmenny. Usein sattuu, että joku joutilas, hänen kauneutensa tai keimailevan käytöksensä vuoksi pitää häntä seikkailua etsivänä muukalaisena ja alkaa häntä huvikseen seurata. Kaukana siitä, että tämä tungettelevaisuus häntä loukkaisi, se päinvastoin häntä mairittelee. Jopa hän ajattelemattomasti hiljentää kulkuaankin, pysähtyy näyteikkunain eteen, ja kun »kävelijä», luullen saaneensa rohkaisua, yrittää häntä puhutella, musertaa tämä hänet ankaralla katseella, torjuu niin jäätävän siveellisellä ilmeellä, että toinen lähtee tiehensä enimmäkseen sangen nolostuneena. Silloin palaa amerikatar kotiinsa riemuisena, että on nöyryyttänyt yhtä väkevän sukupuolen edustajaa eikä tunne muuta kuin itserakkauden tyydytystä.
Rouva Ronald sai usein kävelymatkoillaan peitetyn ihailun merkkejä. Hän nautti niistä aina paljon, mutta valitteli yhtä kaikki närkästyneenä, kuten muutkin amerikattaret, että tässä turmeltuneessa Pariisissa oli mahdotonta kävellä ulkona ilman että joku seuraisi. Näin Pariisia tavallisesti arvostellaan Englannissa ja Amerikassa. Helenaa olisi ollut vaikea saada vakuutetuksi, että yllytys tuli hänen itsensä ja hänen kadulla kävelyyn liian räikeiden pukujensa puolelta. Todellisuudessa kunnioittaa ranskalainen enemmän kuin kukaan muu mies naista, jota hän luulee siveäksi.
Tänä iltapäivänä tuli rouva Ronald hyvin pian tietoiseksi siitä, että hän oli tehnyt valloituksen. Vieras, joka oli niin äkkiä kääntynyt, seurasi häntä. Hän huomasi sen heti. Tavallisuuden mukaan se häntä huvitti ja hiveli hänen turhamielisyyttään — sitäkin enemmän, kun hän oli ehtinyt havaita, että ihailija oli kaunis ja elegantti. — Herättämänsä ihailun ja halun magneettisesta vaikutuksesta tunsi hän, että oli ihanaa elää ja olla kaunis; hänen astuntansa tuli joustavammaksi, hänen olentonsa keimailevammaksi. Kuljettuaan Concorde-aukean poikki kääntyi hän Gabriel-kadulle. Ja Näkymättömän ohjaamina kulkivat molemmat muutamia minuutteja melkein yksinänsä puistokadun siimeksessä ympäristön tuoksun täyteisessä ilmassa. Italialainen tunsi kiihtyvää nautintoa tämän naisen seuraamisesta. Hän alkoi tuntijan silmällä häntä eritellä ja hänen halunsa yltyi. Hän kiihdytti askeliaan ja välimatka, lyheni. Sen huomatessaan kääntyi Helena äkkiä vasemmalle ja tuli Champs-Elysées'n täyteen päivänvaloon.
Nuori mies ymmärsi pian, että tuntematon ei ollut kävelyllä, vaan että hän oli jonnekin menossa tai palaamassa kotiinsa. Hän päätti seurata häntä perille saakka, ja ikäänkuin hänen hiustensa loiston ja hänen vartalonsa viehättävien piirteiden lumoissa kulki hän Antininkadun ohi sitä näkemättä, kohtauksen ja vaunut unohtaen.
Rouva Kevins asui aivan lähellä Voittokaarta. Tultuaan Champs-Elysées'n viimeistä edellisen talon kohdalle, jonka sisäänkäytävä oli Tilsitin kadun puolella, katosi Helena sen ovesta sisään. Sant'Anna jäi hetkeksi katukäytävälle. Asuiko hän täällä? Vastustamattoman uteliaisuuden ajamana meni hän vuorostaan sisään numeroon 154 ja kysyi ovenvartijanaiselta, oliko se henkilö, joka juuri tuli sisään, talon väkeä. Vaimo katsoi häntä ensin epäluuloisena, mutta kun hän näytti herrasmieheltä, vastasi lopuksi, että tämä vain oli satunnainen vieras.
Rouva Kevinsin huoneisto oli alikerroksessa, ja hänen vastaanottosalissaan oli kaksi nurkka-ikkunaa, joten Helena saattoi nähdä ihailijansa vahtimassa.
Tämä näky ei ollut tekemättä häntä hiukan hermostuneeksi ja hajamieliseksi, ja epävarmaa on kuuliko hän puoltakaan niistä tiedoista, joita hänen ystävättärensä antoi hänelle Belgiasta ja Hollannista.
Vierailunsa päätyttyä astui rouva Ronald alas portaita jokseenkin levottomana. Päästäkseen tunkeilijasta pyysi hän ovenvartijanaista noutamaan ajurin ja jäi odottamaan sitä oven sisäpuolelle. Ajurin saavuttua livahti hän vaunuun vikkelästi käskien ajaa Friedlandin puistokadulle.
Odottamassa ollut nuori mies huomasi ajopelit vasta kun ne lähtivät kulkemaan mainittuun suuntaan. Hän arvasi, ketä ne veivät, ja ymmärsi menettäneensä pelin. Hän teki silloin tuon käden, pään ja olkapäiden liikkeen, joka ei ole jäljiteltävissä ja jolla italialainen alistuu tappioonsa ja ilmaisee tapahtuman tapahtuneeksi.
— Minä tapaan hänet vielä, sanoi hän; kauniin naisen tapaa aina uudelleen.
