XV.
Jo seuraavana päivänä meni kreivi Sant'Anna Quirinali-hotelliin. Hän tapasi rouva Ronaldin yksinään. Tämä otti hänet vastaan arvokkaan kohteliaasti.
— Minä kiiruhdan ilmaisemaan teille kunnioitustani ja saamaan anteeksiantoa — sanoi Lelo sydämellisen, mutta lyhyen kättelyn jälkeen. — Minulla oli hulluuden puuska, josta olen paljon kärsinyt ja jota pahoittelen, kun olen sillä teitä loukannut. Meidän italialaisten on vaikea uskoa naisen järkähtämättömyyttä, mutta kun sellaista todella tapaamme, niin sanomme hiljaa hyvästi… niinkuin minä tein… Minä pelkäsin, että te yhä vielä olette minuun vihastunut.
— Minulla ei ollut siihen oikeutta — tunnusti rouva Ronald tavanomaisella suoruudellaan, — koskahan minun käytöstapani oli ollut omiansa eksyttämään arvosteluanne… Minä olen keimaillut koko ikäni, vaikka minun ei koskaan ennen ole tarvinnut sitä katua…
— Keimaillut oikeinko lihasta ja luusta tehtyjen miesten kanssa?
— Mitenkäs muuten!
— Minun täytyy ensi tilassa mennä tiedustamaan amerikkalaisilta heidän kylmäverisyytensä salaisuutta — sanoi Lelo ollen olevinaan vakavannäköinen. — Viime kerralla en osannut keimailuanne vastaan puolustautua. Sen parempaa puolustusta minulla ei ole; mutta kun tiedän teidät niin oikeamieliseksi, toivon, että suosiollisesti sen hyväksytte ja suotte minulle anteeksi.
— Kyllä, kyllä, sehän on sovittu, minä suon anteeksi! sanoi Helena hermostuneesti naurahtaen.
Tällä hetkellä tuli Dora sisälle, hattu päässä, sangen eleganttina. Kun
Dora näki kreivin, ilmaisivat hänen kasvonsa mieltymystä.
— Minä kuulin usein puhuttavan teistä viime kesänä, neiti, — lisäsi kreivi muutamien tavanmukaisten alkusanojen jälkeen; — minulla oli suuri halu saada tutustua teihin.
— Onko minusta puhuttu paljonkin pahaa?
— Pahaako? — toisti Lelo, hiukan tyrmistyneenä.
— Onko teillä niin huono käsitys italialaisista?
— Ei italialaisista erikoisesti, mutta eurooppalaisista yleensä.
— Ah, oletteko tuntenut heitä paljonkin?
— En ainoatakaan! — vastasi hän suoraan; — ja ne, jotka tapasin Pariisissa markiisitar d'Anguilhonin luona, tuntuivat minusta tosiaankin viehättäviltä; mutta New Yorkissa he eivät ole pyhimyksen maineessa.
— No, te saatte nähdä, että me olemme maatamme parempia. Oltuanne jonkun aikaa meidän parissamme te teette meille oikeutta.
— Joka tapauksessa olen ollut ihastunut ja hämmästynyt Rooman katselemisesta. Se oli muistossani säilynyt kirkkokaupunkina, jossa tuskin uskalsi ääneen puhua. Tänä aamuna olen kulkenut hiukan siellä täällä, ja se näyttää minusta todella hilpeältä ja täysin uudenaikaistuneelta.
— Niin, kyllähän sitä on nuorennettu, mutta taitamattomasti: minuun sen vaikutus on pikemminkin kiusallinen. Kun kuljen uusien kaupunginosien läpi, tunnen epämääräistä tyytymättömyyttä, siristän silmiäni, ikäänkuin valo olisi liian räikeää. Jokin siinä minua haavoittaa, loukkaa… Se on kummallista…
— Ei, sanoi Helena, sillä me jatkamme vain edeltäjiämme: vain teidän esi-isänne kärsivät nykyajan avonaisesta Roomasta.
Kreivin kasvoille nousi hieno puna; hän katseli amerikatarta ihmetellen:
— Se on mahdollista, sanoi hän. Sitä selitystä en olisi keksinyt… Jos muinaisetkin Sant' Annat nousevat panemaan vastalauseensa nykyistä asiain tilaa vastaan, niin ei ole kumma, että se minua tympäisee.
— Mutta kuuluttehan te kuitenkin valkoisiin? kysyi neiti Carroll.
— Niin, siellä minulla on parhaat ystäväni, niiden joukossa enimmäkseen seurustelen ja myötätuntoni on sillä puolella; mutta en ole tyyten rikkonut väliäni mustienkaan kanssa, joihin sukuni kuuluu… Niinpä voinkin hankkia kaikki luvat, mitä saatatte haluta Vatikaanista.
