IX.
Emanuele Sant'Anna kuului, vaikka ei ollut ruhtinas eikä herttua, korkeimpaan aatelistoon. Hänen sukunsa, alunperin Espanjasta, oli tullut Roomaan XIII vuosisadalla, näytellyt siellä huomattavaa valtiollista osaa ja oli entisyytensä kautta läheisissä suhteissa paavikuntaan.
Donna Teresa, hänen äitinsä, oli omaa sukuaan Salvoni, pyhän neuvoston kardinaalin sisar. Hänen isänsä oli ollut noita Rooman uhkeita ylimyksiä, joiden elämä kului Jeesuksen ja Kansan aukeiden välillä ja joka muinoin nähtiin kävelytunnilla Corsolla tai Pinciolla, keppi huulilla, pälyilemässä kauniita naisia vaihtaakseen heidän kanssaan tervehdyksiä, silmäyksiä, salamerkkejä.
Vuoden 1870 jälkeen heitettiin syötiksi näille liike-elämää tuntemattomille ihmisille lapsellinen toivo vallata »kahdenkymmenen eri kansan» muodostama Rooma yksinomaan italialaisten haltuun, niinkuin muinoin. Kreivi Sant'Anna tarttui syöttiin ensimäisenä. Hän osti laajoja alueita, ryhtyi mielettömiin keinotteluhin, menetti omaisuutensa ja kuoli surusta. Vuotta myöhemmin sai hänen puolisonsa Teresa haltuunsa isänsä perinnön. Kun hän oli naittanut tyttärensä ja suorittanut hänen myötäjäisensä, jäi hänelle maatila Ombriassa, huvila Frascatissa ja vararikosta pelastetuksi saatu Sant'Annan palatsi Roomassa. Hän eli ankaran säästävästi, jotta poika voisi elää sitä leveämmin. Hän tunsi poikaansa kohtaan sitä äidinrakkautta, joka sisältää ihmissydämen kaikki hyvät ja huonot ominaisuudet. Lelo — kuten häntä lyhennyksenä Emanuele-nimestä kutsuttiin — oli kaikki kaikessa: hänen edellään ei ollut mitään, mutta ei myöskään perässä. Kun hän vaatimattomista, vain yhden hevosen vetämistä rilloistaan huomasi poikansa Villa Borghesessa tai Pinciolla mestarillisesti ohjaamassa kahden puhdasrotuisen hevosen vetämiä vaunujaan, oli hän onnellinen eikä loppumatkalla enää nähnyt muuta kuin hänen uljaat vaununsa ja uhkean muotonsa. Pojan kauneus oli äidin ylpeys ja ilo. Hänellä oli tyypillisen italialaiset, klassillisen säännölliset ja lujat kasvot, joita valaisivat kirkkaat, hyväilevät, surumieliset silmät, jotka saattoivat olla yrmeän ankarat tai naisellisen hellät, kasvot, joissa ei ole suurta älyn voimaa tai aatteellisuuden leimaa, mutta joita verhoaa ominainen viehätys, äärimäisen välittömyyden ja hienon herkkyyden viehkeys.
Kuten melkein kaikki hänen kumppaninsa oli Sant'Anna siirtymäkauden roomalainen, hienostunut, irralliseksi joutunut, oppimaton, vakaumukseton, joka ei rohkene hylätä entistä eikä omaksua uutta ihannetta.
Ranskan ylhäisön nuorille miehille on kehitys paljoa helpompi ja tuskattomampi. Heillä on uskonto ja isänmaa: ei mikään estä heitä harrastamasta yhtä ja palvelemasta toista. Rooman ylhäisön uskonto oli paavikunta; heidän isänmaansa Ikuinen Kaupunki: molemmat olivat silvotut ja muuttuneet. He olivat tottuneet katsomaan Italiaa viholliseksi ja heidät sullottiin väkivallalla sen lipun alle. Heidän täytyy unohtaa ja niin sanoakseni uudestisyntyä. Heidän kykyjensä surkastuminen pitkän toimettomuuden aikana on heille haitaksi ja heikommuutensa tuntien pysyttelevät he syrjässä. Siitä ei heitä voisi moittia.