Ja kuten hän oli toivonut, tulivat he kaksi päivää myöhemmin äkkiä vastakkain Rue de la Paix-kadulla. Helena näytti hänestä vielä viehättävämmältä. Helenan hiusten lämmin väri häikäisi häntä kuin auringonvalo. Hän katseli häntä palavin silmin. Helena puolestaan ei ollut häntä näkevinään. Kuljettuaan muutamia metrejä ohi kääntyi kreivi häntä seuraamaan. Helena tunsi sen vaistomaisesti ja jälleen hiveli se hänen turhamielisyyttään. Kiiruhtamatta jatkoi hän kävelyänsä Capucinien bulevardin kautta Royal-kadulle. Hänen aikomuksensa oli ollut palata hotelliin, mutta havaitessaan, että muukalainen, jolle hän ei tahtonut ilmaista missä asui, ei hänestä luopunut, otti hän ajurin käskien ajamaan Louvre'in makasiineihin. Siellä uskoi hän varmasti voivansa eksyttää itsepintaisen seuraajan… Sant'Anna, joka tunsi makasiinit ja niiden monien ovien petollisuuden, ei antautunut tähän leikkiin. Hän uskoi nyttemmin kuitenkin hänet löytävänsä. Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä vakoili hän, tosin ilman menestystä, Castiglione- ja Paix-kaduilla: hän oli arvannut, että hänen etsimänsä oli amerikatar ja asui jossakin lähipiirin hotelleista.
Kuten useimmat italialaiset, oli Sant'Anna suuri naisten pyydystäjä ja lemmenseikkailujen harrastaja. Tämä urheilulaji herätti hänessä mielenkiintoa, jonka alalla hän oli herkuttelija. Hän keskitti siihen rotunsa kiihkon ja viekkauden, lapsellisen taikauskonsa. Mistä hinnasta hyvänsä pyrki hän tyydyttämään halua, jonka kauniit kasvot tai sulava olento oli hänessä herättänyt. Kun sattui, mikä muuten oli sangen harvinaista, että hän joutui tappiolle, alistui hän kohtaloonsa filosofisesti. Joko sen vuoksi, että italialaisella on vähemmän taisteluhalua, tai että hänen herkistynyt luontonsa paremmin tuntee elämän voittamattomuuden, antautuu hän vastustamatta, yhtä alistuvaisena kuin itämaalainen, vaikka älykkäämpänä. »Se oli sallittu! Se on kohtalo!» Nämä sanat tulevat vaistomaisesti hänen suuhunsa, lohduttavat häntä, vapauttavat katumuksesta ja harmittelusta. Sangen taikauskoisena oli nuori kreivi vakuutettu, että tuo amerikatar, joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, oli määrätty jollakin tavoin kuulumaan hänen elämänsä kohtaloon. Millä tavoin, siitä hänellä ei ollut aavistusta!… Hän alkoi siis kaikkialla pälyillä häntä. Neljännen päivän aamuna huomasi hän hänet äkkiä edellään kulkemassa Vendôme-aukeaman poikki. Hän tunsi huikaisua, valtavaa sydämentykytystä, intoa, jonka hän nopeasti hillitsi. Päättäen saada selville, missä hän asui, seurasi hän häntä kaukaa ja onnistui näkemään, että nainen meni Continental-hotelliin. Tämä riitti hänelle. Hän jatkoi tietään, sangen onnellisena onnistumisestaan.
Samana iltana, jona rouva Ronald joi veljensä seurassa kahvia Continentalin hallissa, näki hän ihailijansa saapuvan. Tämä odottamaton ilmestys saattoi hänet hiukan hämmennyksiin. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö nuori mies tullut hänen takiaan. Hän oli siis kuitenkin saanut selvän! Se oli aika ovelaa!… Se hiveli Helenan turhamielisyyttä, ja hän muuttui äkkiä hilpeäksi. Hänen silmänsä loistivat enemmän, hänen puheensa oli äkillistä ja vilkasta. Kreivi oli istunut naapuripöytään. Helena tunsi monta kertaa hänen katseensa vetovoimaa, mutta torjui sen heti täydellisellä välinpitämättömyyden ilmeellä. Yhä puhellessaan ajatteli hän, että nuori mies on joko italialainen tai espanjalainen. Hän oli yhdellä silmäyksellä havainnut hänen himmeän ihonsa, hänen säännölliset piirteensä; toisella huomasi hän hänen solakan vartalonsa ja kaikki ulkonaiset, maailmanmiestä osoittavat merkit. Tämä valloitus oli hänelle epäilemättä kunniaksi. Hänen päähänsä pälkähti uskottaa, että Charley oli hänen puolisonsa ja naisen luontaisella ja katalalla julmuudella ryhtyi hän heti italialaista kiusaamaan ja alkoi puhella veljensä kanssa huomattavan hellästi. Hän antoi tyynesti toisen ihailla häntä vielä runsaan neljännestunnin, nauraen ajatukselle, että hän huomenna lähtee Pariisista ja että ihailijan naama on nolo kun tämä saa kuulla hänen menneen. Tämä ilkeä mielikuva ajatuksissaan nousi hän ylös ja poistui hallista hissiä kohti. Kun hän ylväänä ja arvokkaana kulki muukalaisen ohi, muistuivat hänen mieleensä »ruhtinaan» sanat. Hänen huulillaan väikkyi hilpeä voiton ja halveksumisen ilme:
»Tällä kertaa vielä», ajatteli hän itsekseen, »ei miehellä ainakaan minun suhteeni ole hetkeänsä!»