— Olkaa varuillanne! sanoi rouva Ronald; entä jos pyydämme aivan tavattomia?
— Pyytäkää, minä olen kokonaan käytettävissänne! sanoi nuori mies nousten.
Molemmat naiset kiittivät ja vieras sanoi hyvästit.
Markiisitar Verga oli aina mielissään, jos hänellä oli joku huomattava amerikatar esiteltävänä: se antoi hänelle merkitystä ja toi lukuisammin nuoria miehiä hänen vastaanottoihinsa, mikä tuotti hänelle suurta nautintoa. Rouva Ronald oli sangen kaunis nainen, suorastaan koristeellinen; Dora, rikas perijätär, omaperäistä ja puoleensavetävää tyyppiä: näiden molempain avulla tulisi talvikausi epäilemättä viehättäväksi. Hän kuljetti heitä vaunuissaan, vei oopperaan, esitteli lähimmälle seurapiirilleen ja ylimalkaan valkoiselle ylhäisölle. Kaikkialla otettiin heidät vastaan niin luontevan herttaisesti, niin miellyttävän kohteliaasti kuin on Italian yleisölle ominaista. He tunsivat itsensä tuotapikaa kotiutuneiksi näissä Rooman piireissä, joissa esteettömästi puhutaan englantia ja ranskaa, jotka ovat tulossa yhä kosmopoliittisemmiksi, joiden portit amerikatar on auki murtanut ja joiden uudistamisen hän kukaties on suorittava.
Helena ja neiti Carroll saivat pian enemmän kutsuja kuin saattoivat noudattaa. He kävivät kaikkialla, asianmukaisesti neiti Beauchampin Ja Vergain saattamina. Meni tuskin päivääkään etteivät he tavanneet Leloa. Tavoittaen suunnittelemaansa suloista kostoa osoitti hän rouva Ronaldille kunnioittavaa ystävyyttä, mutta Doralle sensijaan ihailijan tunteita. Ensi hetkestä oli heidän välillään syntynyt sympatiaa; kreivin ei tarvinnut nähdä vaivaa antaakseen heidän suhteilleen keimailun sävyä. Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tavata molempia amerikattaria. Anoipa hän eräänä päivänä lupaa saada saattaa heitä Rooman taiteellisiin ja historiallisiin pyhättöihin.
— En suinkaan oppaana, sillä minä en tunne Roomaa — oli hän lisännyt viehkeän vaatimattomasti. Olen aina odottanut kaunista naista, joka tahtoisi minua niihin opastaa… Kun Sallimus nyt lähettää tielleni kaksi, täytyy käyttää harvinaista tilaisuutta, joka ehkei uusiinnu.
Tarjoukseen suostuttiin: nyt saattoi nähdä Lelon samoamassa Vatikaanin taidesaleissa, kirkoissa ja kappeleissa, forumin poikki ja muinaisten keisarien palatseissa. Rouva Ronald ja Dora huomasivat pian hänen todellisen tietämättömyytensä, kykenemättömyytensä kääntämään latinankielistä kirjoitusta. He härnäilivät häntä säälimättömästi, mutta hän ei siitä pahastunut. Italialainen ei koskaan häpeä tiedon, ainoastaan tunteen puutetta. Hänellä on vaiston lahja, joka saattaa hänet halveksimaan tiedon hankkimista, ja tämä vaisto tavallisesti riittää.
Tavalliselle häikäilemättömyydelleen uskollisena pani Dora Baedekerin Sant'Annan käteen ja pakotti hänet lukemaan siitä. Aluksi tuntui se hänestä ikävältä, sitten herättivät nämä ylen suppeat tiedot halua saada erinäisistä seikoista tietää enemmän. Jopa syventyi hän lukemaan Svetoniusta. Metsästysklubin jäsen lukemassa Svetoniusta! Se oli tosiaan ilmestys! Jonkinlaisen salaperäisen perinnäisvaiston avulla pääsi Lelo nopeammin ja syvemmin kosketuksiin Rooman henkilöiden ja asiain kanssa kuin hänen kumppaninsa. Jonkun keskiaikaisen muistomerkin edessä värähti hänen kasvoillaan usein liikutuksen ilme, hänen katseensa surumielisyys syveni, hänen päänsä nytkähti alas, ikäänkuin menneisyys muutamaksi sekunniksi olisi koskettanut mieskohtaisesti häntä itseään.
Näillä retkillä seurasi hän aina Doraa. Tämän suorasukainen puhe ja omaperäiset huomautukset huvittivat häntä. Äänettömästä sopimuksesta he piankin eristäytyivät jääden seisomaan jonkun veistoksen tai maalauksen eteen. Tämä temppu tuotti Helenalle jonkinlaista katkeruutta. Hän kiiruhti askeliaan ikäänkuin paetakseen jotakin pahaa, Sofia-täti, joka aina oli mukana, jaksoi vain vaivoin häntä seurata. Kun nuoret taas hänet yhdyttivät, oli hänen kasvoillaan hermostunutta levottomuutta, joka sai Sant'Annan silmät kiilumaan ilkkua ja tyydytystä.