Lelo sai kasvatuksensa jesuiittakoulussa. Siellä ei hänelle opetettu Italian todellista historiaa, joka kertoo sen raskaista taisteluista, sen pitkistä ponnistuksista yhteyden saavuttamiseksi, ponnistuksista, jotka kavallus yhä teki tyhjiksi, mutta jotka 1870 vihdoin onnistuivat; hänelle ja hänen kumppaneilleen opetettiin sitä typistettyä historiaa, joka rakentuu mielettömälle tarinalle Pyhän Pietarin valtiudesta, jota paavikunta muka niin kunniakkaasti on ylläpitänyt. Häneen juurrutettiin toivoa, että paavi jonkun suurvallan avulla ennen pitkää valtaa takaisin maallisen valtiutensa ja että Italian on pakko etsiä itselleen toinen pääkaupunki. Mutta Rooma ei enää ollut se suljettu linna, mihin ei mikään filosofinen aate, mikään tieteen keksintö, mikään uutinenkaan päässyt itsevaltiaan papiston tarkastamatta ja tarkistamatta. Kaikkien suuntien sanomalehtiä kaupiteltiin kaduilla; kirjat ja aikakauslehdet pääsivät koteihin vapaasti; uudenaikainen elämä levittelihe rohkeasti vanhojen palatsien ikkunain edessä kappelien ja kirkkojen ympärillä. Porta Pian aukosta oli XIX vuosisata tunkeutunut sisään ja levittänyt valoansa Trasteveren pimeimpiin kolkkiin saakka. Ja Ikuisen kaupungin ilmakehä muuttui. Se kadotti iäksi pyhättökauneutensa ja siirtyi sekin siirtymäkauden kiittämättömään ja epäpyhään aikakauteen. Vapauden ja isänmaallisuuden aatteiden täyttämä ympäröivä ilma vaikutti kreivi Sant' Annaan, joka ei ollut siihen varustautunut. Monien seikkojen vastustamattomasti työntämänä uusiin oloihin alkoi hän seurustella vierasten piirien kanssa ja lipua vähitellen, alussa arastelemalla, muutamiin »valkoisiin» piireihin. Siellä kohtasi hän ruhtinatar Marinan, erään hovipuolueen kaunottarista.
Tämä oli solakka ja hieno italiatar, kasvot klassillisen kauniit, tukka tuuhea ja tumma, silmät siniset, hehkuvan magneettiset. Tekopyhästä, väkivaltaisesta ja raa'asta puolisostaan oli hän laillisesti eronnut ja varannut itselleen riittävän toimeentulon. Vihasta, ruhtinasta kohtaan, joka kuului »mustaan maailmaan», oli hän liittynyt valkoisiin, ja tullut yhdeksi Quirinaalin hartaimpia ystäviä.
Lelo oli hurmaantunut Donna Vittoriaan hyvin säilyneen ja puhtaana pysyneen nuoruutensa koko hehkulla. Hän oli kahdenkolmatta vuotias; ruhtinatar neljänneljättä. Tämä lemmensuhde täydensi hänen irtaumisensa. Hänet esitettiin Italian kuninkaalle ja kuningattarelle, mutta hän näyttäytyi hovissa vain harvoin. Tämä uskollisuuden osoitus saattoi tuntua vain näennäiseltä; mutta ottaen huomioon hänen kasvatuksensa, hänen omaistensa suhteet Vatikaaniin, oli sen täytynyt kysyä häneltä suurta mielenrohkeutta; hän ei olisi siihen kyennyt ilman Donna Vittorian vaikutusta ja neuvoja. Tämä teko aiheutti ankaria perhekohtauksia, saattoipa hänet menettämään perintöosuutensakin erään ahdasmielisen enon puolelta.
Tämän jälkeen katsoi kreivi Sant'Anna ansainneensa oikeuden pysyä tyynenä. Kävihän laatuun elää siinä filosofisessa välinpitämättömyydessä, joka on tunnusomaista useimmille hänen säätyläisilleen.
Jos mieli ymmärtää kansan luonnetta, täytyy osata sen kieltä ja tuntea sen historia. Ei mikään kansa ole ostanut yhteyttänsä niin kalliisti kuin Italian. Vuosisatoja olivat eri puolueet sitä rasittaneet, raadelleet ja pettäneet. Että se ei taisteluihin menehtynyt, johtui siitä, että se oli kauneuden, taiteen, runouden kantaedustaja. Ja jokaisessa sen pojassa näkee enemmän tai vähemmän, pitkän ahdingon synnyttämää kyllästymystä, yhä uusiintuneiden petosten juurruttamaa epäileväisyyttä ja tyranniuden kehittämää oveluutta, viekkautta ja nokkeluutta. Kaikki nämä ominaisuudet olivat myöskin kreivi Sant' Annalla. Anglosaksilaisen sitkeä työ, amerikkalaisen toimeliaisuus, ranskalaisen luova hehku saivat hänet vain kohauttamaan olkapäitään ja sanomaan ylhäisellä halveksumisella: »Mitä varten?» Rakkauden ja pelin liikutukset, hevos- ja metsästys-into täyttivät riittävästi hänen elämänsä. Hän oli pelaaja, mutta vain puuskittain. Hän saattoi olla kuukausia koskematta kortteihin, mutta sitten heräsi hänessä äkkiä halu. Hänen puuskansa olivat käyneet sangen kalliiksi hänen äidilleen, mutta hän näytti itse olevan niin syvästi pahoillaan, että äiti ei hennonut edes moittia.
Samoin kuin useimmat Italian ylimykset rakasti kreivi Sant'Anna Pariisia, jopa Ranskaa yleensä. Hänellä oli siellä sukulaisia ja ystäviä, ja hän vietti siellä joka vuosi jonkun aikaa. Ennen kotiutumistaan poikkesi hän Aix-les-Bainsiin, missä baccara köyhdytti häntä useammin kuin rikastutti, mikä pakotti elämään säästävästi maalla. Metsästys auttoi häntä kärsivällisesti odottamaan Roomaan paluun aikaa, niissä hän marraskuussa jälleen alkoi seurallisen elämänsä.
Työn ihmiset moittivat tämänlaatuisia olioita. He ovat väärässä: vaikka sellaiselta olennolta puuttuu omakohtainen tausta ja tarkoitusperä, ei hän kuitenkaan ole hyödytön. Lelo täytti hyvin sen paikan, mikä hänelle oli määrätty maan päällä. Alaisiaan kohtaan osoitti hän sitä tuttavallista ja arvokasta hyvyyttä, joka ei koskaan nöyryytä. Hänen palvelijansa ja vuokramiehensä jumaloivat häntä ja tunsivat häntä kohtaan melkein alamaisen kunnioitusta. Hän puolestaan kohteli heitä kuin perheensä jäseniä. Sitä ei enää näe juuri muualla kuin Italiassa. Kun hän palvelijainsa tai alustalaistensa perheissä tapasi lahjakkaan pojan, auttoi hän tätä eteenpäin. Ei mikään tuottanut hänelle suurempaa huvia kuin nähdä jonkun alustalaisistaan edistyvän urallaan eikä hän koskaan kadottanut häntä näköpiiristään. Sanalla sanoen, hän oli oikea herra; — ja oikea herra ymmärtää paremmin veljeyttä kuin porvari tai sosialisti.
Rooman korkean ylhäisön piirissä nautti Sant'Anna suurta arvovaltaa; hänen upea muotonsa herätti varsinkin ulkomaalaisten ihailua. Hän oli usein uskoton ruhtinatar Marinalle; tämä sulki sankarillisesti silmänsä välttääkseen kohtauksia, jotka olisivat karkoittaneet hänet pakoon, ja Sant'Anna palasi lopulta aina hänen luokseen.
Ranskalainen panee rakkauteen ehkä kaikista miehistä enimmän ihanteellisuutta, älyä, ylevyyttä. Italialaiselle, olletikin ylhäisöön kuuluvalle, on rakkaus tuskin muuta kuin seikkailu, johon hän tuo palavan mustasukkaisuuden, vaistomaisen epäluulon ja itämaisen aistillisuuden. Nainen, jolta hän ei pyydä kuin erinäistä tyydytystä, väsyttää tai tuskastuttaa häntä pian; ja hän etsii ystäviänsä ja klubiaan. Nuoruudessaan hän on uskottomampi kuin ranskalainen; kypsänä miehenä uskollisempi, ei hyveestä, vaan vaistomaisesti velttoudesta: hän katsoo turhaksi nähdä uutta vaivaa tullakseen vanhaan tulokseen.
Kun Lelo odottamattaan joutui rouva Ronaldin seuraan, tunsi hän äkillistä mielenliikutusta, joka tuntui hänestä aavistukselta. Taikauskossaan katsoi hän tätä kohtausta rohkaisevaksi enteeksi. Hänen aistillinen käsityksensä rakkaudesta ja naisesta sai hänet päättelemään, että tämä ilmeisesti mielistelynhaluinen amerikatar, joka oli kaukana puolisostaan, mielellänsä suostuisi lemmenseikkailuihin. Hän kiitti onnensa tähteä, joka lähetti hänelle ihanan viettelyksen temmatakseen hänet pois baccarasta ja muusta korttipelistä.