Eräänä iltapäivänä, kun markiisitar Verga oli ottanut Doran ja hänen äitinsä mukaansa, lähtivät neiti Beauchamp ja rouva Ronald yksin ajelemaan. Helena käski kuskin ajaa St. Sebastianin portin toiselle puolelle. Hän oli saanut äkillisen päähänpiston mennä Appiuksen tielle. Sattui vielä olemaan tuollainen päivä, joka on Rooman seudun Suurpäiviä, jolloin, joko jostakin valoheijastuksesta tai vaikeammin selitettävistä syistä koko seutu on äärettömän, miltei yliluonnollisen alakuloinen. Se tempasi Helenan mukaansa.
— Tätä voisi sanoa kuolleen maiseman kolkaksi! — sanoi hän ympärilleen katsoen.
— Ei sentään aivan, vastasi neiti Beauchamp; sillä tuolla ovat rouva
Vergan vaunut, ja ellen erehdy, edempänä, jalkaisin kreivi Sant'Anna ja
Dora.
Rouva Ronald vuorostaan erotti nyt vanhaa tietä reunustavain hautapatsaiden välillä molempain nuorten hahmot: hänen sydäntänsä kouristi. Hän näki neiti Carrollin kumartuvan lukemaan jotakin hautakirjoitusta, nousevan ylös ja pää saattajaansa kohti kääntyneenä jatkavan hiljaista kävelyä, joka osoittaa tuttavallista puhelua.
— Niin, he siinä ovat; he tutkivat muinaistiedettä, sanoi hän ivallisella sävyllä.
— Mistä ihmeestä he ovat kreivin löytäneet? sanoi neiti Beauchamp.
— Corsolta, luultavasti: roomalaiset ovat aina kadulla.
— Ei ole ihme, että kaikkialla sanotaan, että Dora menee hänen kanssaan naimisiin.
— Ah, puhutaanko semmoista?
— Puhutaan, sangen moni on siitä maininnut Marylle. Hän on siitä olettamuksesta ollut enemmän maireissaan kuin tyytymätön. Luulenpa tosiaan, että hän ei pahastuisi saadessaan nähdä tyttärensä kreivittärenä.
— Kreivittärenä, Dody, häikäilemättömine tapoineen! Kaunis kreivitär, tosiaan!… Toivon toki, että hänellä on kylliksi järkeä ollakseen hullaantumatta arvonimestä ja kylliksi kunniaa ollakseen rikkomatta lupaustaan… Jackin, joka tuntee hänet, ei pitäisi jättää häntä yksin kaikkien näiden muukalaisten pariin. Hän on typerä.
— Mutta, rakas ystäväni, hänen yhtiömiehensä on San Franciscossa, joten hän ei ole vapaa. Dora vaati häntä toimintaan ja näin on nyt käynyt.
— No niin, minä kirjoitan hänelle vielä tänään. Hän uskoi Doran erikoisesti minun vastuulleni: minun täytyy saada vastuuni selväksi.
— Olet oikeassa.
— Palataan takaisin, alkaa hämärtää! sanoi Helena väristen.
Ja odottamatta neiti Beauchampin suostumusta käski hän kuskin ajamaan takaisin. Koko paluumatkan oli hän vaiti. Tultuaan hotelliin ryhtyi hän heti, edes hattua päästään ottamatta, kirjoittamaan herra Ascottille. Hän ei olisi voinut odottaa minuuttiakaan, niin oli hän sen kuumeen vallassa, joka erinäisinä hetkinä saa meidät lämmittämään veturia tai täyttämään kaasulla ilmapalloa, jotta kirje tulisi pikemmin perille — kirje, jota sittemmin ei kuolemakseen toivoisi kirjoitetuksi… Ketään nimeltä mainitsematta ilmoitti hän Jackille, että Doraa liehiteltiin, että hänen omaisuuttaan tavoiteltiin ja että Jackin onni oli vaarassa Hän tiesi, että Jack heti tämän kirjeen saatuaan kutsuisi kumppaninsa takaisin ja lähtisi Eurooppaan.
— No nyt se on tehty! sanoi hän neiti Beauchampille kirjoitettuaan kiireesti osoitteen.
Kuivatessaan sitten tarmokkaalla kädenpaineella vielä kosteata kirjoitusta pöydällä olevaan imupaperiin, lisäsi hän, suuttuneella sävyllä:
— Amerikkalainen miesväki on tosiaan typerää. Meidän täytyy todellakin olla sangen säädyllisiä, jotta heille ei tapahdu mitä yllätyksiä tahansa!